Noniin, venyi taas vähän pitkäksi tämän osan saaminen ;s Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? :D

Noh, nyt lukemaan :) Muistakaa taas kommentoida :D

 

Talvi tulee kaupunkiin, tuuli piiskaa puita...
Viima tarttuu höyheniin, värisyttää luita...

Hyräilin lapsuudestani tuttua laulua katsellessani ulos. Niin, nyt se talvi sitten oli saapunut. Havahduin katselemasta lumen kaunistamaa ympäristöä, kun vatsani murahteli vaativasti. Hymyillen silittelin vatsaani, nythän minä muistinkin: Piti laittaa ruokaa!

Ryhdyin pilkkomaan aineksia munakkaaseen: odottavan äidin väsymys oli suorastaan järkyttänyt minut. Ennen ei tarvinnut nukkua kuin vähintään 7 tuntia yössä, nykyään en tehnytkään paljoa muuta kuin syönyt, nukkunut ja ravannut vessassa. Onneksi laskettuun aikaan olisi enään kolme kuukautta, sitten pystyisin tekemäänkin jotain. Tiesin sen olevan valetta, vauva-arki se vasta rankkaa tulisikin olemaan. Halusin kuitenkin vielä tuudittautua ajatukseen, että hyvin se menisi.

Päätin keskittyä ruuanlaittoon, tällä rämätalolla ei olisi nyt aikaa palaa pois. Uutta en saisi, eihän minulla rahaakaan ollut. Toisaalta, tämä alkoi jo hitaasti ja varmasti näyttää kodiltakin, sillä remontti oli edeistynyt minulta yksinäänkin ihan mukavasti.

Vihdoin ruoka oli valmista, varmaan pienikin halusi jo energiaa lisää.

Istuin alas ja aloitin munakkaan popsimisen. Voi että se oli hyvää, vaikka itse sanonkin. Nälkä oli ainakin kova, lienisikö sillä vaikutusta.

Kun aamupalan jälkeen sitten ajattelin mennä kylpyyn, sain yllättyä ikävästi: amme oli alkanut vuotamaan! Huokaisen hain työkälupakista jakoavaimen ja aloitin urakan.

"SIIS MITEN YKS KYLPYAMME VOI OLLA NÄIN VEEMÄINEN... HEMMETTI."

Kun sittein viimein keksi, että mitä ruuvia piti kiristää ja mihin ei saanut koskea, sain ammeen kuntoon. Lattia olikin sitten jo avain erilainen asia.

"Voi hemmetti, ei tässä nyt enään mikään kylpeminen houkuta... Antaa jäädä koko asian, meen ulos..."

Hienoa. Taas minä puhuin itsekseni. Tai no, vauvalle? En tiedä, silloin ei varmaan pitäisi käyttää voimasanoja. Huokaisten laitoin mopin takaisin kylpyhuoneen nurkkaan ja lähdin vetämään ulkovaatteita päälle.

Kuten olin uskonutkin, aurinko oli noussut kylpyhuoneprojektini aikana. Katselin pihapiiriä lumoutuneena: ei tämä enään ollut niin kuolleen näköinen. Lumi se sitten osasikin kaunistaa asioita.

Äkkiä sain erikoisen idean, jonka toteuttamisen olisin voinut tehdä toisellakin tavalla: Päätin kaatua selälleni ja tehdä lumienkelin. Kylkiä vihlaisi inhottavasti, ja sätin itseäni. Enhän minä voi tehdä mitään tuollaista, olen raskaana! Huokaisten odotin hetken, mutta pistely katosi onnekseni. Päätin tehdä kauan haalitun lumienkelin. Lumessa pyöriminen oli hauskempaa kuin olin muistanuktaan!

 

Kun sitten vihdoin maltoin nousta ylös lumesta, jäin katsomaan lumienkeliäni vielä. Mieleni teki tehdä toinenkin lumienkeli, mutta päädyin ajattelemaan, että virtsaputkentulehdus tai jokin vastaava tässä nyt puuttuisikin.

"Oih, ompas se hieno! Vaikka itse sanonkin.." naureskelin katsellessani tuotostani. Kun sitten vaihteeksi havahduin ajattelemaan, että minut saatetaan nähdä ja kuulla, rauhoituin. En haluaisi menettää naamaani heti koko alueella. Toisaalta, asuikohan tällä seudulla edes ketään?

Päätin jättää lumen hetkellisesti rauhaan ja siirtya kauan rauhassa olleen auton pariin. Jäin samalla miettimään, että olikohan minulla edes naapureita? Ja jos olikin, niin millaisia? En voinut uskoa edelleenkään, että asuin tälläisessä paikassa. Ehkä vielä jonakin päivänä rahat voisivat riittää siihen, että pääsisin pois täältä.

Päätin kuitenkin karistaa ikävät ajatukset mielestäni, täytyisi opetella elämään hetkessä. Tässä kuuluisi kasvaa vanhemmuuteen, mutta eipä tämä tilanne ole paljoa edennyt. Laskettukin aika tosiaan häämötti jo kolmen kuukauden päässä, eikä koko "lastenhuone" ollut vielä aluillakaan.

 

PUFFF.

Just. Nyt muistan, miksi Draco huolsi auton moottoria, enkä minä.

Miten kaikki voikaan mennä nyt niin pieleen!? Ensin Eric, sitten tämä talo, Dracon lähtö... Aluksi en osannut oikein suhtautua raskauteen, mutta nyt se oli enemmän kuin iloinen asia. Elämässäni olisi ainakin yksi pysyvä henkilö, joka ei jätä minua heti tilaisuuden tullen. Toivottavasti...

Kun vihdoin jaksoi raahautua sisälle, oli lämmin kylpy taas paikoillaan. Riisuessani vaatteitani jäin hetkeksi katselemaan ja silittelemään mahaani; olipas se jo kookas. Pieni selvästi tunsi kosketuksen, ja hoiti oman kommunikointinsa potkaisemalla.

En malttanut kuitenkaan kylpeä kauaa, sillä edellinen tilaus olisi saatava valmiiksi uuden tilalta. Lapsen syntymän jälkeen minulla tuskin olisi aikaa maalata kovinkaan paljon, joten kaikki tämä levoton aika pitäisi käyttää hyväksi. Vauvansängyn rahatkaan eivät olleet kokonaan kassa, ja sen asian haluaisin mahdollisimman pian pois jaloista.

Päätin vaihtelun vuoksi yrittää soittaa Dracolle, ilman tulosta kuten aina. Huokaisten päätin odotella vielä muutaman tuuttauksen, jos sittenkin onnistaisi...

Ei vastausta. En voinut estää epätoivon saapumista, vaikka kuinka estelin. En tahtonut käydä tätä kaikkea läpi yksin, mutta minkäs tein. Tuskin Draco koskaan palaisi, ja jos palaisi, ei ainakaan lapsesta huolehtimaan. Tai noh, kukapas siitä tietää.

Turhautuneena sain kuitenkin jälleen todistaa samaa asiaa: raskaana ei oikein jaksa muuta kuin syödä, nukkua ja käydä vessassa. Kello läheni vasta kahta iltapäivällä ja olin jo nyt uuvuksissa. Toisaalta, tänään olin kuitenkin herännyt normaalia aikaisemmin ja tehnyt paljon asioita, ja ansaitsin muutenkin lepoa.

-----------------------

Päivät vaihtuivat, viikot vaihtuivat, ja lopulta muös kuukaudet vaihtuivat. Raskaus oli edennyt jo maagiselle kahdeksannelle kuukaudelle, enään noin kuukausi laskettuun aikaan. Talvi ei ollut lähelläkään lähtöä, vaikka oltiin jo maaliskuussa. Takkaa sai lämmittää jatkuvasti, mikä oli aika työlästä; painavan ja tiellä olevan masun takia mieleni olisi tehnyt vain lojua jossakin sohvan nurkassa. Jonkun täällä olisi kuitenkin hommat tehtävä...

Aamun sarastaessa katselin jälleen ympärilleni, keskeneräinen taulu pisti silmääni. Nyt en kuitenkaan jaksaisi sitä väsätä, tänään olisi muuta hommaa!

"Ompa se sievä!" huokaisin ääneen.

"Kuulitko pikkuinen, sinulle on nyt sänky! Olet tervetullut tähän maailmaan nytten, vaikkakin, odota ihmeessä se kuukausi vielä. Äidillä on vielä paljon asioita hoidettavana..."

Olin kuitenkin ylittänyt itseni: Talossani oli aivan uudet verhot ja sohvanpäälysteet, uudet tapetit, puhdas kylpyamme ja pönttö, sängyssä puhtaat lakanat, tiskipöydällä puhtaat pinnat, lavuaari puhdistettu... Ehkä tämä tosiaan järjestyisi, hitaasti mutta varmasti.

 

Illan hämärtyessä puhelin alkoi soimaan, mikä sai todellakin kummastuksen heräämään; Kuka kumma se voisi olla?

Venyttelin jumissa olevaa oikeaa pohjettani, kunnes minulla välähti: Voisiko se olla...?

Kiiruhdin rantapallomasuni kanssa puhelimelle, ja nostin luurin:

"Haloo?"

Tuut tuut tuut tuut...

Vai niin. Pilapuhelu. Niitä mä olinkin aina halunnut. Puuskahtaen lähdin hakemaan jotakin kirjaa hyllystä, ehkä lukeminen piristäisi.

Päätin todella sivistää itseäni, ja aloin opiskelemaan pienten vauvojen eri olotilojen tulkinnoista. Se kaikki oli minulle kuitenkin ihan liikaa, en pystyisi millään erottamaan nälkäitkua ja väsyitkua. Mitä tästäkin tulisi?

Havahduin itsesyytöksistäni jälleen kuulessani pihalta rapinaa. Entä jos tänne tulisi murtovaras, mitä minä sitten tekisin? Tunsin sydämmeni hakkaavan tuhatta ja sataa, kunnes pätin rauhoittua. Ei kukaan tälläisestä ympäristöstä varastaisi mitään, ja tunnetilani olivat muutenkin niin herkillä. Kuulin varmasti omiani. Pakotin hymyn huulilleni ja nousin laittamaan kirjan hyllyyn. En ehtinyt edes kääntyä ympäri, kun kuulin oven eteen pysähtyvät askeleet.

Ympäri kääntyessäni näin oven avautuvan, saatanan ostamaton lukko! Sydämmeni löi jo niin kovaa, että uskoin sen tulevan rinnastani läpi. Mitäs nyt teen?

Henkilö, joka astui ovesta sisään sai elintoimintoni lamaantumaan täysin. Draco. Draco. Draco!

Tunsin helpotuksen kyyneleet silmieni lomassa rynnätessäni Dracoa vastaan. Hän kuitenkin otti muutaman nopean askeleen huoneen poikki, ettei minun tarvitsisi raahautua sinne saakka. Siinä me sitten katselimme toisiamme, tulkiten toistemme tunteita. Oliko hän palannut? Se oli ainut kysymys, joka sai pääni kaikumaan. En halunnut elätellä turhia toiveita, en kestäisi romahdusta nyt. Mitä muutakaan se kuitenkaan voisi olla?

Pian tunsin Dracon ottavan käteni omiinsa. Katsoin häntä edelleen varmasti maailman idiootein ilme kasvoillani, mutta en vain voinut sille mitään.

"Rosalie... Anna anteeksi.."

"Shh..."

"Mutta..."

"Riittää kun lupaat, että et enään koskaan jätä minua."

"Sen teen. Rakastan sinua, enkä halua elää päivääkään näkemättä sinua."

Siinä ne sanat olivat. Sanat, jotka pyyhkivät edelliset kuukaudet kokonaan mielestäni. Painauduin Dracoa vasten kuiskaten hänen korvaansa sanat, joista olin itsekin nyt aivan varma:

"Niin minäkin sinua."

Ehkä elämäni paras suudelma. Kyyneleet kihosivat väistämättä silmiini, sillä oloni oli taas hyvä ja ehjä.

"Oletpas sinä kasvanut isoksi!" Draco vitsaili koskiessaan masuani. Tyydyin hymyilemään vastaukseksi, ainakin humoristinen puoli oli pysynyt entisellään.

"Tiedätkös sukupuolen?" hän jatkoi. Mietin hetken, että miten muotoilisin tilanteen oikein, kunnes vastasin:

"En. Se sukupuoli ei ole minulle se olennainen asia, sillä haluan hänen olevan yhtä rakastettu sukupuolesta huolimatta. Ainut asia, mitä vaadin on se, että hän olisi terve."

Draco nyökkäsi hyväksyvästi ja tiesin, että huoli reaktiosta oli aivan turhan suuri. Mitä väliä sillä sukupuolella olisi.

Käännyin näyttämään kehdon Dracolle, ja hän katseli sitä miettivä ilme kasvoillaan.

"Se on sievä, mutta..."

"Niin?"

"Mietin vain, että onko tämä mahdollisesti paras paikka vauvan kehdolle? Ei ollenkaan rauhallinen ilmapiiri, puhumattakaan sitten lämmöstä."

Tuota en ollut tullut ajatelleeksi, tai no, olin. Talossa ei vain ollut tilaa.

"Ei tänne mahdu muualle..." sopertelin nolona. Draco huomasi reaktioni, ja tyytyi vain sanomaan, että ei se mitään. Kyllä se tästä. Näin halusinkin uskoa.

Hän käveli hakemaan lehden keittiön pöydältä ja istui alas sohvalle selvästi etsien sieltä jotain.

En halunnut olla häiriöksi, mitä sitten tekikään, joten päädyin maalaustelineen ja keskeneräisen tilaukseni luokse. Hiljainen mietiskelykään ei tehnyt kummallekkaan meistä pahaa tällä hetkellä, sillä sulateltavaa oli varmasti paljon.

 

"Rosalie, nyt minä keksin miten mahdumme asumaan!"

Kysymys aivan väistämättä sai minut hätkähtämään, mitä hänellä oli mielessä?

"Noh, kerro ihmeessä..."

"Minun luokseni. Siellä ei tosin ole myöskään kuin 2 makuuhuonetta, toinen meille ja toinen on työhuoneena. Siitä voi lapsen kasvaessa sisustaa lastenhuoneen."

Ajatus kieltämättä kiehtoi, en ole aikoihin asunut kunnollisessa kodissa, saati sitten ilman tappavaa rahapulaa. Lapsikin ansaitsisi vain parasta, eikä minullekkaan tähän läävään tulisi ikävä.

"Noh, mikäs siinä. Tätä läävää ei tule edes ikävä..!"

"Hyvä. Lähdetäänkö sinne heti, voimme hakea tavarat myöhemmin?"

"Nytkö? Aha... Noh, eipä minulla täällä mitään pakollista ole, vain maalaukseni ja vähäiset vaatteeni."

"Jaa, no, ne me saamme nyt mukaamme. Soitan taksin!"

Tämä oli sitten jo taas aika nopeaa ja pelottavaa toimintaa, mutta meni tämä sitten minne tahansa, enään en katuisi.

Ilta oli jo pitkällä, kun taksi vihdoin tuli. Tungimme kaikki pakolliset tavarani sinne ja katsoimme toisiamme ja läävää vielä pihalla. Tänne en enään tulisi takaisin, soittaisin huomenna jonnekkin kiinteistöpalveluun, he saisivat myydä tai tuhota tämän läävän, vaikkakin hieman korvausta siitä olisi mukavaa saada.

"Noniin prinsessani, oletkos valmis lähtemään kohti palatsiasi?"

Hymyillen kietouduin Dracon käsivarsien turvaan ja vastasin:

"Olen. Nyt, uljas prinssini, vie minut kotiin."

Kotiin. Vihdoin voisin sanoa sen sanan pelkäämättä. Pienikin alkoi potkimaan, tiesi selvästi, että nyt oli jotain merkittävää tapahtumassa.

 

--------------

 

Noniin, vihdoin ja viimein! Sen verran sanon, että seuraavassa osassa tosiaan on vauva-arkea :) Toivottavasti oli hyvä osa, seuraavan yritän saada hiihtolomalla viimeistään, kun on aikaa pelata :D Muistakaas nyt sitten kommentoida ;)

~ Sabrina