Täällä taas! Piristäkääs päivääni sitten kommenteilla osan loppuun ;)

 

"No, Elene, alahan kertoa. Me halutaan kuulla kaikki!" Serena huudahti heti kun Elene saapui huoneeseen. Olimme odottaneet häntä siellä jo muutaman tunnin kun hän oli tapaamassa äitiään.

Elene naurahti ja istui viereeni.

"Noh, mitäs te nyt tarkalleen ottaen haluatte tietää?" hän kysyi sittten.

"No etkös kuullut mitä Serena sanoi? Kaiken!" tiuskaisin. Olin kypsä siihen, että Elene leikki typerää ja piti meitä jännityksessä. Olihan meilläkin suuri oikeus saada tietää, että mitä oli tapahtunut. Mehän häntä olimme auttaneen hänen menneisyytensä tutkimisessa.

Isabella puuttui puheeseen ennenkuin se ehti edes kunnolla alkaa:

"Hei, vähän hiljempaa. Äiti laitto just mun pikkuveljen päikkäreille ja uskokaa pois, te ette haluu kuulla kun se alkaa huutamaan."

"Juujuu... Elene, ala puhumaan!" hymähdin.

"Noh... Kaikki meni hyvin. Sain kysymyksiini vastauksia ja ymmärrän nyt hieman paremmin hänen lähtönsä." Elene sanoi ja hymyili pienesti.

Vai että lähdön, nyt se siis paljastui. Olimme koko lapsuutemme pohtineet, että mikä oli Elenen äidin uupumisen syy: Oliko hän lähtenyt, kuollut, kadonnut vai jätetty. Ilmeisesti hän oli kuitenkin poissa Elenen elämästä ihan tarkoituksella.

"Mmm... Noh, mitäs muuta? Mille hän näytti?" Serena pommitti kysymyksiään.

"Hän oli kaunis. Todella kaunis." Elene huokaisi ja hymyili typerän näköisenä.

"Aivan aivan, tottakai hän on kaunis kun sinä olet kaunis kuin malli!" hymähdin ja näytin kieltäni Elenelle. Hän vain naurahti ja pudisti päätään.

"Oliko hänellä jo uusi perhe?" Isabella kysyi ja korjasi samalla asentoaan nojatuolissa.

Elenen ilme muuttui vakavammaksi ja hän selvästi mietti, että miten asiansa muotoilisi.

"Lasketaanko aviomies perheeksi?" hän kysyi lopulta.

"Kai se lasketaan." totesin.

"Hänellä on siis mies? Mutta ei lapsia?" Isabella tarkensi.

"Niin."

"Mmm. Ajattele jos sua ois oottanut siellä 5 sisarusta joista et ole koskaan kuullut mitään!" Serena sanoi mietteliäänä.

"Niin no, se ajatus kävi kyllä mielessä. Mutta parmpi näin, koska tässä on ihan tarpeeksi sulateltavaa pitkäksi aikaa." Elene myönsi ja huokaisi perään.

"Ymmärrän." totesin myötätuntoisena.

"Millainen se mies sitten oli?" Serena pisti väliin.

"En mä nähnyt sitä oikeestaan..." Elene tunnusti.

"Äiti tai siis Claudia kyl ehdotti et voitas tavata joskus kolmisteen, mutta en nyt alkuun osannut sanoa oikein mitään. Haluisin vaan rauhassa tutustuu mun äitiin ensin, jota en tunne." Elene selosti ja me muut vain nyökkäilimme myötätuntoisina mukana.

"No mut hei, haluisiks sä kertoo sun äidistä vähän enemmän? Tai miks se ylipäänsä lähti?" Isabella kysyi muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. Meillä kaikilla oli paljon sulateltavaa ja pohdittavaa ja jos pelkästään minusta tuntui näin sekavalta, mahtoi Elenen päässä olla todellinen tunnemyrsky menossa. Hyvin hän sen kuitenkin meiltä salasi jos niin oli.

"No tota... En oikein osaa päättää että mistä kohtaa aloittaisin."

"Jos vaikka aloittaisit alusta?" kysyin sarkasmia äänessäni ja Elene vain hymähti.

"No siis, me nähtiin Claudian ja hänen miehensä asunnossa. Hän oli töissä, joten saimme olla ihan rauhassa. Juttelimme niitä näitä ja koitimme tutustua toisiimme mahdollisimman hyvin." Elene kertoi ja huitoi käsillään innostuneesti samalla kuin selosti. Hymyilin huvittuneena, tämä oli hänelle todella ihana asia jota hän oli odottanut pitkään.

"Kun lopulta sitten pääsimme sitten siihen tukalaan vaiheeseen, että miksi hän jätti isän ja minut... Noh, sanotaanko että se oli aika epämukavaa."

"Äiti kuitenkin kertoi, että hän ja isä olivat todella nuoria kun äiti tuli raskaaksi. Heillä oli vasta muutaman kuukauden mittainen suhde takana, eikä se ollut edes kamalan vakavalla pohjalla. He asuivat yhä erillään, mutta raskauden ollessa noin puolessa välissä he muuttivat yhteen. He ajattelivat lastenhoidon ja rahatilanteen toimivan paremmin sillä tavalla."

"Tilanne oli kuitenkin mennyt todella huonoksi ja he erosivat kuukausi ennen syntymääni. Äiti tapasi hieman ennen syntymääni uuden miehen eikä isä meinannut sulattaa sitä millään tavalla. Jopa synnytyssairaalassa he riitelivät, sillä äidin miesystävä ei isäni mielestä saanut tavata minua."

"Mahtoi ajaa viimeisetkin ystävyyden rippeet aika koville." Elene tokaisi."

"Jep. Silloin äiti oli päätynyt siihen, että hän lähtisi. Isälle se oli viimeinen pisara ja hän oli ilmoittanut, että jos äiti lähtee hän ei saa minua mukaansa.

Me kaikki hengähdimme ihmetyksestä. Miten Elenen isä oli päätynyt tuollaiseen ratkaisuun?

"Äiti sitten valitsi miehensä. Isä piti lupauksensa ja vei minut mahdollisimman kauas äidistä. Äiti ei silloin katunut päätöstään, mutta nyt hän oli päättänyt etsiä tyttärensä eli minut käsiinsä. Hän ei tiennyt, että miten reagoisin ajatukseen tavata hänet, joten hän oli odottanut vielä todella pitkään yhteyden ottoa seuraillen minua ja elämääni facebookista käsin. Isä ei tosiaan tiedä tästä mitään koska noh, kuulitte itse. Ja luultavasti tästä syntyisi todella suuri sotku jos hän saisikin tietää."

"No huhhuh!" huokaisin ja katsoin Eleneen myötätuntoisena. Miten ihmeessä hän jaksoi tällaisesta perhedraamasta huolimatta hymyillä?

"Niin. Nyt te tiedätte. Ja tosiaan, tapaan äitini ensiviikolla siinä uudessa jugurttibaarissa, enkä malta odottaa! Hän on niin mukava ja ymmärtäväinen, toisin kuin isä! Tai siis, tottakai rakastan myös isääni mutta tämä kaikki on nyt vain niin sekavaa..."

"... Ja haluat tutustua äitiisi rauhassa. Kyllä me ymmärrämme." jatkoin hänen lauseensa loppuun.

"Niin. Haluan vain pitää isän erillään tästä asiasta, joten olkaa kilttejä ja pitäkää nämä asiat omana tietonanne." Elene pyysi ja katsoi meitä vakavana.

"Tottakai pidämme! Millaisia ystäviä me olisimme, jos emme ymmärtäisi tätä tilannetta." Serena puuttui keskusteluun ja halasi Eleneä lämpimästi. Elene vain hymyili ja kiitti.

"Mutta, tosiaan. Kello lähestyy jo seitsemää ja minun pitää olla yhdeksältä kotona, sillä huomenna on koulua." muistin äkkiä. Helvetin kotiaresti! Siis kuinka moni minun ikäiseni tosiaan kärsi arestista!?

"Aaa joo tottakai." Isabella sanoi ymmärtäväisenä.

"Mutta kuten sanoit, kello on vasta 19... Miksi sä jo nyt meet?" Serena kysyi kummastuneena.

Nousin ylös ja mietin, että mitä vastaisin. En olisi halunnut kertoa totuutta, sillä en halunnut tunnustaa itsellenikään että minne olin menossa. Viimeisenä Elenelle, sillä hän pitäisi siitä kaikista vähiten.

"Mmm. Mun pitää vaa hoitaa yks juttu nopeesti ennen sitä. Enkä haluu myöhästyy koska faijan tuntien saan viikon lisää arestia ja viel konekiellon kaupanpäälle jos uhmaan niitä nyt. Ja mä haluun sen iPhonen joten parempi olla kiltisti jos ne vaikka myöntyis." selittelin minkä ehdin.

"Joo joo Dakota, tuli selväks. Sulla on menoo mitä et haluu meidän tietävän. Sä alat aina pälpättään tolleen kun hermostut, tiesitkös?" Serena naurahti ja virnisi perään.

"Hahhahh. Olipa hauska huomio." totesin ja näytin hänelle kieltäni. Elene oli kuitenkin vakavan näköinen, sillä hän taisi tietää minne olin menossa.

"Dakota, oo kiltti ja älä tee mitään typerää. Meidän kaikkien edun vuoksi." Elene pyysi ja katsoi minua merkitsevästi. Vaihdoin painoa jalallani, mitä minun pitäisi sanoa?

"Elene... Mun on pakko puhuu asiat halki, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Säkin sanoit, että mä en voi jatkaa tällä asenteella lopullisesti." vastasin hänelle lopulta ja katsoin häntä vakavana. Elene punnisti selvästi sanojani ja lopulta nyökkäsi hyväksyvänä.

"Okei. Mä luotan suhun. Muista se." hän sanoi kuitenkin lopuksi.

"Ja mä oon sen arvonen. En mä satuttais sua." totesin ja hymyilin.

"Noh, mees nyt sinne salaisuuksias hoitamaan!" Isabella hoputti.

"Juujuu. Moikka tytsyt, huomiseen!" huikkasin ja vilkutin heille.

"Moikka!" tytöt vastasivat kuorossa.

Ja niin matkani alkoi kohti kivuliaita muistoja. Nämä asiat olisi kuitenkin pakko selvittää että voisin koettaa siirtyä elämässäni eteenpäin. Että Elene voisi jatkaa niitä myös omalla tahollaan rauhassa.

Sydämeni takoi hullun lailla kun pääsin perille. Siitä olisi kohta vuosi kun olin tämän talon luona viimeksi. Ikävä se vierailu olikin ollut ja sen seurauksien muisteleminen sattui vieläkin.

Vasta ovella pysähdyin hengittämään hetkeksi ja vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Ovessa olevat kaksi sukunimeä saivat sydämeni puristumaan melkein kasaan. Ducan Middelton. Nyt tai ei koskaan. Koputin oveen ja kuuntelin lähestyviä askeleita.

Joey tuli avaamaan enkä osannut päättää, että oliko se hyvä vai huono asia.

"Ai moi Dakota. En oottanut ihan sua, mut käy ihmeessä sisään."

"Moi. Mä tulin vaan nopeesti pistäytymään... Mitäs tänne kuuluu?" kysyin kun en muutakaan keksinyt. Joey hymyili huvittuneena ja vastasi:

"Noh, Ashleylle aika pyöreää. Laskettuun aikaan on enään viikko ja tässä ootellaan pieniä jalkoja taloon. Hän nukkuu tuolla ylhäällä, joten olkaa sitten hiljaa." hän vastasi ja iski silmää.

Tunsin kasvojeni punastuvan vastan tahtoani ja pudistin vain päätäni katse lattiassa.

"Ei kuulu mun tapoihin tulla möykkääämään... Mut nii, onks..?" jatkoin sitten.

"Yläkerrassa, varmaan pelaamassa. Mee vaan." Joey totesi ja käveli keittiöön. En jäänyt odottamaan toista käskyä vaan lähdin yläkertaan.

"Moi Milo." totesin hiljaa kun näin hänet sohvalla. Milo hätkähti ja katsoi minuun epäuskovana.

"Ai katos, Dakota. Mikäs sut tänne toi?" hän kysyi ja hymyili hieman perään. Kurkkuani kuristi, Milon hymy oli jotain niin hurmaavaa.

Kokosin itseni äkkiä muistaessani Elenen sanat siitä, että hän luotti minuun. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?

"Öhh. Tota noin... Meidän pitäs varmaan puhua." vastasin hiljaa. Milo nyökkäsi ymmärtäväisenä, mutta hänen katseensa vakavoitui samalla hetkellä. Hän nousi istumaan ja näytti minulle paikkaa vieressään.

Istuin siihen pitäen kuitenkin pienen välin Miloon. En halunnut leikkiä tulella sen enempää kuin olisi pakko. Vai halusinkohan minä? Olinko minä todella selvittämässä täällä asioita Elenenkin etua ajaen?

Kysymykset oikeasta olemuksestani kaikuivat päässäni kunnes Milo keskeytti minut:

"Sä siis haluat puhua? Onks sulla jotain uutta puhuttavaa vai sitä samaa?" hänen äänensä synkkeni loppua kohti. Suljin silmäni ja huokaisin.

"Sitä samaa. Meidän on pakko puhua tää homma halki. Ei me muuten voida jatkaa eteenpäin."

"Miks meidän pitäis jatkaa eteenpäin?" hän kysyi tuskaisena.

"Sä tiiät kyllä." kuiskasin.

"En. Kerro sä." Milo intti.

Olin hetken hiljaa ja kysyin lopulta kysymyksen, jonka pelkkä ajattelukin sattui:

"Sä oot nyt siis Elenen kanssa?"

Milon katse synkkeni ja hän nousi sohvalta. Katsoin hänen loittonevaa selkäänsä kun hän käveli omaan huoneeseensa ja sulki oven perässään. Arvoin vaihtoehtoja mielessäni, mutta seurasin häntä lopulta.

Huoneessa minua odotti tuttu näky; Milo sängyllään tuijottelemassa seinäänsä. Aina kun tuli jokin epämielyttävä aihe eteen, hän pakeni omiin oloihinsa. Tämä ei tulisi olemaan helppoa.

"Oo kiltti ja vastaa. Tää ei oo kivaa meille kummallekkaan, mut tää on pakko käydä läpi. Sen vahingon ja lääkärikäynnin jälkeen kaikki oli niin vaikeaa..." vuodatin, mutta Milo keskeytti mut:

"Elenekö sulle kertoi? Mä kielsin sitä. Se ei merkannut mulle mitään, ymmärräks sä?" hän intti ja katsoi minua surullisena silmiin. Huokaisin ja vastasin:

"Elene kertoi. Ja hänelle te merkkasitte. Se nimenomaan pyys että en tekis mitään tyhmää, mut meidän on pakko puhua siitä va..."

"Mä en halua puhua siitä. Me tehtiin ihan oikein." Milo ilmoitti jyrkästi. Tunsin kyynelten nousevan silmiini: hän uskoi yhä tehneensä oikein.

"Sä valehtelit mulle silloin. Sä sanoit että sä olisit mun tukena. Mulla ei ollut siellä ketään. En halunnut tyttöjä sinne vaan sut. Sä lupasit et sä olisit siellä mun kanssa jos tekisin sen." vuodatin ja pyyhin silmiäni samalla.

Milo ei vastannut enään mitään joten käännyin lähteäkseni. Silloin hän kuitenkin sanoi:

"Mä en ollut silloin siellä, mut nyt mä oon tässä. Ja sulla on mahdollisuus jäädä niin me voitas korjata tilanne. Kyl Elene ymmärtäis. Me ollaan kuitenkin aina enemmän kuin ystäviä ja me molemmat tiedetään se. Kaikki tietää sen. Mut mä en voi korjata tätä yksin." hän vuodatti.

Tunsin kyynelten polttavan taas silmäkulmissani, mutta tiesin mitä minun pitäisi tehdä. En voisi varmaankaan antaa koskaan anteeksi. Ja jos voisinkin, en tiedä mitä tekisin luottamuksen kaa.

"Dakota. Jää oo kiltti. Mä rakastan sua." Milo sanoi lopulta.

Ne kolme sanaa sekoittivat pakkani aivan totaalisesti. En uskaltanut kääntyä, koska tiesin, että sen jälkeen en voisi lähteä. Halusin jäädä. Sydämeni huusi riemusta Milon sanomien sanojen vuoksi, mutta en voisi jäädä. En Elenelle tekemän lupaukseni jälkeen. Enkä itseni. Näin olisi parempi.

"Milo... Anteeks..." huohotin ja suljin hänen huoneen ovensa takanani.

Päässäni humisi kun poistuin hänen kotoaan. Heti ovesta ulos päästyäni lähdin juoksemaan. Minä vain juoksin ja juoksin ja juoksin ja juoksin kunnes olin kotona. Huohotin hetken ovella ja kävelin sisälle.

"Dakota? Ooks se sinä?" Mutsi huikkas alakerrassa kun kiipesin portaita. En tiennyt, että miten ääneni kestäisi mutta vastasin silti:

"Joo. Meen huoneeseeni ja nukkumaan. Oon tosi väsynyt."

"Okei, mutta eihän kello ole kuin hieman yli kahdeksan. Ei sillä että se minua haittaisi, hyvä niin. Mutta kuitenkin. Onhan kaikki hyvin?" hän kysyi loppuun huolta äänessään.

"Joo. Kaikki on hyvin." vastasin ja menin huoneeseeni.

Suljin oven ja laskin laukkuni maahan. Halusin huuta jaa heitellä tavaroita mutta tyydyin puremaan huultani ja pitelemään päätäni. Mitä minä tekisin? Koko tilanne oli mennyt vain enemmän solmuun. Ehkä Elene oli tiennyt, tai oikeammin pelännyt, että tässä kävisi näin ja siksi pyytänyt minua perääntymään hyvän sään aikaan.

Huokaisin ja aloin etsimään itselleni jotain mukavampaa päälle. En pystyisi nukkumaan vielä, pääni oli niin sekaisin. Tunsin myös suurta katumusta, että en ollut polttanut tupakkaa ennen kotiin tuloa sillä nyt minun teki sitä enemmän kuin yleensä mieli. Aina ahdistuksen saavuttaessa mieleni halusi tupakkaa rentoutumiseen. En ollut oikeastaan edes riippuvainen, enemmän ahdistus- tai ryyppäyspolttaja.

Vedin hikiset vaatteet pois päältäni ja laitoin tilalle sinertävän pienen mekon. Olo oli yhä hutera, mutta halusin siistiytyä ennenkun aintaisin itselleni luvan alkaa käydä ajatuksiani ja tunteitani läpi.

Pyyhin meikit vain kosteuspyyhkeellä pois, sillä niiden peseminen tuntui aivan ylitsepääsemättömän rastaalta. Hiuksetkin heitin vain ylös ponihännälle.

Kun mietin Milon kanssa kokemiani tämänpäiväisiä hetkiä tulivat kyyneleet pakostikin silmiini. Miten kaikki saattoi mennä näin helposti pieleen? Voi kumpa ajassa voisi palata taaksepäin! Miten haluaisinkaan muuttaa sen yhden illan tapahtumat ja siitä koituneet seuraukset!

Itkulle ei tuntunut tulevan loppua, joten tyydyin vain istumaan huoneeni lattialla ja rypemään itsesäälissä ja -inhossa. Ehkä jonain päivänä aurinko paistaisi risukasaankin jos siihen tarpeeksi potkisi...?

 

Noniin, sellainen osa tällä kertaa! Kuvia oli taas yllättävän vähän, joten tämähän meni ihan yhteen putkeen tämä kirjoittaminen! Mutta, laittakaa ihmeessä kommenttia ja palautetetta niin lukaisen sitten ne läpi ja alan tässä varmaan heti väkertämään seuraavaa osaa teille luettavaksi.... ;)

-Sabrina