Noniin, oli taas vaihteeks aika hankalaa saada osa tehtyä, kun en ole toukokuun jälkeen päässyt kunnolla koneelle, ja heti kun pääsin koneelle vuodatus päätti kaatua. Hieno homma siis :) Mutta jooh, kaiken tämän hankaluuden jälkeen osa on vihdoin luettavissa, ja kommentteja toivon tietysti runsaasti :)

 

----------------------

 

Hmm, nyt on iltapesu tehty. Onneksi Dakota on jo nukkumassa, niin saan katsella hetken vaikka telkkaria.

"Draco, moneltako sulla alkaa huomenna työt?" huikkasin kohti keittiötä olkani yli, jossa tiesin Dracon mussuttavan ruokaansa. Tyypillistä, ei vastausta.

"DRACO!"

"Ai häh mitä?" kuului. Jes. Havahtuihan hän.

"Niin että monelta menet huomenan töihin?"

"Aaa. 12 alkaa ja loppuu 20. Onks sulla jotain mielessä?"

"Eei. Mietin vaan, että viittisiks sä kattoa Dakotaa aamulla, niin saisin nukkua välillä vähän pidempään? Tytöllä on alkanut kasvamaan hampaita, niin ei nukkunut viimeyönä paljoa yhtään. Mäkin sain nukuttua vain vaivaiset 3 tuntia, kun herra veteli sikeitä tyytyväisenä koko yön."

"No itseasiassa mä heräsin kanssa yhessä vaiheessa siihen itkuun, eli en ihan."

"Hienoa, tuo helpottikin." tuhahdin turhautuneena.

"Mmm... Mutta jooh, mä voin katsoa Dakotaa aamun jos sä katot yön. Tartten unta huomiseks."

"Just. Noh, kai se käy. Munkin pitäs kyllä huomenna saada yks maalaus alkuun, mutta kai mä ehdin jossain välissä. Mutta jooh, mä meen sitten jo nukkumaan, jos kerta saan taas yöllä kuikuilla."

"Jooh. Öitä."

"Öitä."

---------------------------

 En tiedä, että kauanko olin nukkunut kun lastenhuoneesta alkoi kantautumaan itkua.

"Ei oo todellista. Ei nyt. Haluun nukkua." vaikeroin ja tökin Dracoa hereille.

"Rose sä lupasit mennä yöllä nii mä meen aamulla."

"No kiitos vaan avusta... Kai mä sit meen."

Väsyneenä hilasin itseni istumaan huokaisten raskaasti.

"Äiti on tulossa." mumisin ja tallustin kohti lastenhuonetta.

 

"Huomenta pikkuprisessa. Mikäs nyt näin itkettää?" lepertelin Dakotalle joka oli kamalalla kiireellä tunkemassa syliini.

"Taitaa hampaita pukata, kun noin paljon itkettää öisin. Onkohan äitin tytöllä nälkä?"

"Ättä ättä ättä ättä."

"Joo, äiti on tässä."

Voi että, miten jotain näin suloista voikaan olla olemassa.

"Äiti menee laittamaan jotain yöpalaa, jookosta?"

Toisaalta, en tiedä onko fiksua opettaa Dakotalle, että öisin on ihan okei mennä syömään jos siltä tuntuu. Mutta toisaalta, Dakota on vielä niin pieni ja laiha, että neuvolassakin on kehotettu syöttämään niin paljon kuin tyttö vain suostuu syömään.

"Äiti käy nyt nopeasti laittamassa sitä ruokaa. Ole kiltisti sillä aikaa äläkä herätä isiä, hänellä on huomenna rankka päivä ja isi tulee aamulla sinun kanssa puuhastelemaan."

"Mmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmm."

Kun Dakota oli asettunut nukkekodin kanssa puuhastelemaan uskaltauduin jättämään hänet hetkeksi itsekseen, vaikka tiesin sen olevan vaarallista. En vain viitsisi viedä häntä vielä syöttötuoliin istumaan, koska siitä seuraisi hepuli ellei jaksa odottaa ruokaa. Draco tuskin lämpenisi idealle että Dakota huutaisi yhtä huutoa seuraavat 15 minuuttia.

Tassuttelin portaat alas miettien samalla, että koskakohan Dakota olisi tarpeeksi vanha, että oppisi nukkumaan koko yön yhtä kyytiä. On kyllä myönnettävä, että tyttö on edistynyt siinä mielessä aika hyvin, sillä ilman hampaita hän heräisi keskimäärin kerran yössä itkemään ja usein nukahtaa melko pian uudestaan.

Päätin tehdä Dakotalle puuroa, mutta jääkaapin avatessani tajusin, että siellä oli ihan törkeän paljon ruokaa, jotka pilaantuisivat lähipäivinä. Huokaus. Eikö Draco koskaan opi avaamaan maitopurkkeja siin järjestyksessä kun ne ostetaan, eli ensimmäisenä pilaantuvat ensin. En nyt itse kuitenkaan aijo syödä mitään keskellä yötä, olin juuri saanut raskauskilot karistettua ja uusia kiloja en halua heti tilalle.

Kun puuro sitten lopulta oli valmis, puuttui enään Dakota. Hiljaisuudestä päätellen tyttö viihtyi hyvin leikeissään eikä hänellä ollut hätää. Draco tuskin katsoisi hyvällä, että jätin noin pienen lapsen yksin yläkertaan. Tai no, ei hän yksin ollut. Portaat olisivat ainoa todellinen vaara.

Aivan kuten arvasinkin, Dakota oli kunnossa nukketalonsa kanssa puuhailemassa. Oikea kiltti pikku enkeli.

"Dakota, ei käsin..." voihkaisin, mutta liian myöhään. Pienen tytön käpälät olivat jo aivan täynnä puuroa. Hienoa. Noh, ehkä osa siitä eksyisi vielä suuhun asti.

 

"Mmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmm"

Tiesin tekeväni virheen, kun annoin Dakotan syödä käsin, mutta en vain jaksanut alkaa kiistelemään nyt asiasta. Enemmän nuo puuroiset kädet tällä hetkellä painoivat mieltäni, kuin tytön huonot tavat.

Kun kuitenkin aloin katselemaan ympärilleni, huomasin, että Draco osasi sotkea ihan samalla tavalla. Dakotan illalta oleva tuttipullo lojui lattialla. Turhauttavaako, ei, ei suinkaan.

Riemukseni sain huomata, että kun Dakotan tuttipullo oli päätynyt tiskiin, Dracon iltapalalautanen oli vielä pöydässä. Mikä siinä tiskien laittamisessa mahtaa olla näin haastavaa?

"Noniin Dakota, nyt on isäsi sotkut siivottu ja seuraavana on sinulla vuorossa vaipanvaihto ja käsien pesu. Mitäs siihen sanot?"

"Väty."

"Jooh, ja sen jälkeen nukkumaan."

Eli yläkertaa ja vaipanvaihtoa kohti.

"Olisit nyt kiltisti tyttö hyvä, tämä on nopeammin ohi niin..."

"Äittä älä, väty,"

"Jooh pääset nukkumaan." mumisin kiskoessani Dakotalle yövaatteita takaisin.

"Noniin, nyt nukkumaan."

Jälkeenpäin aloin mitettimään, että Dakotahan olisi pärjännyt ihan hyvin pelkkä vaippa päällä, olihan sentään kesä. Noh, meni jo, Ei viitsi rasittaa tyttöä alkamalla repimään vaatteita heti pois. Seuraavalla kerralla sitten.

"Kauniita unia prinsessa, isi tulee huomenna aamulla leikkimään kanssasi."

"Mmmm..."

"Voi toista, mahdat olla oikeasti väsynyt. Ei sinäänsä mikään ihme, kun viimeyön unista ei tullut paljoa mitään."

"Nuku hyvin, äiti rakastaa sinua."

"Öittä äittä."

Oi tätä riemua, kun pääsee vihdoin takaisin nukkumaan. Olisin voinut nukahtaa samalla sekunnilla, mutta Dracon kuorsauksen poissulkemiseen menisi hetki. Mahtavaa.

"Mmm, kauniita unia kulta."

--------------------------

 

Aamulla sain herätä ikävästi siihen, että aurinko alkoi paistamaan ikävästi sisälle huoneeseeni. Tiesin kellon olevan tämän takia jo lähempänä kahdeksaa, siihen aikaan valo nimittäin löysi reittinsä makuuhuoneen ikkunasta suoraan sisälle. Pitäisi saada hommattua verhot!

Ihmeen hiljaista ottaen huomioon, että Dakota tuppasi yleensä pitämään aikalailla ääntä ja kolinaa leikkiessään alakerrassa.

Päätin tehdä poikkeuksen normaaleissa arkirutiineissani ja pukea suoraan päälleni. Yleensä en malttanut hengailla farkut jalassani, vaan tyydyin yövaatteissa köllimiseen ainakin siihen asti, että Dakota menisi päiväunille, sillä otan yleensä itsekin siihen aikaan päikkärit. Toisaalta, viimeyönä sain pitkään aikaan nukuttua kunnolla ja tänään pitäisi saada se kauan kaivattu maalaus aluilleen.

Lähtiessäni kävelemään alakertaan ihmettelin, että miksei TV pauhannut tai muutenkaan kuulunut Dakotan mumisemisen lisäksi muuta.

Alakerrassa minua odottikin aika karmiva yllätys: Draco oli jättänyt lapun missä kertoi, että joutui lähtemäänkin jo aamuksi työihin, sillä joku oli sairastunut äkillisesti. Ihmettelenpä vain, että mitä Dakota teki yksikseen alakerrassa ja ties kuinkakauan hän oli ollut siellä.

"Voi pieni kullannuppu! Miten isi nyt tällätavalla saattoi sinut tänne jättää!"

"Äittä!"

"Jooh, äiti on nyt tässä."

Pitäisi valistaa Dracoa vähän vastuullisuudesta.

"Mennään me nyt sitten vaikka leikkimään sillä nukkekodilla. Sitten pääset päikkäreille jossain vaiheessa ja äiti aloittaa maalaamisen."

-----------------------------------

Illalla kahdeksan jälkeen Draco sitten vihdoin vaivautui ilmestymään takaisin kotiin. Olin juuri saanut maalaamisen aloitettua ja en olisi jaksamassa nyt keskustella.

"Jätit sitten Dakotan yksin." tyydyin vain tokaisemaan ja pyrin pitämään katseeni suunnattuna kankaalle. Kuulin Dracon vaihtavan asentoaan, hermostuksesta kenties.

"Mmm, joo... Ei oikein ollut vaihtoehtoja... Töistä soitettiin, että Jack oli saanut influenssan ja muita mahdollisia tuuraajia ei olisi. Mut kelaa, saatiin neljän lisätunnin palkka." hän yritti vielä loppuun.

Huokaus. Luuliko Draco tosiaan, että ongelma oli hänen työnsä?

"En minä sitä työtä, vaan Dakotan yksin jättämistä. Ja vielä alakertaan. Mieti nyt, jos tyttö olisi vaikka lähtenyt kiipeämään portaita ja kaatunut alas?"

Nyt vasta Draco tuntui keksivän Dakotan kuuluvan tähän tilanteeseen ja siihen ongelmaan.

"Aaa... Totta, olet oikeassa. Tein vastuuttomasti. Anna anteeksi..." hän sanoi ääni vaieten lähes kuulumattomiin loppua kohti, selvästi katuen.

"Kyllähän mä anteeks annan, en vaan ymmärrä, että miksi et vaikka herättänyt minua."

"Ajattelin, että tarvitset unta, kuten illalla puhuttiin."

"No jooh... Mutta tästäedes et jätä Dakotaa valvomatta, vaan herätät minut. Ok?"

"Ok."

Äkkiä Draco käänsi minut ympäri ja otti käsistäni kiinni.

"Draco, mitä sä nyt? Mun pitäs maalata..."

"Hsss..."

"Oikeesti Draco!" sihahdin, vaikka en voinut oikeasti olla pahoillani huomiosta.

"Rose kulta, tiedäthän, että olet ainutlaatuinen?" Draco kysyi ja hänen rakastava katseensa sai sydämeni sulamaan.

"No miten voisin nyt olla tietämättä, kun kerroit sen minulle juuri." vastasin ja en voinut enään peittää hymyilyäni.

"Rakastan sua." kuiskasin Drakon korvaan ja hän veti minut lähemmäs itseään.

"Niin minäkin sinua."

Edelliset lauseet sinetöitiin hellällä suudelmalla, joka oli saada jalkani alta. Tottuisinkohan koskaan tähän ihanaan tunteeseen, mikä Dracoa suudellessa tuntuu, vai olisiko se aina yhtä ihanaa ja ihmeellistä?

Dracon yllättävä kouraisu sai minut kiljahtamaan kuin pikkutytön, mitä kaduin välittömästi. Pitsin vaistomaisesti käteni suuni eteen, toivottavasti Dakota ei nyt heräisi! Kun mitään ei kuitenkaan kuulunut, päätin, että saamansa pitää.

Kouraisin Dracoa ja komensin ilkikurisesti:

"Makuuhuoneeseen ja heti ! "

 

En ollut ikuisuuteen saanut näin paljoa huomiota, Dakotan syntymän jälkeen oli yhteistä aikaa ollut mielestäni liian vähän. Hyvä puoli oli, että emme eläneet kahdestaan ennen Dakotaa kuin ihan hetken, joten emme olleet tottuneet kahdestaan olemiseen.

"Olet aikamoinen kaunotar Rosalie Hardwick, ettäs tiedät..." Draco kuiskasi kaataen minut samalla selälleen. Tyydyin vain hymyilemään vastaukseksi.

"Tänne sieltä..." mumisin ja vedin hänet lähemmäs.

-----------------------------------

Aamun alkaessa sarastaa tajusin vihdoin, että en ollut tainnut nukkua silmäystäkään koko yönä. Eikä sinänsä mikään ihme, sillä tajusin suukottelevani Dracoa vielä silloinkin, kun aurinko tunki sisälle ikkunaan. Tähänhän minä normaalisti vasta heräisin.

 "Olisi varmaan aika nousta..." Draco mumisi.

"Mmm... Ei vielä."

Pyynnöstäni huolimatta Draco nousi ylös ja alkoi petaamaan sänkyä. Huokaisten hilasin itsenikin ylös, mikä kumma kiire tässä oli?

"Mulla alkaa työt 10 tänään, siks." Draco vastasi kuin ajatukseni lukien. Niin tietysti.

"Etkö vois tänään jättää välistä, oisit kipeenä tai jotain. Justhan sä olit eilen ihan sikana töissä..." yritin vielä, mutta tiesin sen olevan turhaa.

Draco tyytyi naurahtamaan ja kaatamaan minut lattialle.

 

Kiljahdin jälleen, tälläkertaa tosin säikähdin. Draco kuitenkin tuli päälleni ja lukitsi käteni. Sitten me vain olimme siinä, katselimme toisiamme.

"Draco?"

"Mmm?"

"En haluaisi, että menet tänään töihin. Vietettäs aikaa ihan vaan perheenä..."

Tiesin pyynnön jälleen olevan turha. Yritimme koota rahaa kasaan ja se ei etene lomapäivillä.

"Rose rakas, ei tehdä tästä noin vaikeaa. Tuun kasilta himaan, tehään sitten jotain kivaa yhessä."

Niin. Aina illalla. Aina silloin kun minä olen väsynyt ja haluan nukkua. Miten meidän arki pyöri aina vain Dracon kellon mukaan?

"Älä viitti. Mä haluun illalla nukkumaan."

Draco katsoi minua jotenkin haikeasti, ei tämän näin pitänyt mennä. Dracon piti sanoa, että tottakai hän haluaa jäädä kotiin minun ja Dakotan kanssa. Ehkä vain pitäisi antaa olla?

 Kuten arvasinkin jo siinäkohtaa, Draco lähti. Noh, mikäs tässä. Onhan minulla Dakota seuranani ja se maalaus kesken. Jotenkin silti kyllästyttävää, että olin kaikki päivät ilman kunnon juttukaveria. Ystäviä minulla ei ollut, mihin kieltämättä haluaisin muutoksen. Mutta koskapa minulla olisi aikaa nähdä ketään? Dakota tarvitsee hoitajaa ympärivuorokautisesti ja lastenhoitajat eivät olleet saaneet luottamustani syntymään.

Rojahdin makaamaan takaisin matolle ja mietin, että miten mukavaa olisi, jos omistaisin kunnon ystävän. EI tarvitsisi kyhnöttää aina neljän seinän sisällä ja jos tarvitsisikin, minulla voisi olla muutakin seuraa kuin Dakota. En nyt sinäänsä valita, mutta kuitenkin.

Äkkiä havahduin siihen, että alakerrassa soi puhelin. Lamaannuin muutamaksi sekunniksi ja kuuntelin. Kyllä, se on puhelin. Kuka kumma tähän aikaan soittaa? Kiskoin nopeaakin nopeammin vaatteet päälleni ja ryntäsin alakertaan puhelimen luokse.

Sydän pamppaillen ja tärisevin käsin nostin luurin. Eihän yksi puhelu näin kamala juttu voisi olla, mikä minuun oli mennyt? Siitä oli kai liikaa aikaa kun olin puhunut viimeksi puhelimessa.

"Rosalie Hardwick." vastasin ääni väristen.

"Ai. Hei. Öhh. Luulin että tämä on Draco Flinstonen puhelin." kuului jonkun pojan ääni. Hienoa. Kaikkihan luulevat täällä asuvan vain Dracon.

"Ömm, kyllä. Tämä on myös Dracon kotipuhelin." vastasin.

"Okei hienoa. Onkohan Draco tavattavissa?" poika kysyi taas, jotenkin helpottuneen oloisena.

"Valitettavasti ei juuri nyt, hän on töissä." vastasin ja olin toisaalta ihan tyytyväinen. Paloin näes innosta kuulla, että kuka poika oli ja mitä hänen asiansa koski.

"Jaah... Noh koska hän mahtaa olla paikalla?" hän kysyi, selvästi pettyneenä.

"Kahdeksan aikaan illalla. Voin sanoa hänelle, että soitit. Tai siis, kukahan te mahdatte olla?" kysyiin ja tunsin äänenikin tärisevän.

"Ei sillä väliä, taisiis äh... Voin soittaa myöhemmin ja puhua ihan Dracon kanssa..." ääni vastasi, tylysti tosin. Olinko kysynyt jotain väärää, vai mistä moinen?

"Jaa. Draco varmasti haluaisi kuitenkin saada tiedon soitostasi ja voin sanoa hänelle siitä." totesin yhtä tylyä ääntä hakien. Tämähän oli menossa lapselliseksi. Mitä se olisi minulta pois, jos joku haluaa puhua Dracon kanssa!

"Saannen sitten kysyä, että kuka te olette? Ja mitä teette Dracon talossa?" poika kysyi jälleen, mutta nyt jotenkin erilailla.

Tämähän oli menossa sairaaksi! Minähän asun täällä!

"No sekään ei sinäänsä sinulle kuulu, esittäydyin puhelun alussa ja sen voin sanoa, että minä asun täällä."

Tuli hiljaista. Mietin hetken, että sulkiko tämä poika puhelimen, mutta sitten hän kommentoikin:

"Jaah. No, neiti mysteeri. Viitsisitkö huolehtia, että Draco on puhelimen äärellä tänä iltana, niin soitan uudelleen?"

Tuhahdin, ehkä turhankin kovaäänisesti.

"Dracoa tuskin kiinostaa nimettömät puhelusi, joten sano asiasi niin välitän ne Dracolle." sähähdin.

"Ei kuulu sulle." ääni totesi lyhyesti.

"Jaah. Noh, älä ylläty, jos Dracosta ei kuulu mitään." vastasin tylysti, jälleen.

"KUULE VITUN ÄMMÄ, MINÄHÄN SOITAN VAIKKA ÖIDEN LÄPI ETTÄ TAVOITAN DRACON!" hän huusi.

Huusi? Miksi ihmeessä? Mikä kumma olisi niin tärkeää?

"Sinuna rauhoittuisin, tai suljen puhelimen ja estän numerosi." totesin kylmän rauhallisesti. Tämän olisi pakko tehota.

"Saatana sun kanssa..." poika sähisi taas. Kielenkäytöstä päätellen hän saattaisi olla lähes teini-ikäinen, mutta ääni oli kimeä kuin pienellä pojalla.

"Asiaan." ohjailin. Nyt tai ei koskaan.

"Hyvä on. Minä kerron. Mutta lupaatkin sitten, että kerrot Dracolle tästä puhelusta." hän kuiskasi, jotenkin arasti. Mikä tämä mielialojen heittely oli?

"En nyt ihan käsitä, että mikä on noin kauheaa, mutta jep. Anna tulla. Kerron Dracolle heti kun hän palaa töistä kotiin."

"Ok..."

"Draco on mun isäni."

Shokki. Paniikki. Tekisi mieli heittää puhelin seinään. Haluan itkeä.

"MITÄ?!" sähähdin ja pelkäsin alkavani itkeä.

"Niin. Nimeni on Dominick Flinstone. Äitini on Sophie ja mies joka sanoi olevansa isäni on Lars. En tiedä kuka olet tai miten liityt tähän kuvioon, mutta haluan ihan tosissani tavata isäni ja hän varmasti myös minut." poika selitti hiljaa.

Menin ihan lukkoon. Mitä minun pitäisi sanoa?

En keksinyt mitä tehdä tai sanoa, joten tyydyin vain painamaan punaista luuria. Hän soittaisi kuitenkin illemmalla Dracolle.

Laitoin puhelimen paikoilleen ja aloin miettimään, että teinköhän sittenkin kohtalokkaan virheen, kun annoin pojan sekaantua meidän elämäämme. Mitä jos Draco kiintyy poikaansa niin paljon kun tapaa hänet, että Dakotalla ei vaikkapa ole enään mitään merkitystä? Tai mitä jos hän lähentyykin Sophien kanssa taas?

Kävelin istumaan sohvalle, nyt täytyisi rauhoittua ja miettiä asiaa rauhassa kaikkien kannalta. Tuskin Draco minua ja Dakotaa hylkäisi, mutta toisaalta, hän haluaisi varmasti olla tekemisissä myös poikansa kanssa. Eikä minulla sinäänsä ole oikeutta kieltää sitä.

Kurkkua kuristi, pitäisi saada raikasta ilmaa. Toisaalta en usko tämän tunteen olevan hapesta kiinni, sillä en meinannut saada sitä nytkään. Kaikki oli yllättäen taas niin hankalaa ja sekavaa. Mikseivät asiat voineet koskaan mennä hyvällä tavalla?

Ilta alkoi hämärtymään ja kello lähenemään uhkaavasti kahdeksaa. En ollut vieläkään päässyt kompromissiin tunteitteni kanssa, ajatukset vain poukkoilivat suunnasta toiseen. En pysty keksimään ratkaisua, mikä olisi kaikkien onnellisuuden mukainen. Dakotankin on kaiketi vain pakko kasvaa siinä tiedossa, että hänellä on isovelipuoli. Nojasin turhautuneena käsiini ja yritin hengittää rauhassa.

Kaiken sen pohdinnan keskellä päätin yrittää torkahtaa hetkeksi. Ehkä pieni lepo ja pään nollaaminen saisivat ajatukset tasaantumaan. Maalaaminenkin saattaisi auttaa, mutta tällähetkellä keskittyminen siihen ei olisi riittävä. Samassa kuulin ulko-oven kolahtavan ja sydämeni oli pysähtyä samalla sekunnilla: Draco oli tullut kotiin. Hänen poikansakin soittaisi minä hetkenä hyvänsä, Dominic, vai mikä se nyt olikaan.

"Moikka kulta, tulin kotiin!" hän huikkasi iloisesti olkkarista, kuten tavanomaista.

"Mmm, moi. Oon täällä olkkarissa." vastasin nuutuneena. Hän arvaisi kyllä jo tuosta, että jokin on hätänä.

Hän tallustelikin olohuoneeseen hetkessä ja tuli sohvan viereen. Siinä hän aikansa katseli minua ja päätin nousta ylös. Mahdoin olla aikamoinen näky.

"Kulta, ootko sä kipeä?" hän kysyi huolta äänessään. Mitä minun pitäisi oikein sanoa?

"Eei. Oli vain vähän rankka päivä..." mumisin välttelevästi. En ollut vieläkään varma siitä, että mitä minun pitäisi kertoa ja pitäisikö osa asioista jättää sanomatta. Tai kenties kaikki.

Draco istui viereeni, hän oli selvästi huomannut, että nyt oli jokin ihan oikeasti hätänä. Huokaus. Mitä minun pitäisi sanoa.

"Kulta, jos sulla on jokin hätänä, niin kai tiedät, että mulle voi kyllä kertoa. Ihan niinkuin aina ennenkin. Ollaanhan me aina jollain tavalla selvitty, tilanteesta kuin tilanteesta." hän sepitti sovittelevasti. Tiesin, että tilanteella hän tarkoitti sitä, kun kerroin odottavani Dakotaa.

"Jooh. En nyt vain oikein tiedä, että mistä aloittaisin ja miten tämän kertoisin..." mumisin vaivautuneena. Olikohan tämä nyt sittenkään hyvä idea?

"Jos vaikka aloittaisit ihan alusta." hän vastasi hivenen huvittuneesti, mutta äänessä kuulsi huoli. Selviäisimmekö me tästä? Vai olisiko edellisen suhteen lapsi meille liikaa? Noh, ennemmin tai myöhemmin se tulisi kuitenkin ilmi. Dominic soittaisi hänelle kuitenkin.

"Draco... Tänään aamulla puhelin soi ja siellä kysyttiin sinua. Aikani keskusteltua minulle selvisi, että tämä ihminen kaipasi sinua..." aloitin kierrellen ja vältellen. Tämä on kamalaa! Entä jos hän vaikka suuttuu minulle siitä, miten puhuttelin Dominicia?

"Niin... Jatka vain." hän yllytti, mielenkiinto selvästi heränneenä.

Noh. Nyt tai ei koskaan.

"Draco, sinun poikasi soitti ja haluaa tavata sinut. Dominic." piipitin.

Tuli syvä hiljaisuus

 

----------------------------------

 

JEEE!! Vihdoin ja viimein valmiina :) Laittakaas kommenttia tulemaan :) Ja uutta osaa yritän aloittaa tässä lähes samantien :)

-Sabrina