Noniin, uutta osaa pukkaa. Kiitos vielä tässä kaikille edellistä osaa kommentoineille, piristää mukavasti päivää noi kommentit :) Vielä tän osan sain ennen Hardwickien 1v synttäreitä, jotka tosiaan vietetään 10.10 :D Tai noh, mistäs sitä tietää, jos saan uuden osan väsättyä vielä ennen sitä ;) Muttah, nyt asiaan!

---------------------------------------------



"Äiti, miksi me asumme niin kaukana puistosta, kun Milo ja hänen äitinsä tässä ihan vieressä?" Dakota kysyi, kun olimme kävelemässä kohti puolikuun puistoa. Ashely naurahti ja vastasi Dakotalle ennen minua:
"Kuule Dakota, ole vain onnellinen omasta rauhalisesta kodistasi. Täällä on välillä aikamoinen meteli, eikä aina saa öisin nukkua edes rauhassa."
"Jaah. Miksi te sitten asutte täällä?" tyttö kysyi kummastuneena.



"Siksi." Milo vastasi ennenkuin kukaan ehti sanomaan mitään. Katsoin poikaa harmissani, Dakotan ja hänen ystävyys ei ollut lähtenyt parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin: Milo oli kovasti ilmaissut äidilleen mielipidettään siitä, että miten paljon hän hinkui tyttöjen seuraan. Koulussa kuulemma tatsoittaisiin kieroon, jos pojat leikkisivät tyttöjen kanssa. Tämän seurauksena Dakota oli edelleen itsekseen koulussa, sillä Milo oli hyvin suosittu poika.

"Jaah. No se oli selvä vastaus." Dakota puuskahti. Tyydyin vain huokaisemaan, Dakota oli kieltänyt puolustelemasta itseään, hän halusi hoitaa tämän itse. Koulussa ei kuulemma katsoittaisi sitäkään hyvällä, jos äiti pitäisi puolia. Mihin tämä nykyajan kouluyhteiskunta oli oikein menossa!



"Milo, ellen ihan väärin muista, me puhuimme sinun käyttäytymisestäsi jo. Tuo ei ole mukavaa. Ei minusta, ei Dakotasta, eikä hänen äidistään. Olistko ystävällinen ja näyttäisit meille kaikille sen ystävällisemmän puolen itsestäsi." Ashley totesi napakasti. Kasvattaa hän kyllä osasi, Milo nimittäin kunnioitti äitiään paljon ja ei halunnut aiheuttaa hänelle päänvaivaa.
"Kyllä äiti." Milo vastasi, vaikka tiesin, että tämä ei olisi tässä. Oli hieman ilkeää pakottaa lapset leikkimään yhdessä, mutta halusimme silti yrittää.



"Onneksi aurinkokin paistaa. Ei olisi ollut kivaa viettää sateessa kesäpäivää. Vaikka, kesä kuivaa sen minkä kastelee, eikös?" kysyin ja katsoin muita merkittävästi. Dakota nyökkäsi, mutta Milo ei sanonut mitään. Ashley huokaisi väsyneesti. Ideat alkoivat toden totta olemaan vähissä.



"Noniin lapset, haluan että leikitte kiltisti ja sovussa keskenänne. Ei itkua, ei vähättelyä, ei ilkkumista, ei mitään. Jos huomaan ongelmia kanssasi Milo, ei televisiota viikkoon. Pallo on nyt sinulla." Ashely sanoi ja meni istumaan penkille leikkikentän viereen.



"Just. Äiti on aina tollanen kun pitää tehä jotain ikävää." Milo totesi, kun Ashely oli kadonnut kuuloetäisyydeltä. Dakota katseli puistoon sen näköisenä, että olisi paljon mielummin jossain muualla.
"Milo, älä viitsi olla noin tuimana. Sitruunakin tuntuu miedolta tuon myrtsin ilmeen rinnalla." yritin. Milo näytti ansaan ajetulta: joko Dakota, tai viikon TV -kielto.
"Okei." hän sanoi lopulta.



"Tuu Dakota, mennään torniin." hän huusi ja lähti juoksemaan kentälle.
"Okei." Dakota vastasi ja lähti kävelemään reippaasti hänen peräänsä.



Istuin alas penkille ja puuskahdin väsyneesti.
"Tiedän mitä ajattelet." Ashley totesi väsyneesti.
"Jep. Miten nuo kaksi vain eivät saa juttua luistamaan. He ovat lähes saman ikäisiä, samalla luokalla ja molemmat niin ihania lapsia." sanoin ja katsoin surkeana heidän suuntaansa.
"Kyllä he väkipakolla toimeen tulevat, mutta heti jos lopetamme tämän he eivät edes näe toisiaan." Ashely vaikeroi turhautuneena.
"Onko tämä oikein?" kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen.



"Ai heidän painostaminen?" Ashely kysyi, kuin ei ymmärtäisi jo itsekkin.
"Niin. Jos lapset eivät tahdo tulla toimeen itse, onko tässä mitään järkeä?" kysyin.
Asley oli hetken ihan hiljaa, enkä halunnut olla se, joka rikkoo hiljaisuuden.



"On. Vielä tämä tulee helpottamaan. Usko pois." Ashely vakuutteli. Nyökkäsin ja yritin näyttää sille, kuin uskoisin häntä.



"Näen kyllä, että epäilet yhä." Ashely naurahti lempeästi. Hymyilin ja vastasin vain:
"Niin. En oikein tiedä, että miten Dakotan yksinäisyyteen pitäisi suhtautua. Ehkä hän ei vain ole kovin sosiaalista tyyppiä."
"Voi kyllä hän on!" Ashley huudahti ja hymyili kuin aurinko
"Hän vain on hieman ujo, mutta todella temperamenttinen tyttö kun vain pääsee kuorestaan ulos." hän jatkoi.
"Niin, tottahan tuo on." myönsin lopulta. Dakota oli hyvin iloinen ja ystävällinen 6½ -vuotias tyttö, jos vain hänelle antoi mahdollisuuden.



"Oletko koskaan puhunut hänen kanssaan, että miksi hän on niin yksin koulussa?" Ashley kysyi varoen, kulmat kurtussa. Katselin hetken Dakotaa, joka pyöri tornin ympärillä selvästi miettien, että haluaisiko kiivetä noin ylös.
"Olen. Muut tytöt eivät hänen mukaansa vain ymmärrä häntä ja pitävät häntä outona." vastasin surullisena. Olimme Dracon kanssa pohtineet niin monia asioita läpi hänen edukseen, jopa maiseman ja koulun vaihtoa oli mietitty, mutta Dakota ei siitä innostunut. Koti olisi kuulemma siitä huolimatta täällä.


Dakota:



"No, tuutko sä vai et?" Milo kysyi ivallisesti.
"Tuun kyllä." vastasin hiljaa. En kuitenkaan ollut ihan varma, että halusinko todella mennä niin ylös.
"Etkös uskalla?" hän kysyi vielä ivallisemmin, kuin lukien ajatukseni.



Katsoin tuimana eteeni: tätä iloa en hänelle soisi. Maanantaina ei muuten koulussa puhuttaisi mistään muusta kuin siitä, että miten vellihousu olin.
"Kyllä mä tuun." vastasin niin varman oloisena kuin osasin; uskoin siihen melkein jopa itsekkin.
"Okei hyvä, ala tulemaan." hän totesi kuivasti, selvästi hieman harmissaan siitä, että aijoin kiivetä.
Asetin oikean jalkani ensimmäisille portaalle ja otin kiinni muutamaa tikasta ylempää. Hengitä, ajattelin vain ja kipusin ensimmäiselle tikkaalle.



"Hmm, aurinko on jo laskemassa." Milo totesi.
En kuitenkaan halunnut keskittyä siihen. Oli tarpeeksi työtä pitää tikkaista kiinni ja olla katsomatta alas.



"Ei mitään hätää." kuiskasin hiljaa itselleni.
"Sanoiks sä jotain?" Milo kysyi ja kääntyi minuun päin. Tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni ja pudistin päätäni raivokkaasti.
"Okei. Mä meen alas." hän vain sanoi.



Ehdin juuri ylös näkemään, miten Milo liukui tankoa pitkin alas, kuin palomies. Katsoin hieman kammoten maata, siine oli varmasti ainakin 100 kilometriä! Samassa havahduin seikkaan, jota en ollut lainkaan ajatellut: Miten aijoin päästä alas?
"Milo, eikö täältä pääse muulla tavalla alas?" kysyin niin tyynen rauhallisena, kuin vain pystyin. Hän katsoi minua kummastuneena ja pudisti päätään. Nielaisin ja katsoin taas alas. Tämä ei ollut kivaa.
"Tietty portaita, mutta ne on aika vaaralliset. Kerran kun olin päiväkodissa yks Mats lähti menemään noita portaita alas kun ei uskaltanut laskea ja tippui alas. Sillä murtui käsi." hän totesi mukamas ohimennen, mutta selvästi hieman riemuissaan siitä, että näki minun pelkäävän.
"Jaa. Noh, kai mä sitten lasken tästä." totesin urheasti.



Ja niin minä todella tein. Yllätyin itsekkin, että todella pystyin siihen. En voinut peittää iloisuuttani ja ylpeyttäni asiasta ja Milo huomasi sen myös.



"Ei se nyt noin kummallista ollut." hän totesi. Katsoin häntä hieman kärttyisästi. Tuo poika ei kyllä lainkaan ymmärtänyt positiivisuuden ja iloisuuden päälle!
"Ei niin. Se nyt vain sattui olemaan ensimmäinen kerta kun leikin tässä tornissa." sanoin ja käänsin päätäni äidin ja Milon äidin suuntaan.
"Aha. Mä oon ainakin leikkinyt tässä 100 kertaa." hän totesi ylpeänä. Tälläkertaa minä osasinkin vastata, enkä olisi vain hiljaa, kuten yleensä:
"Niin. Sä asutkin tässä vieressä. Mulla on monen kilometrin matka tänne, joten en saa mennä yksin. Sä pääset tänne melkeen koska vain."
Nyt Milokin oli vaihteeksi hiljaa ja tunsin pientä tyytyväisyyttä tästä.



Sitten hän kuitenkin päätti rikkoa hiljaisuuden, minkä hän olisi saanut jättää tekemättä jos minulta kysytään.
"Noh, uskallatko sä lähteä pelaamaan futista vai ootko saanut harjoitella sitä liian vähän ennen tätä?"
Ironia Milon äänessä sai silmäni kapenemaan ja hampaani pureutumaan yhteen: että toi jaksoi.
"No kuule mennään." vastasin ja hymyilin vittumaisesti.

 

"Hahah. Varotan sit etukäteen, että oon hyvä futiksessa. Tai noh, sen sä oot varmaan jo liikkatunneilla nähnyt." hän leijui. Pyöräytin vain silmiäni ja olin kuin en olisi kuullut mitään.



"Veiks kissa kieles, täh?"
"No kuule ei vienyt. Uskallaks sä lähtee pelaamaan vai et?" sähähdin.
Milo näki kiihtymykseni ja hän sai siitä hyvän syyn lisätä kiviä rattaisiin.



"Noh, mä ainakin meen. Tuu perässä jos uskallat. Jos et tuu, nii voit olla varma et maanantaina kaikki tietää siitä." hän huusi ja lähti juoksemaan maalia kohti. Huokaus. Koko puisto tuijotti, myös äiti ja Ashley olivat katsoneet Milon perään aika tuimana. Ei kai tässä muu auttanut, kuin mennä. Ja Milon piekseminen voisi olla oikeastaan ihan mukavaa.

-----------




"Mä en usko et tosta tulee maalia." Milo kommentoi jokaista liikettäni.
"Etkö sä osaa olla ees minuuttia hiljaa? Ollaan pelattu varmaan 1½ tuntia ja siitä ajasta oot ollu hiljaa varmaan sellaiset huoimat 10 minsaa jos ees sitäkään." tiuskaisin kyllästyneenä. En malta odottaa, että lähdemme takaisin Ducanejen kotiin, tämä oli tylsää.
"Ite oot kokoajan hiljaa. Koulussakin kaikki pitää sua outona kun oot aina hiljaa." hän kommentoi, tietäen, että miten arka aihe muiden mielipiteet minulle olivat.



Suivaantuneena potkaisin pallon kohti maalia. Milo kuitenkin sai pallon kiinni ja hymyili minulle vittumaisesti.
"Me ollaan sovittu, että koulu pidetään näiden tapaamisten ulkopuolella. Mä en oo kertonut kellekkään, että me nähdään tällä tavalla ja sä lupasit vastineeks olla puhumatta musta pahaa näiden asioiden perusteella." sanoin hieman hiljempaa. En halunnut äidin kuulevan, että millaista koulussa todella oli.

'

Eniten siinä ärsytti se, että Milon puhe oli totta. Koulussa oli hankalaa. Ei ketään kelle puhua ja jos meni muiden tyttöjen kanssa välitunnilla leikkimään, kaikki kuiskuttelivat keskenään tai eivät suhtautuneet minuun kuin kaikkiin muihin leikissä oleviin. En ymmärrä, että mitä olen niille tehnyt.



"Ei oo mun vika, jos et viitsi olla normaali." Milo sanoi kävellen luokseni. Katsoin häntä ihmeissäni: normaali?
"Mitä sä tolla tarkotat?" kysyin.
"Sitä vaan, että kaikki ihmettelee, että miks sä oot niin hiljainen. Ei kukaan halua olla hiljaisen tytön kaveri." hän kertoi siihen äänensävyyn, että häntä ei todellisuudessa kiinnostanut laisinkaan, että minusta ajateltiin. Toisaalta, ei häntä kiinnostanut.



"Kaikki ei vaan oo niin avoimia." selitin hiljaa.
"Voisit olla." Milo pisti väliin, ennenkuin ehdin jatkaa. Katsoin häntä kummissaan ja toistelu ärsytti minua, mutta halusin tietää lisää:
"Täh?"
"Niin."
"Niin mitä?"
"Sitä, että kyllähän sä oikeesti oot aika kovaääninen ja silleen kun vaan viitit olla." hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti. Aloin ymmärtää, että mitä hän tarkoitti.
"Niin. Niin olen. Ensin minuun pitää kuitenkin tutustua." totesin, kuin se olisi itsestäänselvää.
"Miten ajattelit sen onnistuvan, jos et koskaan ole sen oloinen, että haluat tutustua?" Milo kysyi. Olin juuri vastaamassa, mutta meidät keskeytettiin.



"MILO! DAKOTA! NYT MENNÄÄN!" Ashley huusi.
Kumpikaan meistä ei liikahtanutkaan, joten Ashley huusi uudelleen:
"Kello on jo kaheksan, teillä on kohta päästä nukkumaanmeno."



"Mä ainakin meen. Äiti ei oo kiva sit kun se suuttuu." Milo sanoi ja pisti töppöstä toisen eteen.



Päätin itsekin lähteä muiden luo, mutta Milon kanssa käyty keskustelu jäi vielä vähän kaihertamaan mieltäni. Se käytäisiin kyllä loppuun, heli Milon kotona.



"Äiti mä haluun kotona koneelle." Milo sanoi halatessaan äitiään. Ashely vain naurahti:
"Ei nyt kulta rakas, Dakota ja Rose tulevat meille vielä joksikin aikaa. Voit olla koneella sitten huomenna."
Milo katsoi äitiään hieman surullisena, mutta päätti jättää asian kuitenkin siihen.

--------------------------------



"Milo, meil jäi se keskustelu vähän vaiheeseen siellä puistossa." aloitin kun olimme päässeet vihdoin Milon huoneeseen pois kuuloetäisyydeltä. Äiti ja Ashley olivat alakerrassa juttelemassa ja katsomassa telkkaria.



Milo näytti hetken muistelevan, että mistä me oikein olimme puhuneet, kunnes muisti:
"Ai niin. Sitä mietin vain, että miksi et yritä tutustua muihin? Olisit välillä itse se, joka tekisi aloitteen. Eivät muut jaksa ikuisesti sinua hakemaan mukaan leikkeihin."
Milon kommenteissa tuntui lähes ensimmäistä kertaa olevan jotain perää. Jäin hetkeksi miettimään, että miten saisin tuon oikein onnistumaan.
"Mitä minusta sitten ajatellaan siellä yleisesti? Tai siis, uskotko, että he haluaisivat olla ystäviäni jos yrittäisin?" kysyin ja tunsin sydämeni lyövän paljon normaalia kovempaa. En ollut nimittäin ihan varma, että halusinko vastauksen kysymykseeni vai oliko se enemmänkin retorinen kysymys.



Milon ilme meni äkkiä aika vaivautuneeksi, mikä teki olostani vielä epämukavamman. Oliko peli tosiaan noin menetetty?
"Noo..." hän aloitti, mutta halusin keskeyttää hänet:
"Okei tuli selväks. Peli menetetty." totesin vain lyhyesti ja yritin pitää kyyneleet poissa silmistäni. En haluaisi itkeä tässä. En varsinkaan Milon seurassa.



Pidin katseeni kivitettynä lattiaan ja yritin miettiä jotain mukavaa. Jotain minkä takia en alkaisi itkeä. Huokaisin vain syvään ja välttelin Milon katsetta.



"Se on kurjaa, että et tuu muiden kaa juttuun. Jos tulisit me voitas varmaan pelata futista välkilläkin." Milo totesi ja kuulosti hieman haikealta. Se ei kuitenkaan särähtänyt korvaani:
"Siis tarkotaks sä, että sä et voi sen takia olla mun kaveri koulussa, että mulla ei oo siellä kavereita?" kysyin uskomatta korviani. Voisiko Milo todella olla niin kylmä ihminen?
Milo nousi sanaakaan sanomatta ylös ja käveli sängylleen istumaan.



Hän istui risti-istuntaan ja laittoi kädet syliinsä. 
"Milo? Kerro?" pyysin ja katsoin häntä.



Huokaisin ja lähdin kävelemään Milon luokse. Tämän asian minä haluaisin käydä loppuun.
"Sano nyt. Tää on tärkeetä mulle." pyysin vielä.



"Milo?"
"Okei okei. Totta se on. EI me voida olla kavereita jos sua kiusataan. Sillon muakin saatettas kiusata." Milo vastasi lopulta.
"Miten sä voit olla noin törkee?" kysyin ihan rauhallisena. Omaksi yllätyksekseni mieleni ei tehnyt itkeä eikä huutaa, miten yleensä reagoin tällaisissa tilanteissa.



"Suosittuna oleminen ei oo helppoa." Milo totesi kuin joku filosofi, vaikka oli ihan lapsi vielä. Puuskahdin ja lähdin kävelemään pois.



"Minne sä meet?" Milo kysyi kun tajusi minun olevan lähdössä.
"Alas."
"Miks?"
"Sanomaan äitille, että lähetään." vastasin ja jatkoin määrätietoisena matkaani.



"Hei Dakota, älä viitti. Me voidaan mun puolesta leikkiä salaa. Ihan niinkuin tähänkin asti." Milo yritti vielä, mutta turhaan. Olin jo poissa hänen huoneestaan.



Kävelin portaita alas ja kuulin jo sieltä äidin ja Ashleyn keskustelut:
"... On sen Dominicin uuden tyttöystävän kaa joo vähän hankalaa. Pelkään, että Dominic ei oppinut ekalla kerralla, että miten riskaa peliä on olla ilman ehkäisyä."
"Jep. Nuoret on sellaisia."
"Toivottavasti Dakota osaa itse olla viisaampi, ja miettii kaksi kertaa, että kenen kanssa..."



"Ai hei Dakota." Ashely keskeytti äidin. Äiti katsoi minua yllättyneenä ja hieman häkeltyneenä: hän varmaan tiesi, että olin kuullut hänen puhuvan minusta. En kuitenkaan ymmärtänyt, että mistä oli ollut kysymys, mutta samapa se. Ainakin Dominic oli ollut kuvioissa ja hänen uusi tyttöystävänsä.
"Mistäs sä siihen noin nopeesti tupsahdit? En kuullut että olit tulossa." äiti kysyi ja katsoi minua kuin yrittäisi tulkita, että olimmeko riidelleet ja olinko itkenyt.



"Onko joku?" äiti kysyi, kun en vastannut.
Mietin hetken, että pitäisikö minun kertoa, että mitä oli tapahtunut. Ashleyn läsnäolo teki kertomisesta vain hieman hankalaa, sillä en halunnut Milolle ongelmia. Sen takiahan minä olin salaisuus, etten olisi ongelma. Poika saisi mitä halusikin.



"Lähetään kotiin." tyydyin vastaamaan lyhyesti.



Äiti katsoi minua hetken kummissaan, mutta vastasi sitten:
"Voi kulta, me lähdemme ihan kohta kotiin. Mene vain leikkimään Milon kanssa vaikka puoleksi tunniksi. Juttelen vielä hetken Milon äidin kanssa."



"Okei. Mä ootan ulkona." totesin tyltsti ja lähdin ulos ennenkuin kukaan ehti puuttua asiaan. Saisin varmasti kunnon kuulustelun päivän tapahtumista tämän jälkeen, mutta samapa se.



Istuin Ducanien talon pihalla olevalle nurmikolle odottelemaan äidin saapumista. Katselin eteeni ja mietiskelin kaikkea tapahtunutta. Ensimmäistä kertaa Milo ja minä olimme saaneet kunnon keskustelun aikaiseksi, mutta sitten sen täytyi päättyä näin.



Huokaus. Kului minuutti. Kaksi. Viisi. Kymmenen. Viisitoista. Äitiä ei näkynyt missään. Aloin aikani kuluksi katselemaan tähtiä, ties vaikka näkisin tähdenlennon ja saisin toivoa.



Hyvä kun oli kulunut muutama sekuntti, niin taivaalta vilahti tähdenlento. Kiljahdin riemuissani ja osoitin taivaalle kuin näyttääkseni itselleni, että siellä se todella meni. Sitten tajusin vielä kivemman asian: Saisin toivoa!



Toivon, että muut alkaisivat pitämään minusta. Että en enään olisi niin ulkopuolinen ja tulisin ihmisten kanssa toimeen. Niin. Sitä minä todella toivon!



Asetuin makuulleni ruohikolle, oli lämmin kesäilta. Ajattelin äsköistä toivettani ja kävin päässäni läpi, että millä tavalla voisin saada naamani vielä takaisin koulussa. Voi kumpa olisin avoimempi ja rohkeampi! Tiedän, että tulisin varmasti monien kanssa juttuun kun vain saisin suuni auki.



Kuulin askelten lähestyvän ja tiesin sen olevan äiti.
"Hei kulta. Tuliko teille riitaa vai miksi et halunnut jäädä?" hän kysyi ja kääntyi minuun päin.



"Mmm, jotain sinne päin." mutisin ja käänsin katseeni äitiin. Hänen ilmeensä oli huolestunut, enkä kyllä yhtään ihmetellyt. Hän näki kyllä lävitseni ja tiesi, että minulla oli vaikeaa ihmisten kanssa.



Äiti istui viereeni kuin odottaisi, että kertoisin hänelle enemmän.
"Haluatko puhua siitä?" hän sanoikin sitten.
"Mmm. Ihan sama." totesin taas.
"Noh, kerro sitten." hän kannusti.
Huokaus. Äiti ei tulisi pitämään tästä.



"Milo ei voi olla julkisesti kaverini, ettei häntä alettaisi kiusaamaan koulussa."
Äiti asettui makuulle viereeni ja kysyi huolestuneena:
"Eikö sinulla ole vieläkään kavereita koulussa?"
Kai hänelle olisi jossain vaiheessa pakko kertoa kuitenkin;
"Ei. Kaikki pitävät minua ihan outona. Voi kumpa olisin erilainen." jatkoin vielä.



Sen sanottuani äiti nousi takaisin ylös.
"Dakota, älä sano noin! Olet aivan ihana omana itsenäsi ja se, jos joku ei sitä käsitä on hänen oma ongelmansa. Ei kenenkään pidä muuttua vain muiden takia!" hän sanoi surullisena. Mietin äidin sanoja ja tiesin sen olevan totta. Silti muutos kuulosti houkuttelevalta; ehkä halusin sitä itsekkin. Ehkä tarvitsin jotain, jolla saada omaa itsetuntoani paremmaksi ja ääntäni kuuluviin. Päätin kuitenkin olla sanomatta tätä äidille, ettei hän pettyisi. Sen sijaan nousin vain ylös.



"Äiti, mä rakastan sua." sanoin ja kurotin halaamaan äitiäni. Hän hymyili ja kumartui luokseni.



"Niin minäkin sinua, oma nuppuseni. Niin minäkin sinua." hän vastasi ja rutisti minua tiukemmin sen sanottuaan.

--------------------

Noniin, tämä osa tulikin sitten aika tehokkaasti! Kuten ehkä huomaatte, alan pikkuhiljaa siirtämään kerrontaa Dakotan näkökulmaan. Pääsee 2. sukupolvi pikkuhiljaa näyttämään omia vahvuuksiaan ja kiinostuksiaan. Nyt kuitenkin, toivon tietysti paljon kommentteja! :)
- Sabrina