Kiitokset kaikille edelliseen osaan kommentoineille ja uusista osistaan ilmoitelleille. Jättäkää ihmeessä kommenttia tämänkin osan loppuun :---)

-----------------------------

"Ooks sä nyt ihan varma? Ettei se vaa ois kuitenki näyttäny väärin?!" Isabella tilitti sormet sauhuten facebookin chattiin. Huokaus. Eikö hän vaan voisi uskoa? En mä vitsillä tätä sanois, luulis sen tietävän.
"Tein niit jo kolme. Oon ihan varma :/"
"Ei se voi olla! Ei vaan voi..." Hän kirjoitti ja tiesin mitä hänen päässään liikkui. Samaa mitä minun päässäni oli liikkunut viimeiset kolme päivää. En ollut kertonut vielä kellekkään olevani raskaana.

"Isabella mä oon tehny jo kolme testii kuten jo sanoin. Mä en vaa tiiä et mitä seuraavaks..." Kirjoitin viimeisimmän pienen harkinnan jälkeen. Tiesin kyllä mitä hän tulisi sanomaan. Saman kuin viimeksikin.
"Hoidetaan homma vaa yhtä siististi ku viimekski. Ei sun porukat saanu tietää sillonkaa ja nyt ei tarttis kertoo Milollekaan. Voisitte jatkaa normaalisti, niinku mtn ei ois tapahtunu :)<3"

Miksei Isabella vaan voinut ymmärtää, että viimekertakin oli liikaa? En varmasti jaksaisi sitä uudestaan. Mutta en mä kyllä toisaalta mikää teiniäitikään haluu olla.

"En tiiä. Aattelin kyl kertoo Milolle."
"Et oo tosissas!?!"
"En mä kestä salata silt tätä. En haluis tehä samoi virheit uusiks mut silti. Haluun kuulla Milon mielipiteen."
"Mä voin kertoo sen sulle jo: Se ei tuu tykkää ja jättää sut. Taas. Tee nyt vaa fiksusti. Mä voin varaa sulle ajan Barnsleyn sairaalaan. Ne osaa hoitaa homman siististi ja nopeest. Voin tulla mukaanki :)<3"

Mietin hetken, että mitä tähän tulis vastata. Voisin toimia kuten hän toivoo, mutta en tiedä haluanko sitä todella. Halusin todella päästä jo puhumaan Milon kanssa. Sen jälkeen voisin hoitaa homman päiväjärjestykstä jos tilanne niin vaatisi.

"Kiitti Isa, mut mä taidan ihan oikeest soittaa Milolle eka. Kerron sit huomenna miten kävi..:"

Meni hetki ennekuin Isabella vastasi.

"Sä teet tyhmästi. Ja tuut katuu."

Tämän jälkeen hän kirjautui ulos. Tunsin ikävän pistoksen rinnassani, kun ajattelin hänen kiukkuaan. Hylkäisikö Isabellakin minut? Elenen kanssa en ollut vieläkään saanut sovittua, hän pisti välimme poikki kuultuaan minun ja Milon seurustelevan virallisesti. Serena oli valinnut Elenen kannan ja poistanut minut jopa facebookin kavereista. Isabella oli tähän asti purjehtinut koettaen löytää kultaisen keskitien, mutta mahtaisiko enään. Olikohan Isabella kuitenkin oikeassa, teinkö tyhmästi kun halusin kertoa Milolle? Mitä se muuttaisi?

Päädyin istumaan huoneeni lattialle ja puristamaan jalkoja lähemmäs vatsaani. Tiesin, että olin odottanut turhan pitkään kertomista kellekkään, olihan raskaus varmasti jo kolmannella kuulla. En ollut erityisesti huolestunut kuukautisten poisjäämisestä. Ajattelin sen johtuvan riitelyn tuottamasta stressistä, mutta ei näköjään.

"Miten mä voin olla näin tyhmä..." parahdin hiljaa ja nojasin päätä käteeni. Entä jos Milo ihan oikasti jättäisi mut? Jos äiti ja iskä eivät hyväksyisi tätä? Miten mä ees kerron niille? Entä jos mä päädynkin pitää tän lapsen? Mistä mä saan töitä kun en pääsis yliopistoon? Missä mä sen lapsen kasvattaisin? Osallistuisko Milo?

Paniikin kyyneleet alkoivat tulvimaan silmiini kun kysymyksiä vain ilmestyi mieleeni lisää toisensa jälkeen. Oliko tässä mitään järkeä? Jos vain soittaisin Isabellalle ja pyytäisin anteeksi. Antaisin hänen auttaa tämän hoitamisessa.

Nousin ylos ja aloin pyyhkimään punoittavia silmiäni. Olisin kerrankin vahva ja tekisin oikean päätöksen. Enhän minä edellistäkään aborttia katunut, tunsin vain pahaa oloa siitä mitä Milo teki sen jälkeen minulle.

Lähdin talsimaan alakertaan puhelimen luokse. Oli jo myöhä, mutta tiesin Isabellan olevan yhä tavoitettavissa. Hän varmaan uskoikin minun soittavan kohta ja kertovan mielen muutoksesta. Tai no, enhän minä missään välissä ollut päättänyt pitää lasta. Abortti olisi oikein.

Kun pääsin puhelimelle asti ja olin valinnut Isabellan numeron, tunsin oloni entistäkin ahdistuneemmaksi. Ehtisin vielä muuttaa mieleni ja soittaa Milolle. Hänhän olisi varmasti samaa mieltä kuin Isabella. Pitäisiköhän tämä ajatus kuitenkin varmistaa? Jos kuitenkin soittaisin ensin Milolle..

"Mmå." Milo vastasi puhelimeen. Hymyilin pienesti, hän oli sentään hyvällä tuulella.
"Moi muru. Mul ois vähä asiaa mist haluisin puhuu... Pääsisiks sä tänne?" kysyin lopulta pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Juu khyyl mä pääsen. Eks sä voi puhelimes sanoo?" hän kuitenkin kysyi hieman varuillaan.
"Vai onks se jotai vakavaa, meihi liittyvää?" hän jatkoi vielä.
"Ei mitään sellaista, mitä sä varmaan nyt mietit. Tää vaa koskee sua tosi paljon. Oo kiltti ja tuu." vastasin ja toistin toiveeni.

"Mmm, joo mä tuun. Puen vaa eka jtn päälle." hän vastasi lopulta. Huokaisin helpotuksesta, ainakin minulla olisi kotikenttä etu. Jos hän haluaisi jättää minut, voisin suoraan käpertyä omaan sänkyyn itkemään. Helppoa.
"Joo. Mä oottelen sua ovella. Tuu nopee." huokaisin ja lopetin puhelun. Istun eteisen penkille odottelemaan ja yritin kehitellä jotain fiksua keinoa kertoa tästä Milolle.

Noin varttia myöhemmin Milo talsikin sisälle. Hän katseli uteliaana ympärilleen, mutta kun huomasi porukoitteni olevan ulkoja ja Dominicin musiikista päätellen huoneessaan, hän rentoutui hieman.
"Sul oli asiaa..." hän aloitti.

"Joo... Se on aika arkaluontoista ja mä haluan et sä et menetä malttias kun kuulet tästä. Tää ei tuu olee helppoa..." annoin ääneni vaimentua loppua kohti ja pyörittelin varpaitani mietteliäänä. Milo varautui entistä enemmän ja silmäili minua hermostuneena. Hän kuitenkin nyökkäsi lupauksen merkiksi.

"Tota... Mitä siis?" hän levitti käsiään kysyvänä. Äkkiä minua alkoi kuitenkin taas jänistämään. Tekisin virheen. Ihan varmasti.
"Mmm... Mennääks mun huoneesee puhuu? Domil on musa nii kovalla et ei se mitään kuule."
"Okei. Mut hoidetaan tää nopeesti. Sä pelotat mua." hän katsoi minua tutkivasti.

"Joo. Ei täs mee kauaa." huokaisin hiljaa ja lähdimme yläkertaan.

Aika kului ja istuimme vain hiljaa sohvallani. Miten minun pitäisi oikein aloittaa? Samalla tavalla kuin viimeksi ja vain pamauttaa faktat pöytään?

"Dakota kiltti sano jo jotain!" Milo parahti.

"Mä en usko et sä haluaisit oikeesti tietää tätä... Ainakin Isabella sanoi et..."
"Isabella? Miten Isabella liittyy tähän?" Milo kysyi ihmeissään.
"No mä tavallaan kerroin tän jo sille. Ku en oikee tiiä miten täl kertaa tulis toimii..."
"Dakota? Täl kertaa? Mitä ihmettä sä selität!?" Milo alkoi korottamaan ääntään ja katsoi minua hämmentyneenä. Samassa hän kuitenkin muisti, että oli luvannut olla asiallisesti. Hän sulki suunsa ja jäi vain katsomaan minua silmiin.

Huokaisin ja irvistin. Tästä tulisi rumaa. Niin rumaa.
"Milo..."
"Niin?"

"Sano nyt vaan. Ei se voi olla mitään niin kamalaa." hän rohkaisi, vaikkakin epäuskoa äänessään. Olin onnistunut jo tartuttamaan hermostuneisuuden häneenkin. Eipä se kyllä ollutkaan mikään ihme. Kai tässä tulisi vain avata suu ja kertoa miten asiat on.

"Mä oon raskaana."

Tuli aivan hiljaista. Milo vain siristi silmiään ja katsoi minua arvioiden. Eikö hän uskonut?

Kyyneleet kihosivat silmiini kun hiljaisuus vain jatkui.

"Oo kiltti ja sano jotain." anelin vuorostaan.

"Sä oot siis raskaana?" hän heitti kysymyksen lopulta. Nyökkäsin vain ja seurasin hänen kasvojensa ilmeitä. Oliko hän vihainen? Pettynyt? Inhon vallassa? Mitä tämä oli? Viimeksi hän vain suuttui ja lähti. Ei sen kummempaa.

"Mä sain varmuuden pari päivää sit. Oon tehy kolme testii mut en oo käyny viel lääkäris. Isabella sano et mun pitäis tehä abortti."
"No aijoks sä?" Milo kysyi lopulta.
"Se riippuu vähän siit mitä sä sanot. Kai joo."

Milo nousi seisomaan ja risti kädet rinnalleen. Hän katseli ulos mietteliäänä monta minuuttia eikä sanonut mitään. Olin jo aivan varma, että tämä olisi tässä, kunnes hän lopulta avasi suunsa ja lausui hitaasti mutta selvästi varmana niiden oikeasta merkityksestä:
"Pidetään se. Lapsi meinaan."

Nyt oli minun vuoroni mykistyä. Milon oli pakko pilailla! Eihän hän voinut olla tosissaan, vai voisiko?

"Täh?" totesin vain tymän oloisena.
"Niin,.. Pidetään se lapsi. Kasvatetaan se yhessä."

"Tiedäks sä ees mitä se meinaa? Kasvattaminen siis." tuhahdin ja seurasin Milon reaktiota. Hän oli hetken hiljaa ennenkuin vastasi:
"Tiedän. Mulla on muutaman kuukauden vanha pikkusisko kotona. Osallistun sen hoitoon päivittäin. Penelope on muuttanu aika mullistavalla tavalla mun asennetta. Välillä jopa mietin, et entä jos ei oltaiskaan sillon..."
"Se oli ainut oikee ratkasu sillon. Sä tiiät sen kanssa. Mikä täl kertaa meniskää erilailla?" kysyin ja tunsin pientä kiukkua Miloa kohtaan. Oliko tää oikeesti sille joku vitsi?
"Mä voisin muuttaa tänne. Auttaa sua. Osallistuu. Hankkii töitä." hän luetteli varman oloisena.

Olin aivan hiljaa hetken ja pyyhin kyyneleet poskiltani. Milon idea kuullosti samaan aikaan ihanalta ja kamalalta. Meistä vanhemmat? Ihan oikeasti?
"Mä en tiiä mitä mun porukat sanoo."
"Otetaan siitä selvää." Milo sanoi ja istui sängylle.

Puimme vielä monta tuntia asioita ja päädyimme lapsen pitämiseen. Kuulimme yöllä askelia portaikosta ja tiesin vanhempieni tulleen kotiin. Päätimme kuitenkin odottaa aamuun ja käperryimme pieneen sänkyyni nukkumaan aivan kiinni toisissamme.

---------------------------------------------------

"Te halusitte puhua." Äiti aloitti varautuneesti. He eivät erityisesti pitäneet siitä, että seurustelen. Ilmeisesti ihan syystä.
"Niin... Me toivotaan että te voisitte yrittää pysyä mahdollisimman rauhallisena." aloitin ja loin pelokkaan katseen Miloon. Hän nyökkäsi rohkaisevasti, mutta siitä huolimatta pelon kyyneleitä tulvi silmiini. Mitä jos he heittäisivät minut vaikka ulos?

"Dakota, älä pelkää. Kaikki menee hyvin." Milo rohkaisi ja yritti tulkita vanhempieni silmäyksiä meihin ja toisiinsa.
"Iskä, äiti..." yritin aloittaa tärisevällä äänellä.

"Dakota, älä itke. Kerro vaan." Draco rohkaisi.

"Mä oon raskaana. Ja me on päätetty pitää tää lapsi." pamautin asian esille. Tätäkö sillä kissan pöydälle nostamisella nyt tarkoitettiin?

"Sä oot mitä?" Isä heitti uuden kysymyksen, tosin kiukun ja hämmennyksen yhdistämänä. Äidin katseesta paistoi kiukkua ja häpeää.
"Ei tullu mieleen käyttää ehkäisyä niinkuin sulle on neuvottu varmaan kehdosta asti?" hän sihahti kiukkuisena.
"Rose, rauhoitu. Tää pitää nyt hoitaa jotenkin järkevästi..." isä yritti.

"Ja mikähän sellainen keino voisi olla jos tämä nuoriso on jo kerta päättänyt pitää lapsen?" äiti totesi jäätävästi ja sulki silmänsä. Hienoa. Se varmaan poistaisikin tämän ongelman, että jos sitä ei näe sitä ei ole.

"Meillä on ihan suunnitelmia ja kaikkee et miten tää hoidetaan... Peruskoulua on jäljellä enään muutama hassu viikko ja Milo alkaa hakemaan töitä. Milo vois myös muuttaa tänne ja auttaa mua..."

"Muuttaa? Antaakos Milon äiti siihen suostumuksensa?" isä kysyi ja loi Miloon kyseenalaisen katseen kulmien alta.

"Mä järjestän sen jotenkin." Milo vastasi.
"Teillä kummallakaan ei taida ees olla ihan oikeeta hajua, että mitä lastenhoito on." äiti puuttui taas puheeseen.
"Milolla on kotona 6kk vanha pikkusisko, jota hän hoitaa. Eli on." tiuskaisin takaisin. Välillä äiti osasi olla niin rasittava, vaikka tällä kertaa en voisi häntä tuomita. Heidän sanoissaan oli kyllä järkeä; ei meistä varmasti olisi vanhemmiksi.

"Jaa. No, ilmeisesti tähän taloon on sitten tulossa vauva." isä ilmoitti lyhyesti. Äiti ei sanonut mitään, mutta tiesin hänen kyllä tokenevan tästä ajan kanssa. Loin Miloon helpotuksen ja kauhun sekaisen katseen, mutta hänen hymyillessä minulle rohkaisevasti tunsin pientä helpotusta.

Kyllä tästä varmasti selvittäisiin, Keinolla millä hyvänsä. Vielä kun Milo saisi luvan muuttaa meille ja hänen äitinsä ja isäpuolensa hyväksyisivät tilanteen tämä helpottuisi heti. Vielä kun Isabellakin leppyisi...

----------------------------------------------------

"Äiti otti asian yllättävän kevyesti. Tietysti se yritti vielä puhua abortista, mutta hyväksyi asian lopulta. Saihan se mutkin 19 vuotiaana ja mä ehin täyttää jo 17 ennenku vauva syntyy. Säkin täytät talvella 16, joten kyllä tää tästä. Kyl me selvitään." Milo höpötti. Puolet puheesta meni puurona korvista sisään ja ulos.

"Isabellasta ei vissiin oo kuulunu vieläkään mitään?" Milo kysyi lopulta. Tämä oli ollut arka aihe minulle, sillä hän oli palannut takaisin Elenen ja Serenan luokse. Vissiin pysyvästi.
"Ei... Mut kyl tää tästä." lisäsin vielä. Milo katsoi minua myötätuntoisena.
"Noh, meillä on muuta kivaa mietittävää, kuten sun huoneen sisustamista. Voidaan hankkii parisänky ja kaikki." Milo vaahtosi innoissaan. Nyökkäsin vain etäisenä.

"Dakota, kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Isabellakin varmasti leppyy ajan kanssa. Ja sun pitää nyt keskittyy vaan ittees. Sä ja vauva ootte nyt kaikista tärkeimpiä."

Kaivoin kirjan yöpöydän laatikosta ja yritin syventyä siihen. Milon yllättävä vauvakuume tuntui ihmeelliseltä kaiken kokemamme jälkeen ja hieman jopa ahdisti. Olin kyllä päätynyt samaan ajatukseen hänen kanssaan, että pidämme lapsen, ei hän minua painostanut. Ajatus tuntui kuitenkin vielä niin vieraalta omaan elämään, että halusin vain paeta sitä vielä hetken kun se oli mahdollista. Uskoin kyllä kaiken muuttuvan vielä hymyksi, mutta nyt olisin liian väsynyt suunnittelemaan tulevaa. Milo selvästi huomasi uupumukseni ja päätti, että alkaisimme nukkumaan.

Yö tosin oli siitä erilainen, että nukuimme erillään. Pitäisi tosiaan hankkia se parisänky, sillä jos minä alan tästä turpoamaan en mahdu edes yksin tähän sänkyyn.

-------------------------------------------------------

3 KK MYÖHEMMIN

6kk oli tullut täyteen raskaudelleni ja Milo oli pysynyt tukenani aivan kuten oli luvannutkin. Olimme sisustaneet, tai Milo oikeammin oli tarjoutunut sisustamaan meille oman huoneen. Dominic asuisi kotona vauvan syntymään saakka ja muuttaisi sitten Bethin kanssa yhteen. Lapsi saisi siis hänen huoneensa kun vain kasvaa hieman.

"Se makkari ois nyt valmis..." Milo kuiskasi vihjailevasti ottaessaan minut kainaloon.
"Hienoa. En tosin tiedä, että pitäisikö minun olla huolissani; osaathan sinä sisustaa vai onko huone oikea äijäluola?"
"Hahhah. Saat yllättyä positiivisesti kun vain tulet katsomaan. Se on oikein soma." hän lisäsi ilkikurisesti.

"Ai, niinkuin joku barbien päiväuni vai?"
"No ei, hassu. Ihan niinku sulle." hän kuiskasi korvaani ja antoi suukon poskelleni.
"Tuu kattomaan." hän käski ja lähti edeltä yläkertaan.

"No?" Milo kysyi jännittyneenä.
"Tää on... Ihana." vastasin lopulta.

"Innostuneisuuskin on luvallista. Toi ei oo kovin vakuuttavaa." Milo härnäsi.

"Kyllä mä tarkotan sitä. Tää kaikki tuntuu vaan yhä niin oudolta. Et meistä ihan oikeesti tulee perhe ja me saadaan vauva. En ois vuos sitten viel uskonut." selitin niin nopeasti, että kieleni meinasi mennä solmuun.

Milo vain naurahti ja viittoi minut luokseen.
"Hassu. Tää kaikki tulee olemaan täydellistä. Mä lupaan"
"Lupaatko?" kysyin kuin pieni lapsi.

"Lupaan." Milo vastasi ja heilutti käsiämme hiljaa puolelta toiselle.

Tiesimme molemmat, että lupaus ei välttämättä tulisi pitämään. Ylämäet ja alamäet kuuluisivat aina elämään emmekä me voisi paeta niitä. Juuri nyt me vain tarvitsisimme hieman hyvää onnea. Että kaikki tämä onnistuisi.

"Enään muutama kuukausi niin tästä kaikesta tulee totta." Milo kuiskasi silitellen pyöristynyttä vatsaani. Hymyilin ja katsoin Milon onnesta säihkyviä silmiä.

Miten paljon suuria tunteita tämä pyöreä vatsa saattoikaan herättää.

--------------------------------------

Huhhuh! Siinä se. Ei muuten koskaan oo ollu näin paljon vaikeuksia uuden osan julkaisemisessa, sillä oikeestaan tää oli valmiina jo toissapäivänä, mutta vuodatus oli erimieltä kanssani tän julkaisusta. Toivottavasti toi teksti ei tuntunu niin tönköltä lukea kuin minusta välillä tuntui kirjoittaa sitä. Mutta, nyt toivottavasti päivitystahti hieman kiihtyisi, sillä poikaystäväni lähtee inttiin loppiaisena ja mulla pitäis olla sitten aikaa taas simssille XD No joo, kuitenkin. Hyvää joulua kaikille lukijoille! :)

-Sabrina

"Elene, älä viitti kiukutella. Ei se oo meidän syy jos sun isäs sai tietää sun äidista ja teidän tapailuista." Isabella puuskahti. Olimme saaneet juhlimisen sijaan kuunnella Elenen valittamista viimeisimmät 30 minuuttia.

"No ette tei voiskaan tajuta et mitä on kun elämä potkii päähän ihan urakalla. Milo ja kaikki." hän surkutteli ja tyydyin vain pyöräyttämään silmiäni.

"Vieläks sä jaksat vittuilla mulle Milosta? Mähän sanoin, et mä en rohkaissu sitä yhtään mihinkään. Me vaan puhuttiin. Se oli Milo joka ne tunteet sano ääneen, mä lähdin." tilitin ja sain Elenen vain nakkelemaan niskojaan. Hän ei edes kääntänyt päätään puoleeni!

"Vittu kuulitko sä?" huusin hänelle.

"Haista vittu." hän vain tiuskaisi.

Huomasi selvästi, että olimme humaltuneet jo sen verran, että muurit olivat laskeutuneet. Että nyt sitä sitten mentäisiin.

"Haista kuule ämmä ihan ite. Ei se oo mun vika jos Milo ei nää sussa mitään hienoa." totesin ivallisesti ja huomasin Isabellan ja Serenan katsovan toisiaan huolestuneina. Tämä vaikuttaisi meihin kaikkiin.

"Vittu sä oot kyl yks saatanan huora. Ei kavereiden jätkii viedä." Elene sanoi jäätävästi. Naurahdin vain ja kysyin häneltä:

"Pitääks meidän ihan oikeesti käydä läpi, et kenen kanssa Milo oli ennen sua? Ai niin! Mun kanssa. Sattuipas sopivasti, siitä muistin yhen kavereiden säännön: eksiin ei kosketa. Soiko kellot?"

"Hei oikeesti, voisitteks te vaan antaa olla nii voitas mennä pitään hauskaa?" Isabella yritti."

"Nii. Saran bileet on aina ihan hullun täynnä kaikkii kuumii jätkii enkä mä haluis olla koko iltaa vaan naisten seurassa jos ymmärrätte mitä tarkotan." Serena lisäsi ja kikatteli Isabellan kanssa tietäväisenä, että mitä tänään olisi tiedossa.

"No toiset sentään suunnittelee miesten kaa toimintaa! Milo ei oo ottanu muhun enään mitään yhteyttä kun se haluu vaan ton läskin lehmän!" Elene parkaisi ja loi minuun ilkeän katseen. Pyöräytin vain silmiäni ja vastasin:

"Lehmä ottaa tänään edistävän askeleen Milon kanssa."

"Uskallappas. Meidän välit on sitten siinä." Elene sähähti. Tyydyin vain toteamaan:

"Jos sä et kestä mun ja Milon seurusteluu, mä en voi sille mitään. Me rakastetaan toisiamme." sanoin ja annoin ylimielisyyden kuultaa läpi. Olin jo voittanut tämän taistelun.

"Toivottavasti historia toistaa itseään." Elene kuiskasi hyytävänä. En sanonut siihen mitään.

Samassa Sara saapui huoneeseen:

"Mitä vittuuu te tääl kyhnötätte? Ulkon on lisää viinaa ja muutenki ihmisii."

"Mennään!" Isabella komensi ja Serena hyppäsi myös ylös.

"Joo mäkin tuun." Elene sanoi äkkiä ja katsoi minua merkitsevätsi. Tänään en olisi tervetullut hänen seuraansa.

"Dak, tuuks sä?" Isabella kysyi Elenestä välittämättä.

"Nääh, mä istun viel hetken ja meen sit ettii Milon. Tuun moikkaan teit myöhemmin." vastasin ja sivuutin Elenen murhanhimoisen katseen hymyillessäni Serenalle ja Isabellalle, jotka yrittivät pitää naamansa peruslukemilla Elenen takia.

Ja niin minä jäin yksin. Se oli ihan mukavaa, sillä halusin rauhoittaa itseni ennen Milon kohtaamista. En halunnut happamuutta meidän iltaamme. Siitä tulisi erityinen. Ja onnistuneempi kuin viimeisin yhteisemme.

Kun olin vihdoin kyllin rauhallinen ja juonut muutaman siiderin lisää, suuntasin pihalle. Siellä todellakin oli aika hurja meno.

Musiikki oli todella kovalla, ihmisiä tanssimassa ja Saran kummallisen hökötyksen ympärillä. Vilkaisin ylös ja sain huomata, että parvekkeella oli vamrmaan kymmenen ihmistä lisää, eli niitä näistä juhlista ei ainakaan puuttunut. Tällä hetkellä ainut asia mikä pisti ikävänä silmään oli Elene lähentelemässä Miloa.

Päätin kuitenkin antaa asian olla ja luottaa siihen, että Milo hoitaisi asian. Elene saisi ainakin nähdä, että en minä Miloa vienyt vaan hän tuli minun luokseni.

"Isa, onks sulla jo joku kiikarissa?" huusin musiikin yli tanssivalle ystävälleni. Hän vilkaisia minua ja virnitsi merkitsevästi. Kuka lie tällä kertaa.

Samassa näin Milon edessäni. En ollut edes tajunnut, että hän oli hätyytellyt Elenen luotaan.

"Moikka kaunotar." hän huusi musiikin yli ja hymyili. En pystynyt kuin hymyilemään takaisin.

Hän tuli kuitenkin lähemmäs, joten nyt hän kuulisikin jos minulla olisi jotain sanottavaa.

"Missä sä oot oikeen ollut? Luulin jo että sä et tulisikaan." hän kysyi ja katsoi minua merkitsevästi. Tunsin punan kohoavan kasvoilleni, olinko minä oikesti punastelija?

"Juteltiin tyttöjen kaa sisällä ja jäin sinne hetkeks viel niide jälkee. Mitäs tääl on tapahtunut illan aikana?" kysyin puolestani.

"No, Saran bileissä tunnetusti sattuu ja tapahtuu. Muutama nyrkkejen kaa otettu ottelu täs ollu, muutama sammunu ja osa heitetty pihalle. Kuulemma kuokkimassa. Mä en kyl tajuu miten Sara pystyy tunnistamaa et kuka on kutsuttu ja kuka ei. Mut ainakin sen veli heitti kaikki ylimääräset ulos." hän selosti. Tyydyin vain nyökkäämään ja hymyilemään.

"Noh... Mitäs Elene?" kysyin ja hymyilin tekopirteästi. Milo katsoi minua hieman kummissaan, mutta vastasi sitten:
"Yritti taas jotain omiaan mutta pääsin siitä onneks eroon."
"Hih, okei." naurahdin ja hymyilin lisää.

Sain kuitenkin pian todeta, että siinä paha missä mainitaan.

"Dakota, tuuks sä käymään vähän tuol?" Elene kysyi kireyttä äänessään. Milo katsoi kummissaan välillämme olevaa sähköä, mutta kun katsoin häntä kysyvänä hän nyökkäsi.

"Joo..."

"Mä oottelen sua täs. Älä viivy kauaa." Milo lisäsi vielä ja iski silmäänsä. Hymyilin hänelle merkitsevästi ja huomasin Elenen esittävän iloista Milon aikaan. Luultavasti tyyntä myrskyn edellä.

"Mä nyljen sut elävältä." Elene sähähti hampaidensa välistä lähtiessämme syrjempään.
"Yritä."

"Miten sä oikeen kestät ittees!? Saatanan ylimielinen ämmä!" Elene huusi ja kääntyi minua kohti. Kohotin vain kulmakarvojani ja loin kuvan, että en tietäisi edes mistä oli kysymys. Se sai hänet suuttumaan vielä lisää.

"Vittu sä oot yks alhanen saastainen paska. Milokin tajuaa sen vielä jonain päivänä. Ja sit se ettii itelleen oman tasoistaan seuraa." hän tilitti ja huitoi käsillään siihen malliin, että saisin kohta poskilleni.

"No yks asia on sillon ainakin varma." Sanoin hyytävänä.
"No mikä? Sä meet kauneusleikkaukseen?" hän kysyi ivallisena.
"Se tasokkaampi seura et oo sinä. Koska sun alapuolella ei oo mitään. Sä oot pohja." vastasin ja naurahdin.

"NYT sä menit liian pitkälle." hän kirkaisi ja alkoi huutaa täyttä päätä:
"Sussa ei oo koskaan ollu mitään hyvää. Tollanen käärme, aina ajamassa omaa etua! Ei sua oo koskaan kiinostanu me muut! Me on vaan aina saatu olla tukemassa SUA! SUA ja SUN ongelmia saatana! Et sä nää mitään mikä on kauempana kun sun omat varpaat. Saatanan noita!"

"Haista vittu. Ihan oikein että äitis jätti ja isäs vihaa sua." sähähdin ja huitaisin kättäni merkiksi, että tämä oli tässä.

"Kuole!" Elene huusi perääni kun lähdin takaisin Milon luo.
"En anna sulle sitä iloo vielä pitkään aikaan!" huusin takaisin.

Milo halasi minua ensimäisenä kun saavuin hänen luokseen.
"Aistinko vähän kitkaa?" hän kuiskasi kysymyksen korvaani. Tyydyin vain nyökkäämään minkä seurauksena hän veti minut lähemmäs.

"Älä välitä. Ei se ollu alakuloisuuden arvoinen ystävä." hän lisäsi vielä, kun erkanimme. Tyydyin vain hymyilemään, sillä en halunnut alkaa puimaan ystävyytemme likapyykkiä tässä ja nyt. Sen aika olisi vasta huomenna. Tai ylihuomenna. Tai vaikka samantien ensiviikolla tai ensivuonna. Tämä ilta olisi vain meidän.

Loin Eleneen vielä viimeisen ivallisen katseen.

Hän katsoi takaisin hyytävästi, mikä lisäsi voitonriemuani.

Sitten me vihdoin ja viimein suutelimme. Koko maailma tuntui hiljenevän ympärillämme ja tuntui kuin paikalla olisimme vain me kaksi. En ollut muistanut, miten satumaiselle Milon kanssa suuteleminen oli tuntunut. Kenenkään muun kanssa en ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa tunnetta.

"Mmmm, sä oot ihana." Milo huokaisi kun erkanimme. Loin häneen merkitsevän katseen.

"Mennään."
"Joo."

"Wau." pääsi suustani kun päädyimme Saran vanhempien huoneeseen.

"Jep. Vain parasta sulle." Milo kuiskasi korvaani. Hymyilin ja katsoin vain sänkyä. Tässä sitä oltaisiin. Taas.

"Jännittääkö sua noin paljon?" Milo kysyi ja hymyili pienesti. Pystyin vain nyökkäämään, suuni tuntui liian kuivalta.
"Ihan suotta. Täähän on meille ennestään jo ihan tuttu juttu."

Käännyin vain ympäri ja suutelin Miloa. En tiennyt kauanko me jatkoimme, mutta lopulta huomasin, että päälläni oli vain pinkit alusvaatteeni ja Milollakin oli vain bokserit jalassa.

"Entä jos niin käy taas?" kysyin huolestuneena kun Milo kietoi kätensä taas ympärilleni ja nosti minut syliin.
"Ei käy." hän vastasi rauhoittavasti ja suuteli kaulaani.
"Onko varma?" huohotin hänen kosketustensa välistä.
"Aivan varma."

Samassa olimmekin jo sängyllä. Tunsin sydämeni hakkaavan hulluna ja hengitykseni oli katkonaista ja huohottavaa. En kuitenkaan ollut näiden tunteiden kassa yksin, vaan sen kaikista tärkeimmän ihmisen kanssa.

"Milo..."
"Mmmmh...."
"Mä rakastan sua."

Milo lopetti suutelemisen hetkeksi ja katsoi minua vakavana silmiin. Hetken jo pelkäsin, että kaikki menisi pieleen.

"Niin mäkin sua. Ja tuun aina rakastamaan." hän sanoi ja sydämeni tuntui nousevan lentoon rinnastani.

Se teki kaikesta täydellistä.

----------------------------------------------------------

Kun heräsin, en tiennyt oliko aamu vai ilta. Ja missä oikein olin. Ainut mitä tiesin oli aivan jäätävä pääkipu.

Krapula.

Käänsin varovasti kylkeäni, sillä pelkäsin liian äkkinäisiä liikkeitä. En jaksaisi olla aamusta asti pää pöntössä. Kenen asunnossa mä edes olin?!

Nousin hitaasti istumaan ja aloin muistelemaan eilistä. Sara, juhlat, Elene, viinaa, lonkeroa, siideriä, lisää viinaa, Elene... Ja Milo. Ja sänky. Samassa kaikki tuntui paljon selkeämmältä.

Nousin seisomaan, mutta totesin sen nopeasti huonoksi ideaksi. Lähdin juoksemaan kohti viereistä huonetta, jonka toivoin olevan vessa. Onneksi arvaukseni osui oikeaan.

Suoritettuani krapulaisen aamurutiinini pää pöntössä jäin istumaan vain huoneen lattialle alusvaatteisillani. Kuulin Milon ynähtävän takanani, hänelläkin taisi olla melko huono olo.

"Mhm... Huomenta kaunotar. Tiiäks onks tääl jossain buranaa...?" hän takelteli ja tuli taakseni seisomaan.
"Emmä... Mut mäkin haluun sitä, eli kerro jos löydät." vastasin ja hieroin päätäni. Miksi kohtuudella juominen oli minulle aivan vieras asia?

Nousin varovasti ylös ja kohtasin Milon hymyilevät kasvot. Hän se jaksoi hymyillä krapulasta huolimatta. Minulla todellakin oli unelmien poikaystävä.

Kiedoin kädet hänen ympärilleen ja sain pian huomata hänen omansa hartioillani.

"Sä oot ihana." sanoin ja hymyilin hänelle. Milo hymyili niin, että hampaatkin tulivat näkyviin ja vastasi:
"Sähän se ihana oot. Ja eilinen oli ihana." hän lisäsi ja tunsin punastuvani. Jälleen.

"Sä saat mut punastumaan!" kihersin ja suutelin hänen kaulaansa. Milo naurahti ja tiukensi otetta ympärilläni.

"Mä rakastan sua."
"Nii mäkin sua."

-----------------------------------------------------

Uskalsin tulla kotiin vasta illalla väittäen, että olin ollut yötä Isabellan luona. Vaihtelun vuoksi vanhempani uskoivat minua, eli olivat luultavasti unohtaneet, että mitään sellaista ei oltu sovittu. Vanhoja mitä vanhoja.

Huoneeseen tultuani laitoin ensimäisenä tukan kiinni ja pyyhin meikkini pois. Että tulikin parempi olo, sillä olivathan meikit olleet yli vuorokauden naamassani.

"Hyi helvetti mun hengitys haisee..." parahdin ja otin äkkiä purkan.

Vasta saatuani puhtaat  vaatteet päälleni tunsin oloni kohtalaiseksi. Suihkuun menisin vasta aamulla, en jaksaisi kuivata hiuksiani enään tänään. Tarvitsisin unta.

Auki oleva kone ja facebook olivat kuitenkin liian suuri houkutus ja kävin katsomassa, että mitä Saran juhlista sanottiin. Sain yllättyä positiivisesti, sillä Isabella tuli juttelemaan. Olin aivan varma, että hän olisi kuitenkin valinnut Elenen, vaikka olimme todella läheisiä.

"Moikka Da<3 Mites teidän yö meni? ;))"

Naurahdin ja vastasin:

"Hyvin ;p ihan suotta pelkäsin. Kaikk8i oli täydellistä!<3"
"No hyvä<3 Elene olii kyllä toista mieltä xd"
"Onks meidän välit silti ok? :3" kysyin ja tunsin sydämeni lyövän taas normaalia kovempaa.

"Tottakai darling<3 kyl Ellu siit leppyy mut siihen asti mä oon sun ystäväs<3"

Hymyilin huojentuneena, olisi minulla siis edes yksi ystävä.

"No hyvä mussu<3"

"Serenan kanssa ei taida olla yhtä paljon onnea matkassa kuin sun kanssa?" kysyin, vaikka tiesin kyllä olevani oikeassa. Siinä missä Isabella ja mä olimme kuin paita ja peppu, Serena ja Elene olivat.

Oli hetken hiljaista, mutta sitten Isabella vastasi:
"Ei... Mut ajan kanssa sekin<33"

Toivotimme toisillemme hyvät yöt ja laitoin facebookin kiinni. Päätin kuitenkin tehdä jotain, mitä en ollut tehnyt pitkään aikaan.

Avasin vanhan päiväkirjani ja käänsin sivuille, joita koristi suuret määrät kyyneleitä ja normaalia suttuisempi käsiala.

13.1

Mä oon kusessa. Mä oon oikeesti niin kusessa. Mikään mitä mä oon koskaan tehnyt ei vedä vertoja tälle. Mä en voi koskaan antaa tätä anteeks itelleni. Enkä mä tiiä kelle kertoa.

Mä oon raskaana.

Milolle.

Kurkkuani alkoi kuristamaan, mutta päätin silti jatkaa.

18.1

Mä kerroin Milolle. Se sano, et se jättää mut jos en tee aborttia. Ja et se ei halua mun kanssa lasta. Tyhmäkö se on, luuliks se ihan oikeesti et mä halusin tätä. Mä en oikeest tajuu miten näin pääs käymään. Mä katoin googlesta ja näyttäs sille, et mä oon noin kuudennella viikolla... Enkä mä tiiä mitä mä teen. Äitille en voi kertoo, se tappais mut. Enkä mä ees tiiä et haluanko mä tän vauvan. En. En halua. Mut en mä haluais sitä tappaakkaan. Enkä mä halua et Milo jättää mut. Mä oon niin hukassa.

Tätä aikaa minulla ei todellakaan ollut ikävä. Onneksi kaikki tuo tuntui jo niin kaukaiselta. Silti sivun kääntäminen sattui kun tiesin, että mitä siellä olisi edessä.

27.1

Mä tein sen. Mä tapoin Milon ja mun lapsen. Eikä se riittäny. Milo jätti mut. Mä taidan kuolla. Mä oon ihan yksin. Mulla on vaan tytöt, mut ei ne pysty ymmärtää mua. Ei kukaan niistä oo koskaan kokenu mitään tällaista. Mä haluun vaan unohtaa tän kaiken. Ja Milon. Ja sen et mä taisin rakastaa sitä. En kerro tästä koskaan enään kellekkään.

Suljin päiväkirjani pidätellen kyyneliäni. En haluaisi enään koskaan kokea mitään tällaista. Polttaisin tämän kirjan. Milolla ja minulla alkaisi nyt uusi elämä.

Noniin, nyt se Dakotan ja Milon historia sitten tuli kaikkien luettavaksi! Saivat nyt kuitenkin menneisyyden jätettyä taakseen ja aloitettua uudestaan, vaikka Elene hieman poikkiteloin olikin....

Laittakaas ihmeessä kommenttia ja mielipiteitä!

-Sabrina

"No, Elene, alahan kertoa. Me halutaan kuulla kaikki!" Serena huudahti heti kun Elene saapui huoneeseen. Olimme odottaneet häntä siellä jo muutaman tunnin kun hän oli tapaamassa äitiään.

Elene naurahti ja istui viereeni.

"Noh, mitäs te nyt tarkalleen ottaen haluatte tietää?" hän kysyi sittten.

"No etkös kuullut mitä Serena sanoi? Kaiken!" tiuskaisin. Olin kypsä siihen, että Elene leikki typerää ja piti meitä jännityksessä. Olihan meilläkin suuri oikeus saada tietää, että mitä oli tapahtunut. Mehän häntä olimme auttaneen hänen menneisyytensä tutkimisessa.

Isabella puuttui puheeseen ennenkuin se ehti edes kunnolla alkaa:

"Hei, vähän hiljempaa. Äiti laitto just mun pikkuveljen päikkäreille ja uskokaa pois, te ette haluu kuulla kun se alkaa huutamaan."

"Juujuu... Elene, ala puhumaan!" hymähdin.

"Noh... Kaikki meni hyvin. Sain kysymyksiini vastauksia ja ymmärrän nyt hieman paremmin hänen lähtönsä." Elene sanoi ja hymyili pienesti.

Vai että lähdön, nyt se siis paljastui. Olimme koko lapsuutemme pohtineet, että mikä oli Elenen äidin uupumisen syy: Oliko hän lähtenyt, kuollut, kadonnut vai jätetty. Ilmeisesti hän oli kuitenkin poissa Elenen elämästä ihan tarkoituksella.

"Mmm... Noh, mitäs muuta? Mille hän näytti?" Serena pommitti kysymyksiään.

"Hän oli kaunis. Todella kaunis." Elene huokaisi ja hymyili typerän näköisenä.

"Aivan aivan, tottakai hän on kaunis kun sinä olet kaunis kuin malli!" hymähdin ja näytin kieltäni Elenelle. Hän vain naurahti ja pudisti päätään.

"Oliko hänellä jo uusi perhe?" Isabella kysyi ja korjasi samalla asentoaan nojatuolissa.

Elenen ilme muuttui vakavammaksi ja hän selvästi mietti, että miten asiansa muotoilisi.

"Lasketaanko aviomies perheeksi?" hän kysyi lopulta.

"Kai se lasketaan." totesin.

"Hänellä on siis mies? Mutta ei lapsia?" Isabella tarkensi.

"Niin."

"Mmm. Ajattele jos sua ois oottanut siellä 5 sisarusta joista et ole koskaan kuullut mitään!" Serena sanoi mietteliäänä.

"Niin no, se ajatus kävi kyllä mielessä. Mutta parmpi näin, koska tässä on ihan tarpeeksi sulateltavaa pitkäksi aikaa." Elene myönsi ja huokaisi perään.

"Ymmärrän." totesin myötätuntoisena.

"Millainen se mies sitten oli?" Serena pisti väliin.

"En mä nähnyt sitä oikeestaan..." Elene tunnusti.

"Äiti tai siis Claudia kyl ehdotti et voitas tavata joskus kolmisteen, mutta en nyt alkuun osannut sanoa oikein mitään. Haluisin vaan rauhassa tutustuu mun äitiin ensin, jota en tunne." Elene selosti ja me muut vain nyökkäilimme myötätuntoisina mukana.

"No mut hei, haluisiks sä kertoo sun äidistä vähän enemmän? Tai miks se ylipäänsä lähti?" Isabella kysyi muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. Meillä kaikilla oli paljon sulateltavaa ja pohdittavaa ja jos pelkästään minusta tuntui näin sekavalta, mahtoi Elenen päässä olla todellinen tunnemyrsky menossa. Hyvin hän sen kuitenkin meiltä salasi jos niin oli.

"No tota... En oikein osaa päättää että mistä kohtaa aloittaisin."

"Jos vaikka aloittaisit alusta?" kysyin sarkasmia äänessäni ja Elene vain hymähti.

"No siis, me nähtiin Claudian ja hänen miehensä asunnossa. Hän oli töissä, joten saimme olla ihan rauhassa. Juttelimme niitä näitä ja koitimme tutustua toisiimme mahdollisimman hyvin." Elene kertoi ja huitoi käsillään innostuneesti samalla kuin selosti. Hymyilin huvittuneena, tämä oli hänelle todella ihana asia jota hän oli odottanut pitkään.

"Kun lopulta sitten pääsimme sitten siihen tukalaan vaiheeseen, että miksi hän jätti isän ja minut... Noh, sanotaanko että se oli aika epämukavaa."

"Äiti kuitenkin kertoi, että hän ja isä olivat todella nuoria kun äiti tuli raskaaksi. Heillä oli vasta muutaman kuukauden mittainen suhde takana, eikä se ollut edes kamalan vakavalla pohjalla. He asuivat yhä erillään, mutta raskauden ollessa noin puolessa välissä he muuttivat yhteen. He ajattelivat lastenhoidon ja rahatilanteen toimivan paremmin sillä tavalla."

"Tilanne oli kuitenkin mennyt todella huonoksi ja he erosivat kuukausi ennen syntymääni. Äiti tapasi hieman ennen syntymääni uuden miehen eikä isä meinannut sulattaa sitä millään tavalla. Jopa synnytyssairaalassa he riitelivät, sillä äidin miesystävä ei isäni mielestä saanut tavata minua."

"Mahtoi ajaa viimeisetkin ystävyyden rippeet aika koville." Elene tokaisi."

"Jep. Silloin äiti oli päätynyt siihen, että hän lähtisi. Isälle se oli viimeinen pisara ja hän oli ilmoittanut, että jos äiti lähtee hän ei saa minua mukaansa.

Me kaikki hengähdimme ihmetyksestä. Miten Elenen isä oli päätynyt tuollaiseen ratkaisuun?

"Äiti sitten valitsi miehensä. Isä piti lupauksensa ja vei minut mahdollisimman kauas äidistä. Äiti ei silloin katunut päätöstään, mutta nyt hän oli päättänyt etsiä tyttärensä eli minut käsiinsä. Hän ei tiennyt, että miten reagoisin ajatukseen tavata hänet, joten hän oli odottanut vielä todella pitkään yhteyden ottoa seuraillen minua ja elämääni facebookista käsin. Isä ei tosiaan tiedä tästä mitään koska noh, kuulitte itse. Ja luultavasti tästä syntyisi todella suuri sotku jos hän saisikin tietää."

"No huhhuh!" huokaisin ja katsoin Eleneen myötätuntoisena. Miten ihmeessä hän jaksoi tällaisesta perhedraamasta huolimatta hymyillä?

"Niin. Nyt te tiedätte. Ja tosiaan, tapaan äitini ensiviikolla siinä uudessa jugurttibaarissa, enkä malta odottaa! Hän on niin mukava ja ymmärtäväinen, toisin kuin isä! Tai siis, tottakai rakastan myös isääni mutta tämä kaikki on nyt vain niin sekavaa..."

"... Ja haluat tutustua äitiisi rauhassa. Kyllä me ymmärrämme." jatkoin hänen lauseensa loppuun.

"Niin. Haluan vain pitää isän erillään tästä asiasta, joten olkaa kilttejä ja pitäkää nämä asiat omana tietonanne." Elene pyysi ja katsoi meitä vakavana.

"Tottakai pidämme! Millaisia ystäviä me olisimme, jos emme ymmärtäisi tätä tilannetta." Serena puuttui keskusteluun ja halasi Eleneä lämpimästi. Elene vain hymyili ja kiitti.

"Mutta, tosiaan. Kello lähestyy jo seitsemää ja minun pitää olla yhdeksältä kotona, sillä huomenna on koulua." muistin äkkiä. Helvetin kotiaresti! Siis kuinka moni minun ikäiseni tosiaan kärsi arestista!?

"Aaa joo tottakai." Isabella sanoi ymmärtäväisenä.

"Mutta kuten sanoit, kello on vasta 19... Miksi sä jo nyt meet?" Serena kysyi kummastuneena.

Nousin ylös ja mietin, että mitä vastaisin. En olisi halunnut kertoa totuutta, sillä en halunnut tunnustaa itsellenikään että minne olin menossa. Viimeisenä Elenelle, sillä hän pitäisi siitä kaikista vähiten.

"Mmm. Mun pitää vaa hoitaa yks juttu nopeesti ennen sitä. Enkä haluu myöhästyy koska faijan tuntien saan viikon lisää arestia ja viel konekiellon kaupanpäälle jos uhmaan niitä nyt. Ja mä haluun sen iPhonen joten parempi olla kiltisti jos ne vaikka myöntyis." selittelin minkä ehdin.

"Joo joo Dakota, tuli selväks. Sulla on menoo mitä et haluu meidän tietävän. Sä alat aina pälpättään tolleen kun hermostut, tiesitkös?" Serena naurahti ja virnisi perään.

"Hahhahh. Olipa hauska huomio." totesin ja näytin hänelle kieltäni. Elene oli kuitenkin vakavan näköinen, sillä hän taisi tietää minne olin menossa.

"Dakota, oo kiltti ja älä tee mitään typerää. Meidän kaikkien edun vuoksi." Elene pyysi ja katsoi minua merkitsevästi. Vaihdoin painoa jalallani, mitä minun pitäisi sanoa?

"Elene... Mun on pakko puhuu asiat halki, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Säkin sanoit, että mä en voi jatkaa tällä asenteella lopullisesti." vastasin hänelle lopulta ja katsoin häntä vakavana. Elene punnisti selvästi sanojani ja lopulta nyökkäsi hyväksyvänä.

"Okei. Mä luotan suhun. Muista se." hän sanoi kuitenkin lopuksi.

"Ja mä oon sen arvonen. En mä satuttais sua." totesin ja hymyilin.

"Noh, mees nyt sinne salaisuuksias hoitamaan!" Isabella hoputti.

"Juujuu. Moikka tytsyt, huomiseen!" huikkasin ja vilkutin heille.

"Moikka!" tytöt vastasivat kuorossa.

Ja niin matkani alkoi kohti kivuliaita muistoja. Nämä asiat olisi kuitenkin pakko selvittää että voisin koettaa siirtyä elämässäni eteenpäin. Että Elene voisi jatkaa niitä myös omalla tahollaan rauhassa.

Sydämeni takoi hullun lailla kun pääsin perille. Siitä olisi kohta vuosi kun olin tämän talon luona viimeksi. Ikävä se vierailu olikin ollut ja sen seurauksien muisteleminen sattui vieläkin.

Vasta ovella pysähdyin hengittämään hetkeksi ja vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Ovessa olevat kaksi sukunimeä saivat sydämeni puristumaan melkein kasaan. Ducan Middelton. Nyt tai ei koskaan. Koputin oveen ja kuuntelin lähestyviä askeleita.

Joey tuli avaamaan enkä osannut päättää, että oliko se hyvä vai huono asia.

"Ai moi Dakota. En oottanut ihan sua, mut käy ihmeessä sisään."

"Moi. Mä tulin vaan nopeesti pistäytymään... Mitäs tänne kuuluu?" kysyin kun en muutakaan keksinyt. Joey hymyili huvittuneena ja vastasi:

"Noh, Ashleylle aika pyöreää. Laskettuun aikaan on enään viikko ja tässä ootellaan pieniä jalkoja taloon. Hän nukkuu tuolla ylhäällä, joten olkaa sitten hiljaa." hän vastasi ja iski silmää.

Tunsin kasvojeni punastuvan vastan tahtoani ja pudistin vain päätäni katse lattiassa.

"Ei kuulu mun tapoihin tulla möykkääämään... Mut nii, onks..?" jatkoin sitten.

"Yläkerrassa, varmaan pelaamassa. Mee vaan." Joey totesi ja käveli keittiöön. En jäänyt odottamaan toista käskyä vaan lähdin yläkertaan.

"Moi Milo." totesin hiljaa kun näin hänet sohvalla. Milo hätkähti ja katsoi minuun epäuskovana.

"Ai katos, Dakota. Mikäs sut tänne toi?" hän kysyi ja hymyili hieman perään. Kurkkuani kuristi, Milon hymy oli jotain niin hurmaavaa.

Kokosin itseni äkkiä muistaessani Elenen sanat siitä, että hän luotti minuun. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?

"Öhh. Tota noin... Meidän pitäs varmaan puhua." vastasin hiljaa. Milo nyökkäsi ymmärtäväisenä, mutta hänen katseensa vakavoitui samalla hetkellä. Hän nousi istumaan ja näytti minulle paikkaa vieressään.

Istuin siihen pitäen kuitenkin pienen välin Miloon. En halunnut leikkiä tulella sen enempää kuin olisi pakko. Vai halusinkohan minä? Olinko minä todella selvittämässä täällä asioita Elenenkin etua ajaen?

Kysymykset oikeasta olemuksestani kaikuivat päässäni kunnes Milo keskeytti minut:

"Sä siis haluat puhua? Onks sulla jotain uutta puhuttavaa vai sitä samaa?" hänen äänensä synkkeni loppua kohti. Suljin silmäni ja huokaisin.

"Sitä samaa. Meidän on pakko puhua tää homma halki. Ei me muuten voida jatkaa eteenpäin."

"Miks meidän pitäis jatkaa eteenpäin?" hän kysyi tuskaisena.

"Sä tiiät kyllä." kuiskasin.

"En. Kerro sä." Milo intti.

Olin hetken hiljaa ja kysyin lopulta kysymyksen, jonka pelkkä ajattelukin sattui:

"Sä oot nyt siis Elenen kanssa?"

Milon katse synkkeni ja hän nousi sohvalta. Katsoin hänen loittonevaa selkäänsä kun hän käveli omaan huoneeseensa ja sulki oven perässään. Arvoin vaihtoehtoja mielessäni, mutta seurasin häntä lopulta.

Huoneessa minua odotti tuttu näky; Milo sängyllään tuijottelemassa seinäänsä. Aina kun tuli jokin epämielyttävä aihe eteen, hän pakeni omiin oloihinsa. Tämä ei tulisi olemaan helppoa.

"Oo kiltti ja vastaa. Tää ei oo kivaa meille kummallekkaan, mut tää on pakko käydä läpi. Sen vahingon ja lääkärikäynnin jälkeen kaikki oli niin vaikeaa..." vuodatin, mutta Milo keskeytti mut:

"Elenekö sulle kertoi? Mä kielsin sitä. Se ei merkannut mulle mitään, ymmärräks sä?" hän intti ja katsoi minua surullisena silmiin. Huokaisin ja vastasin:

"Elene kertoi. Ja hänelle te merkkasitte. Se nimenomaan pyys että en tekis mitään tyhmää, mut meidän on pakko puhua siitä va..."

"Mä en halua puhua siitä. Me tehtiin ihan oikein." Milo ilmoitti jyrkästi. Tunsin kyynelten nousevan silmiini: hän uskoi yhä tehneensä oikein.

"Sä valehtelit mulle silloin. Sä sanoit että sä olisit mun tukena. Mulla ei ollut siellä ketään. En halunnut tyttöjä sinne vaan sut. Sä lupasit et sä olisit siellä mun kanssa jos tekisin sen." vuodatin ja pyyhin silmiäni samalla.

Milo ei vastannut enään mitään joten käännyin lähteäkseni. Silloin hän kuitenkin sanoi:

"Mä en ollut silloin siellä, mut nyt mä oon tässä. Ja sulla on mahdollisuus jäädä niin me voitas korjata tilanne. Kyl Elene ymmärtäis. Me ollaan kuitenkin aina enemmän kuin ystäviä ja me molemmat tiedetään se. Kaikki tietää sen. Mut mä en voi korjata tätä yksin." hän vuodatti.

Tunsin kyynelten polttavan taas silmäkulmissani, mutta tiesin mitä minun pitäisi tehdä. En voisi varmaankaan antaa koskaan anteeksi. Ja jos voisinkin, en tiedä mitä tekisin luottamuksen kaa.

"Dakota. Jää oo kiltti. Mä rakastan sua." Milo sanoi lopulta.

Ne kolme sanaa sekoittivat pakkani aivan totaalisesti. En uskaltanut kääntyä, koska tiesin, että sen jälkeen en voisi lähteä. Halusin jäädä. Sydämeni huusi riemusta Milon sanomien sanojen vuoksi, mutta en voisi jäädä. En Elenelle tekemän lupaukseni jälkeen. Enkä itseni. Näin olisi parempi.

"Milo... Anteeks..." huohotin ja suljin hänen huoneen ovensa takanani.

Päässäni humisi kun poistuin hänen kotoaan. Heti ovesta ulos päästyäni lähdin juoksemaan. Minä vain juoksin ja juoksin ja juoksin ja juoksin kunnes olin kotona. Huohotin hetken ovella ja kävelin sisälle.

"Dakota? Ooks se sinä?" Mutsi huikkas alakerrassa kun kiipesin portaita. En tiennyt, että miten ääneni kestäisi mutta vastasin silti:

"Joo. Meen huoneeseeni ja nukkumaan. Oon tosi väsynyt."

"Okei, mutta eihän kello ole kuin hieman yli kahdeksan. Ei sillä että se minua haittaisi, hyvä niin. Mutta kuitenkin. Onhan kaikki hyvin?" hän kysyi loppuun huolta äänessään.

"Joo. Kaikki on hyvin." vastasin ja menin huoneeseeni.

Suljin oven ja laskin laukkuni maahan. Halusin huuta jaa heitellä tavaroita mutta tyydyin puremaan huultani ja pitelemään päätäni. Mitä minä tekisin? Koko tilanne oli mennyt vain enemmän solmuun. Ehkä Elene oli tiennyt, tai oikeammin pelännyt, että tässä kävisi näin ja siksi pyytänyt minua perääntymään hyvän sään aikaan.

Huokaisin ja aloin etsimään itselleni jotain mukavampaa päälle. En pystyisi nukkumaan vielä, pääni oli niin sekaisin. Tunsin myös suurta katumusta, että en ollut polttanut tupakkaa ennen kotiin tuloa sillä nyt minun teki sitä enemmän kuin yleensä mieli. Aina ahdistuksen saavuttaessa mieleni halusi tupakkaa rentoutumiseen. En ollut oikeastaan edes riippuvainen, enemmän ahdistus- tai ryyppäyspolttaja.

Vedin hikiset vaatteet pois päältäni ja laitoin tilalle sinertävän pienen mekon. Olo oli yhä hutera, mutta halusin siistiytyä ennenkun aintaisin itselleni luvan alkaa käydä ajatuksiani ja tunteitani läpi.

Pyyhin meikit vain kosteuspyyhkeellä pois, sillä niiden peseminen tuntui aivan ylitsepääsemättömän rastaalta. Hiuksetkin heitin vain ylös ponihännälle.

Kun mietin Milon kanssa kokemiani tämänpäiväisiä hetkiä tulivat kyyneleet pakostikin silmiini. Miten kaikki saattoi mennä näin helposti pieleen? Voi kumpa ajassa voisi palata taaksepäin! Miten haluaisinkaan muuttaa sen yhden illan tapahtumat ja siitä koituneet seuraukset!

Itkulle ei tuntunut tulevan loppua, joten tyydyin vain istumaan huoneeni lattialla ja rypemään itsesäälissä ja -inhossa. Ehkä jonain päivänä aurinko paistaisi risukasaankin jos siihen tarpeeksi potkisi...?

Noniin, sellainen osa tällä kertaa! Kuvia oli taas yllättävän vähän, joten tämähän meni ihan yhteen putkeen tämä kirjoittaminen! Mutta, laittakaa ihmeessä kommenttia ja palautetetta niin lukaisen sitten ne läpi ja alan tässä varmaan heti väkertämään seuraavaa osaa teille luettavaksi.... ;)

-Sabrina

Ps. En osannut lisätä Photobucketista tänne kuvia, joten oon lisännyt nää ihan tästä vuodatuksen kautta. Osaisko joku ihana neuvoa, että miten tänne saa nykyään Photobucketista kuvat?

Istuin sohvallani yrittäen saada ajatuksistani jotakin selkoa. Eilen oli taas mennyt vähän liian villiksi, eikä takaraivoni halunnut jättää tätä tietoa huomioimatta. Päässäni humisi enkä muistanut aivan varmasti, että mitä kaikkea oli tullut taas tehtyä.

Ainakin Isabellalla ja minulla oli ollut jotain miespuolista seuraa koko illan, en vain kuollakseni muistanut, että kenen kanssa oli taas tullut oltua. Ehkä Isabella muistaisi? Aloin etsimään kännykkääni, mutta kuitenkin tuloksetta. Samassa tieto iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: Annoin puhelimeni Serenalle lainaan ja hän oli unohtanut sen vessaan. Olimme käyneet etsimässä sitä, mutta tuloksetta.

”DAKOTA!” mutsi huusi alakerrasta. Jo pelkästä äänensävystä osasin päätellä, että nyt ei tulisi kiva keskustelu.

”Tule alakertaan. Meillä on asiaa.” hän jatkoi. Huokaisin ja nousin varovasti pystyyn. Turha kai tässä olisi enään yrittää valehdella, olin varmasti herättänyt kaikki tullessani kotiin. Krapulani oli myös niin huomattava, että sen näki varmaan alakerrasta asti.

Pyyhin naamani kosteuspyyhkeeseen ja lähdin talsimaan alakertaan. Pakko kai ne vanhemmat olisi joskus kohdata. Samalla voisi ottaa sen puhelimenkin puheeksi.

Tullessani olohuoneeseen mutsin pistävä katse tutki minut läpikotaisin. Pystyin kuulemaan, kuinka hänen aivonsa raksuttivat ja hän sai epäilyilleen vastinetta.

”Taisi olla aika hurja ilta.” hän aloitti.

”Mmm.” tyydyin vain vastaamaan.

”Onko sinulla jotain kerrottavaa?” hän kysyi, yrittäen saada minut tunnustamaan itse kaiken.

Tiesin saavani vain lisää sontaa niskaani, mutta päätin silti toimia lapsellisesti.

”No eipä oikeastaan. Onks teillä jotain erityistä mielessä?”

Pystyin näkemään, miten mutsin katse tiukkeni ja hänen hengityksensä alkoi tiheentymään. Tästä ei seuraisi hyvää, mutta ehkä juuri sen takia päätinkin toimia näin.

”Rose rauhoitu. Hän ärsyttää ihan tahallaan.” faija puuttui puheeseen. Hän oli pysynyt ihan hiljaa tähän asti, varmaankin toivoen minun ottavan vastuun teoistani. En kuitenkaan jaksanut ymmärtää, että mikä heillä oli niin kovasti minun nuoruuttani vastaan. Elämä olisi liian lyhyt tylsistymiseen.

”Näethän sinä, että miten hän valehtelee! Emme me hänestä tuollaista kasvattaneet, tätä se huono seura teettää!” mutsi jupisi yrittäen löytää jotain syypäätä käytökseeni, joka ei millään tavalla tulisi heidän vastuulleen.

”No toi on kyllä vähän kaukaa haettua. Ei mun kaverit sitä juomaa mun kurkkuun kaada. Ehkä teidän pitäis vähän antaa myöten, oon mä kuitenkin jo 15.” totesin.

Olin harjoitellut tämän lauseen sanomista jo pitkään, mutta nyt vasta sain sen ulos.

Nyt alkoi faijastakin löytyä virtaa, kun he aloittivat samaan aikaan saarnaamaan:

”Kuules nuori neiti, meidän talossamme ei vanhemmille puhuta tuohon sävyyn... Olet vasta viisitoista, itsehän sen juuri sanoit!... Äläkä esitä, että tiedät oman parhaasi... Kotiarestia tästä pitäisi antaa... Läksyjä minä tuon ikäisenä puuhasin, enkä kontannut ilman housuja jossakin pensaikossa pää sekaisin... Ties mitä kaikkea muuta on tullut kokeiltua..” he valittivat ja sättivät minua puhuen päällekkäin.

”Okei lopettakaa, en saa mitään selvää!” sähähdin lopulta.

Molemmat hiljenivät ja katsoivat toisiaan merkittävästi.

”Mä haluaisin mennä suihkuun, jos te ette saa mitään järkevää sanottua.”

”Dakota, tämä ei voi jatkua näin. Ei vain voi. Sinun lukiosi menee aivan pilalle, jos et viitsi tehdä muuta kuin riehua. Sinulla on nytkin puolet kursseista vasta käytynä suositellusta määrästä. Ei rehtori sinua ikuisesti armahda.” faija valitti yrittäen löytää minusta sen kunnollisen ja kiltin Dakotan. Sain aina yllättyä uudelleen ja uudelleen, että miten vähän he minua oikeasti tunsivat.

”Mmm, voin yrittää. Tarttisin kuitenkin uuden puhelimen sitä varten.”

”Sinä et ole nyt se, joka ehtoja laatii! Sitä paitsi, mikäs vanhassa on vikana? Sait sen juuri jouluna.” mutsi tilitti.

”No se katosi, jos nyt välttämättä tahdotte tietää.” huokaisin, sillä tiesin uuden saarnan olevan jo tulossa.

”Katosi?! Ja nytkö neiti kuvittelee, että hän saa uuden puhelimen aivan tuosta noin vain. Miksi ostaisimme sinulle edes uutta puhelinta kun et kerta vanhastakaan osannut pitää huolta?” faija raivosi.

”No anteeks. Se nyt vaan jäi jonnekkin. En mä nyt ilman puhelintakaan voi olla.” totesin uskoen, että vanhemmat heltyisivät kuten aina ja saisin uuden puhelimen.

”Jaa.” faija totesi lyhyesti.

”iPhone 5 ois kiva, Elene sai just sellasen.” jatkoin.

”ÄLÄ KUULE TYTTÖ UNTA NÄE. SINÄ OSTAT ITSE UUDEN PUHELIMESI!” faija alkoi mylvimään ja tällä kertaa mutsi sai yrittää rauhoittaa hänet. Minulla meni hetki sisäistää faija sanomat asiat, mutta kun tajusin, että minulle ei oltu ostamassa uutta puhelinta pakokauhu iski:
”Siis mitä, etteks te oikeesti osta mulle puhelinta!?! En mä voi elää ilman!” huusin toivoen saavani heidät heltymään. Tällä kertaa he kuitenkin näyttivät pysyvän lujina.

”Kuulit oikein. Uutta puhelinta ei ole tulossa. Saat säästää itse omilla viikkorahoillasi.” mutsi totesi.

”Ja tältä viikolta ei tule viikkorahaa, rangaistuksena alkoholin käytöstä.” faija täydensi.

”Just. Vittu te ootte syvältä.” sähähdin ja nousin ylös.

”Pyydä heti anteeksi.” faija totesi aivan rauhallisena.

”Niin tai viikkorahat menevät seuraavaltakin viikolta.” mutsi uhkasi ja isä hymähti vain perään:
”Tässä aletaan kyllä kohta puhumaan koko viikkorahan poistamisesta.”

”Aha. No anteeks.” mutisin ja lähdin kohti portaikkoa.

”Tee sitten läksyt kanssa. Emme halua nähdä wilmassa yhtäkään negatiivista merkintää.” faija ilmoitti vielä.

”Aivan varmasti.” tyydyin vastaamaan.

”Kotiintuloajatkin muuttuvat sitten. Arkisin saat olla kotona jo 21 ja viikonloppuisin 22.” mutsi ilmoitti selvästi tietäen, että tulisin hetkessä takaisin huutamaan heille.

”No toi on kyllä jo ihan liikaa mutta miten vaan.” tiuskaisin ja marssin kahta kovempaa yläkertaan. Saisivat alkaa tottumaan sitten siihen, että istun omassa huoneessani kaikki illat naamakirjassa kaveireiden kanssa.

Jäin kuitenkin portaiden yläpäähän kuuntelemaan, kun vanhempani jatkoivat uudenlaisen kasvatusohjelmansa läpikäymistä:
”Dakota on mennyt ihan vallattomaksi. Edes Dominicin kanssa ei tullut samanlaisia ongelmia.” mutsi huokaisi.

”Niin. Luojalle kiitos, että emme hankkineet enempää lapsia. Tämähän kävisi ihan eläintarhasta.” faija täydensi ja tiesin, että mutsi loukkaantuisi tuosta.

”Helppo sinun on ajatella noin, sinulla on jo kolme lasta. Minulla on vain Dakota. Ja kyllä sinä tiedät, että minä olisin halunnut Dakotalle pikkusisaruksen. Nyt kun Ashleykin on raskaana.” hän tilitti. Faija vain huokaisi, selvästi kyllästyneenä tähän keskusteluun.

”Rose rakas, älä viitsi. Dominic on ihan yhtälailla sinun lapsesi. Kohta hän ja Beth muuttavat yhteen, kun vain asunto löytyy. Sitten sinä saatkin alkaa odottelemaan lapsenlapsia tallustelemaan näille lattioille.”

”En koe olevani vielä niin vanha, että haluaisin lapsenlapsia.” mutsi äyskähti.

”Hyvä on, hyvä on! Ei lapsenlapsia... Koetetaan nyt vain keskittyä Dakotaan. Hänellä on nyt selvästi vaikea vaihe menossa, joten voisimmeko lopettaa tämän aiheen puimisen. Et ole saanut ajatusta muista lapsista pois mielestäsi sitten häämatkamme.” faija yritti, mutta turhaan.

”Draco! Sinä kävelet taas ylitseni tässä asiassa! Äläkä ota sitä häämatkaa puheeksi, senkin sinä sait päättää. Minä halusin käymään Italiaan, mutta sitten sinä ja sinun Intialainen kiinnostuksesi kävelitte ylitseni...”

En jaksanut enään kuunnella vanhempieni avioliiton lukuisia kriisejä, joten päätin alkaa miettimään, että mistä saisin rahat uuteen puhelimeen. Serena oli sanonut, että hänellä ei olisi rahaa uuteen puhelimeen, mutta hän voisi tarjota minulle ensi kerralla juomat. Nyt kuitenkin juomarahojen siirtäminen kännykkäsäästöön alkoi kuullostamaan ihan kohtuulliselta idealta.

Tästä muistin kuitenkin seuraavan ongelman, minulla ei olisi rahaa viikonloppujen viettoon enään pitkään aikaan! Jos haluaisin sen iPhone 5, saisin suoraan sanoa hyvästit hauskanpidolle siihen asti, että valmistuisin. Olisi pakko olla jokin toinen keino!

Samassa kuulin naurua viereisestä huoneesta, missä Dominic majaili. Samassa mieleeni ilmestyi idea, joka oli kyllä hyvin kaukainen saavuttaa, mutta kannattaisihan sitä kokeilla... Koputin Dominicin oveen ja sain vastauksekseni vain yninää, mutta oletin sen tarkoittavan lupaa tulla sisälle.

”Moi.”

”Mm, moi.”

”Mitäs teet?” kysyin yrittäen saada ilmapiirin hieman mukavammaksi.

”Oon koneella, niinkuin ehkä näet itsekin.” veljeni vastasi tylysti. Välimme taisivat siis olla yhä aivan yhtä tyrehtyneet.

”Okei... Tota, onks kaikki niinku ookoo meidän välillä?” kysyin ja aloin samassa katumaan kysymystäni. Dominic tuhahti ja napsautti koneen lepotilaan. Kaikki ei siis ollut kunnossa.

”Miten sä voit ees luulla, et kaikki on ookoo? Sä veit mun ja Bethin säästöistä 100 euroa jotain ryyppäämistä varten? Kai sä tajuut et niillä rahoilla meidän piti ostaa sohva!” hän sähähti. Mietin, että voisinko vastata mitään, mikä ei saisi häntä vihaisemmaksi. Päätin olla hiljaa ja katsoa, että mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Dom kääntyi poispäin minusta ja huokaisi. Ei hänkään tainnut haluta tapella.

”Anteeks.” kuiskasin hiljaa. Hän oli hetken ihan hiljaa, kunnes kääntyi minua kohti.

”Noh, kai siitä on ihan turhaa kantaa kaunaa. Et sä kuitenkaan pysty maksaa sitä takaisin, joten ei auta kuin aloittaa säästäminen uusiks.” hän totesi ja tunsin suurta helpotusta. Samassa tajusin, että hän puhui jo rahasta ennekuin olin itse edes kertonut miksi tulin.

”Niin, siitä rahasta...” aloitin ja Dom käänsi päätään silmät viiruina.

”Mitä siitä?” hän kysyi varuillaan.

”No siis kyllähän mä jätin sinne rahaa, tai siis en mä kaikkea vienyt...”

”No joo, jätit sä sinne sentään 400e, eli onneks se oli vaan satanen.”

”Niin...”

”No mikä nyt on?” hän tiuskaisi lopulta, kun ei enään jaksanut kiertelyäni.

Huokaisin. Ojasta allikkoon oltiin menossa, mutta minkäs sille mahtaa.

”Mä tarttisin rahaa.” sanoin lopulta.

Hetken Dom oli ihan hiljaa ja vain katsoi minua epäuskoa silmissään.

”Miten sä edes kehtaat!” hän sähähti lopulta ja päätin pikakelata asiani.

”Nokun Serena hukkas mun puhelimen ja se ei pysty ostaan mulle uutta. Mutsi ja faijakaan ei suostu antaa mulle rahaa uuteen puhelimeen ja justhan sä itsekin totesit että mulla ei oo rahaa.”

Dom vain naurahti huvittuneena ja vasti sitten:

”Älä unta näe sisko hyvä.”

Arvasin että tämä menisi näin.

”Mut kai sä tajuut että en mä voi olla ilman puhelinta?! Kyllähän sullakin on sellainen!”

”No mee inisee sille Surinalle vai mikä sen nimi olikaan.”

”Serena. Ja en todellakaan mee!” tiuskaisin ja jatkoin:
”Ei sillä oo rahaa ja sen vanhemmat ei saa koskaan tietää, et mitä eilen tapahtui.”

”Ja vittuako se mua kiinnostaa. Hanki töitä niinkuin muutkin vastuulliset ihmiset.”

”En mä silloin vois nähä kavereita viikonloppusin!” huusin ja käännyin lähteäkseni.

”Vittu se tekis sulle hyvää! Ottaa ittees niskasta kii, meinaan. Tää ei tuu päättyyn hyvin jos sä jatkat tota rataa, sen mä sulle sanon.” Dom huusi perääni, mutta olin jo ulkona siinä vaiheessa.

Menin parvekkeelle purkamaan kiukkuna siinä toivossa, että kukkaruukkuun piilottamassani röökiaskissa olisi vielä jotain jäljellä. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ruukkua missään. Mutsi oli varmaan heittänyt sen roskiin, koska kukat olivat kuihtuneet. Hienoa, ei siis sitäkään helpotusta tiedossa.

Haukkasin hetken raikasta ilmaa ja päätin palata huoneeseeni. Jos minulla ei ollut kännykkää, voisin edes koneella ilmoittaa olevani elossa. Jos ketään nyt sattui tähän aikaan aamusta olemaan paikalla.

Kävelin takaisin huoneeseeni tutkaillen sitä samalla. En tiennyt missä kaikki lattiallani olleet pyykit olivat, mutta mutsi oli varmaan laittanut ne pesuun. Niin sen tapaista sanoa, että ei auta mua mun omissa kotitöissä, mutta hoitaa ne kuitenkin. Meinaan, miks alkaa pesemään pyykkiä, jos joku voi tehdä sen sulle?

Annoi asian kuitenkin olla ja menin työpöytäni äärelle, missä läppärini majaili. Uusi läppärikin ois kiva, mutta siihen menisi varmaan jokunen vuosikymmen, että mutsi tai faija suostuis harkita uuden hankkimista.

Avasin koneen ja netin mennen suoraan facebookiin. Aurinko alkoi jo nousemaan ja ensimmäiset säteet paistoivat suoraan koneen näytölle. En antanut sen häiritä, vaan aloin selailemaan, että ketä oli paikalla.

En ehtinyt edes koko listaa läpi, kun sivulle hyppäsi viesti:

Serena Stone sanoo:

”Moi mussu, miten menee<3?

Hymyilin ja vastain:

”Mitäs tässä, entäs sulle :*?<3”

”Ihan jees, ikävä :(<3!”

”Niin mullakin, mut en saa tänään varmaan lähtee ulos. Jäin kiinni DDDD:!!”

”Ääää!! Eikä!!! Miten se nyt sillee? :(((<3”

Huokaisin ja selitin Serenalle koko tarinan. Haukuimme molemmat vanhempani ja Domin patalutuiksi ennenkuin saimme tarpeeksemme kiukuttelusta. Sen sijaan päätimme siirtyä aiheeseen, että miten saisimme minulle iPhone5.

”Jos sä yrittäisit vaikka arpoja? :D” hän ehdotti ja naurahdin vain.

”Joo mut ei oo ikää eikä rahaa arpoihin.”

”Aaa :(( No jos Isabellal tai Elenel ois lainaa?” hän kirjoitti.

”Mmm. Kyl tää täst, kyl ne joskus leppyy :)) <3” kirjoitin, vaikka en ollut asiasta aivan niin varma. Serenalla oli jo valmiiksi huono omatunto, joten en halunnut surettaa häntä lisää.

”Okei... Yritä hei saada asiat kuntoo! Mä soittelen sit teidän kotipuhelimeen ja infoon kans Isalle ja Elenelle.”

”Joo!<3 Mä meen nyt kyl hei pesulle ja pukemaan, koska on nii paskanen olo :D!”

”Joo, jutellaa tänää taas <33!”

Suljin facebookin ja istuin hetken aloillani miettien vanhempieni ja Domin sanoja siitä, että minun olisi otettava itseäni niskasta kiinni. Tiesin kyllä itsekin, että välillä meno meni niinkin hurjaksi, että olisi voinut käydä ihan oikeasti huonosti. En kuintekaan halunnut vaarantaa omia ihmissuhteitani vain mutsin ja faijan sanojen takia. Tämä oli kuitenkin minun elämäni.

----

Vihdoin ja viimein sain kaiken eilen kertyneen paskan pois ihostani ja hiuksistani, joten oloni oli huomattavasti parempi. Päätä jomotti edelleen epämielyttävästi enkä löytänyt mistään särkylääkettä. Porukat olivat varmaan laittaneet ne piiloon etten saisi helpotusta pääkipuuni. Ihankuin se mua hidastais.

Laitoin kosteusvoidetta kasvoilleni ja siistin kulmakarvani. Vaikka olinkin vain kotona, voisin silti edes näyttää siedettävältä. Ei sitä tiedä, vaikka joku tulisi käymään.

”Yhh, unohdin pestä hampaat!” voihkaisin ja otin purkan suuhun. Tämä saisi riittää hetkeksi, sillä hiukseni alkoivat jo kuivua, eli ne pitäisi laittaa nopeasti. Etsin harjaa huoneeni jokaisesta nurkasta, mutta tuloksetta. Missä kaikki mun tavarat oikein olivat?

Kävin harjaamassa hampaat ja päätin antaa hiusten olla. Olkoot sitten rumasti jos se on niin vaikeeta. Aloin tutkimaan vaatekaappiani, mutta se näytti uhkaavan tyhjältä. Jos mutsi kerta pesi vaatteeni, miksei se voinut palauttaa niitä saman tien?!

”Paljon parempi.” totesin 15 minuutin päästä kun olin saanut ulkomuotoani hieman ehostettua. Hiusharja tosiaan oli yhä ukassa, mutta kylppäristä varmaan löytyisi joku rämä mitä voisin käyttää sen löytymiseen asti. Äkkiä oveeni koputettiin:

”Dakota, alhaalla on joku sun kaveri, joka kysyy sua.” mutsi huikkas oven takana. Kukahan siellä olisi? Serena sanoi ilmoittaneensa muille, että en voisi nähdä tänään.

”Joo, mä tuun.” vastasin ja lähdin ovelle.

Mutsi kuitenkin tuli sisään, yritti vissiin saada mut kiinni pahanteosta. Ei kuitenkaan onnistuneesti.

”Mä sanoin et mä tuun.” totesin ja kävelin hänen ohitseen. Mutsi vain huokaisi ja pudisti päätään lähtien omaan makkariinsa.

Matkalla alas aloin pohtimaan, että kuka se ihan oikeesti voisi olla. Kuulin Domin puhuvan jonkun kanssa ja kiukku iski kasvoilleni: pitikö hänen aina olla siellä, missä minulla oli jotain? Että hän osasikin olla rasittava.

Marssin alakertaan sen kummempia miettimättä ja tarrasin Dominicista kiinni.

”Onks sun pakko aina olla mun tiellä?” kysyin ivallisesti hänen hakatessa kylkiäni.

”No ei oo mun vika että sun ihailijat tulee kotiin asti sua etsimään.” hän vastasi ja samassa muistin, että minulla oli ihan oikeakin syy tulla alakertaan. Käännyin ja näin jotain, mitä en olisi halunnut nähdä.

”Mm... Moi Mats.” sanoin ja katsoin poikaa arvioivana. Mitä hän täällä teki?!

”Moi. Mä tulin vaa tarkistaa, et mikä sun vointi on. Olit eilen loppuajasta vähän huonossa hapessa.” hän sanoi ja vaimensi ääntään loppua kohti. Ihankuin Dom ei tota kuulisi. Katsoin Domiin merkitsevästi ja hän lähti naurahdellen pois olohuoneesta.

”Aa. Joo. Mä oon ihan ok.” vastasin ja jäin odottamaan, että olisiko hänellä jotain muuta sanottavaa.

”No hyvä. Se on tosi hyvä.” hän riemuitsi ja en ollenkaan tajunnut, että mitä se hänen persettään kutitti, että miten minä jakselin.

”Tota... Oliks sulla jotain muuta?” kysyin toivoen, että saisin hänet jo pois kotoani. Mats oli luokan pelle, eikä hänen seuransa ollut kovinkaan ihailtavaa.

”Joo. Muistaks sä mitään eilisestä? Tai siis mitä tapahtui?” hän kysyi ja antoi taas äänensä vajota loppua kohti.

”No empä oikeestaan. Tapahtuiks jotain erikoista?” kysyin ja sydämeni alkoi pamppailemaan ihan hulluna. Ei kai vaan...

Matsin ilme vakavoitui. Hän vissiin toivoi, että muistaisin.

”No emmä tiiä oliks siinä sulle jotain muistettavan arvosta, mutta mulle ainakin oli. Me mentiin sänkyyn.” hän pamautti ja laski katseensa maahan.

Bingo. Tätä mä just pelkäsin.

”Aaa...”

”Et vissiin pidä ideasta?” hän kysyi hiljaa. Mietin hetken, että valehtelisinko, mutta totesin sen vain pahentavan kuviota.

”En. Anteeks.”

”Mmm. Aina mulle käy näin.” Mats sanoi ja lähti. Katsoin vaitonaisena hänen peräänsä. Miten mä aina onnistuin tekemään jotain tyhmää kännissä? Ei muille kävisi näin. Ei ainakaan Matsin kanssa.

Kävelin puhelimelle miettien, että kenelle aikoisin valittaa ensimmäisenä tapahtuneesta. Valitettavasti Dom ilmoittautui listani kärkeen tulemalla paikalle keittiöstä.

”Oli vissiin villi yö.” hän tyrskähteli.

”Vittu turpa kiinni. Mä olin kännissä.” sähähdin, vaikka tiesin hänen tietävän sen jo.

”Kas kun en arvannut.” hän naurahti. Että tuo aasi osasi olla rasittava. Faija kuitenkin katsoi taustalla minuun vakavana. Hänkin oli vissiin kuullut keskustelumme. Päätin antaa asian kuitenkin olla ja soittaa Isabellalle. Hän oli seurassani eniten ja olin aivan varma, että hänelle oli käynyt samalla tavalla jonkun muun kanssa. Mutta ei juuri Matsin. Toivottavasti ainakaan.

Annoin Domin jäädä taustalle kuuntelemaan valitessani Isabellan numeron. Puhelin tuuttasi pitkään ennen vastaamista.

”Isa.”

”Moi, Dakota täs. Mun puhelin katos nii soitan kotoo.”

”Aaa nii juu, Serena sanoikin jotain sellaista.” hän huudahti.

”Jep. Mut hei, mulla oli sulle ihan asiaa.”

”No anna tulla.”

Katsoin Dominicia merkitsevästi ja hän lähti yläkertaan. Annoin hänen sulkea huoneensa ovenkin ennenkuin jatkoin.

”Muistaks sä mitään eilisestä?” kysyin lopulta.

”Ai sen, että sä olit Matsin kanssa?” hän tyrskähti. Hienoa. Kaikki muut siis tiesivät paitsi minä.

”Joo hei hyi vittu. Se tuli just kertoo mulle ihan kotiovelle asti.”

”Haha, niin sen tapasta. Mut arvaa kenen kaa mä olin?” hän jatkoi sitten.

”No?”

”Milon.”

Tuli pitkä hiljaisuus. Isabella tiesi, että mitä ajattelin tästä.

”Ooks sä siellä?” hän kysyi lopulta.

”Joo.

”No?”

”Mitä mun muka pitäis sanoa?”

”No kuule en tiiä. Mut et sä voi ikuisesti kantaa Milolle kaunaa. Elämä on.”

Mietin Isan sanoja ja tiesin niiden olevan totta. Ei auttaisi kuin mennä eteenpäin. Ei se kuitenkaan ollut niin helppoa.

”Muuten, mulla on sulle yks uutinen.” Isabella sanoi lopulta, kun en vastannut taaskaan mitään.

”Älä pliis oo raskaana.” parahdin ja sain vastaukseksi vain kolkon naurahduksen.

”En todellakaan. Mutta. Muistaks sä mun äidin? Tai siis sen jota me etittiin sillon muksuna ihan sikana?”

Sydämeni hypähti hämmästyksestä ja jännityksestä, kun odotin Bellan jatkavan.

”Joo. Mitäs siitä?” kysyin lopulta, kun en enään jaksanut odottaa pidempään.

”Se soitti mulle eilen illalla. Se haluu tavata mut.” hän vastasi lopulta ja luulin jalkojeni pettävän alta. Tapaisivatko he lopulta?

”No? Näätkö sä sen?” kysyin ja tunsin käsieni hikoavan jännityksestä.

”Joo. Huomenna. Mä meen sen luo.” hän vastasi hiljaa.

Hymy kohosi huulilleni kun ajattelin, että Elene tapaisi vihdoin äitinsä.

--------------------------
Ensimmäisenä pyydän anteeksi, että tässä osassa hypätään hieman eteenpäin. Loppujenlopuksi olisin tehnyt sen mielummin niin, että se olisi jatkunut suoraan siitä mihin jäätiin. Näin nyt kuitenkin kävi, mutta toivottavasti pidätte tästä silti.

Hardwickeillä oli arki alkanut sujumaan taas lähes normaalisti sen jälkeen, kun Dominic oli soittanut ja ilmoittanut olevansa Dracon lapsi. Rosalien kerrottua Dracolle oli asia hänelle heti paljon helpompi. Draco sen sijaan oli pakahtua onnesta, hän oli vihdoin löytänyt poikansa, vai pitäisikö sanoa, että poika hänet. Pitkien ja hankalien keskustelujen kautta Dominic oli alkanut tulemaan juttuun "toisen perheensä" kanssa. Oli ilmennyt, että Dominic ei suinkaan ollut ainut asia, mitä Draco oli taakseen jättänyt. Dominicilla oli kaksoisveli, Felix, joka tosin tuli hyvin juttuun Sophien ja Larsin kanssa.

"Draco, onko Dominic vielä kertonut sinulle, että miksi hän ei tule juttuun Sophien ja Larsin kanssa?" kysyin varoen. En tiennyt, että kuinka paljon Draco halusi suojella poikansa yksityisyyttä. Saattoihan olla, että hän halusi pitää Dominicin asiat erillään kuin minun ja Dakotan. Tässäkohtaa se ei kuitenkaan olisi ihan mahdollista.

"Ei. Hän vain hokee, että haluaa muuttaa meidän luokse asumaan. Väittää kovasti, että ei olisi meille lainkaan haitaksi ja auttaisi vain erilaisissa hommissa." Draco vastasi. Ilmeisesti hän luotti minulle myös Dominicin asiat. Kuitenkin, tästä Dominicin toiveesta oli keskusteltu pitkään. 3 vuotta jos tarkkoja ollaan.

"Dominic tietää varsin hyvin, että tänne ei mahu enempää..." mumisin turhautuneesti. Olisin suoraan sanottuna toivonut, että saisimme elää ihan vain oman perheen kesken ja ehkä jopa joskus yhden tai kahden muun pienen jalkaparin kanssa. Dakota oli kuitenkin jäänyt ainokaiseksemme, sillä Dominicissa oli ollut tarpeeksi kaitsemista.

"Voisimme edes kokeilla sitä. Laitetaan hänelle patja keittiöön, kyllä se varmasti riittää näin alkuun. Jos asiat eivät lähde sujumaan ja hän pyörii yhä niissä epämääräisissä piireissä, emme tee muuta kuin sano, että tämä ei onnistu. Sitten Dominic palaa äitinsä ja Larsin luokse. Tämä on lähes ainoa keino saada tämä homma toimimaan." hän totesi hiljaa, selvästi päättäneenä jo, että näin se menisi. Huokaus. Näinkö hyvin minua kuunneltiin tässä perheessä?

Ei siinä sinäänsä mitään, tulimme loppujen lopuksi Dominicin kanssa ihan hyvin juttuun, vaikka aluksi se yksi pieni puhelu tahtoi kovasti sotkea välejämme. Jopa Dakota tuli juttuun DOminicin kanssa, vaikka he olivatkin aika erilaisia. Toisaalta, olihan heillä aika suuri ikäero. Dakotalla nyt ei kuitenkaan muita sisaruksia ollut, kuin Dominic ja Felix, joten jos edes toinen heistä tahtoi olla hänen kanssaan tekemisissä, en ollut mikään estämään sitä.

Niin, miksi minä halusin aina tehdä kaikesta ongelman? Olihan se jo todettu, että ei Draco Sophien luokse ollut palaamassa, vaan ottamassa Dominicin tänne meidän kanssamme. Kuitenkin, minulla oli epämielyttävä tunne, että tämä ei olisi niin helppoa kuin Draco tuntui kuvittelevan.

"Entäs Felix? Entä jos hänkin kohta päätää, että haluaa tulla veljensä perässä tänne? Tai jos Sophie muuttaa mielensä ja haluaa Dominicin takaisin kotiinsa?" kysyin lopulta. Jos Draco näihin osaisi vastata, antaisin Dominicin tulla tänne. Koeajaksi. Ainakin alkuun.

Draco oli hetken hiljaa. Hän ei selvästikkään oikein itsekkään tiennyt, että mitä Felixistä pitäisi ajatella. Olimme kerran tavanneet, mutta hän ei ollut alkuunkaan kiinostunut minusta tai Dakotasta, katsoi meitä enemmänkin inhoten. Dracoa sen sijaan hän syylisti lastensa hylkäämisestä ja uuden perheen perustamisesta ilman, että hän oli ottanut Dominiciin tai häneen yhteyttä. Vaikka kuinka yritimme Dracon kanssa selittää hänelle, miten asiat olivat menneet, hänen mielipiteensä ei ollut muuttunut.

"En usko, että Felix haluaa tänne meidän luoksemme. Mutta, jos niin kuitenkin käy joudumme valitettavasti toteamaan, että tänne ei ainakaan tällä hetkellä mahdu. Dominicin kotiinpaluusta en voi sanoa muuta, kuin sen, että Dominic saa minun mielestäni päättää itse, että missä asuu. Onhan hän jo sentään 16. Jos Sophie tuohon korteen takertuu, emme voi tehdä muuta kuin toimia sen mukaan, mitä Dominic silloin toimii. Annetaan nyt kuitenkin pojalle mahdollisuus. Ehkä hän onnistuu vakuuttamaan meidät, että osaa käyttäytyä tätänykyään kunnolla ja valita kaverinsa paremmin kuin ennen.



Okei nyt tämä saisi riittää, antaa Dracon saada tahtonsa läpi. Merkiksi siitä käperryin Dracon kainaloon ja vedin miehen lähemmäs itseäni.

"Okei. Otetaan se poika tänne." tyydyin sanomaan, mutta en voinut estää hymyilyä, kun näin Dracon onnellisen ilmeen. Miten saatoinkaan epäillä tätä, jos se saa Dracon noin onnelliseksi?

"Voi kiitos rakas! Lupaan, että et tule katumaan tätä! Teen Dominicille alta aikayksikön selväksi, että hänen sietää käyttäytyä kunnolla!" Draco selitti onnellisena. Tyydyin vain hymyilemään ja nyökkäilemään. Sitten tajusin, että Dakota ei ollut sanonut vielä mitään.

"Entäs Dakota? Onko häneltä kysytty?" kysyin äkkiä, kuin aikalisää hakien. Draco kuitenkin hymyili luottavaisesti ja vastasi:
"On. Dakotalle se kävi oikein hyvin."
"No, ei sitten muuta kuin puhelimen ääreen!" hoputin Dracoa, ennenkuin hän muuttaisi mielensä. Tai jos tarkkoja ollaan, että minä en muuttaisi mieltäni.



Ja niin Draco teki työtä käskettyä. Minua jännitti ainakin ihan kamalasti, lohdutin silti itseäni, että Dracosta tuntuisi varmasti ihan samalta. Ajatella nyt, taloomme muuttaisi Dracon ja toisen naisen teini-ikäinen poika... Hrrr. Aamukin alkoi jo sarastaa, joten tässä olisi koko päivä sitten varmasti suurta tohinaa.



Aika mitä Draco vietti puhelimessa tuntui kestävän ikuisuuden. En kuullut mitä Dominic sanoi, mikä teki keskustelun seuraamisesta hieman hankalaa. Draco kuitenkin vaikutti jo paljon rennommalta, joten kaikki sujui varmasti odotusten mukaisesti. Sophien mielipide minua kyllä kiehtoi, mitä hän mahtoi ajatella.



Kun puhelu sitten viimein loppui huomasin nousseeni jo automaattisesti ylös ja kipittäneeni Dracon luokse.

"Noh?" kysyin jännittyneenä. Draco tyytyi kääntymään minuun päin ja hymyilemään. Yksi hymy voi kertoa enemmäin kun tuhat sanaa, vai?



Istuimme alas sohvalle ja aloimme odottamaan, että perheemme uusi jäsen saapuisi paikalle.

"Entä jos tämä ei onnistukkaan?" kysyin jännittyneenä. Näin Dracon silmissä saman huolen, mutta hän vastasi silti:
"Kyllä tämä onnistuu. Olen varma siitä."
"Niin. Niin onnistuu. Kyllä me pystymme tähän." vakuuttelin ääneen, mutta olo oli, kuin puhuisi yksikseen. Draco nimittäin mietti varmasti taas samaa.

Minuutit kuluivat. Ensin kymmenen, sitten viisitoista. Kaksikymmentä, Kaksikymmentäviisi. Missä se Dominic mahtoi oikein hiihtää?



Lopulta ovi kävi. Tunsin kylmien väreiden kulkevan läpi kehoni. Ei tämän pitäisi olla näin outoa! Olin tavannut Dominicin satoja kertoja aikaisemmin, mikä tästä teki niin outoa?

"Mmå. Sori et kesti, mutsi halus et laitan Mirandan nukkumaan. Sillä oli kuulmenna migreeni tai jotain." hän vastasi käheällä äänellä. Omaksi harmikseni haistoin myös tupakan ja niin teki myös Draco.
"Eipä siinä mitään. Miten Sophie nyt otti asian?" Draco kysyi, jotenkin jämäkän oloisena. Tupakkapuhuttelu varmasti poltteli jo kielellä, mutta hän ei viitsinyt suoraan aloittaa. Vastahan poika oli tullut ovesta sisään. Dominic vaihtoi painoa toiselle jalalle ja katseli ylitsemme seinää kohti. Hän oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:
"Ihan hyvin. Sanoi tietysti, että takaisin ei ole tulemista. Mutta paskat mä siitä. Tännehän mä nyt tulinkin." hän totesi ja hymyili pienesti.

Draco katsoi poikaansa turhautuneena, selvästi miettien, että mistä aloittaisi.



"Kuule Dominic. Meidän pitäisi varmasti keskustella hieman säännöistä." hän aloitti varoen. Dominicin ilmeen kiristymisen näki sohvalle asti, hän oli myöskin selkeästi osannut odottaa tätä. Hän katsoi isäänsä varauksella, selvästi punniten mielessään, että miten hänen pitäisi suhtautua.
"Onko niitä paljonkin?" hän kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.

Hölmökö tuo poika oli? Luuliko hän todella, että kun hän muuttaa tänne niin kaikki säännöt katoavat? Päätin hillitä itseni ja purra mielummin vaikka kieltäni kun avata suuni. Draco saisi hoitaa tämän. Niin se menisi paremmin. Ainakin toivottavasti.

Draco näytti yhtä hämmentyneelle kuin minäkin, mikä tekikin olostani hieman paremman. Oliko minulle alkanut syntymään sellainen tunne kuin vahingonilo? Jos oli, se pitäisi kytkeä äkkiä pois!

"On. Meillä on säännöt. Ja niitä myös noudatetaan." Drac aloitti. Dominic tyytyi tuhahtamaan, mikä sai Dracon otsaan ilmestymään ryppyjä. Ei taidetakkaan päästä ihan niin vähällä kuin luultiin.

"Sinun kanssasi asuu 6 -vuotias siskosi, joten säännöt ovat ihan inhimillinen osa arkea. Ensinnäkään emme halua Dakotan oppivan puhumaan yhtä rumasti kuin sinä. Ei kirosanoja, ymmärrätkö?" Draco painotti ja halusi selvästi saada tämän kerralla jakeluun. Dominic tyytyi tuijottamaan isäänsä turhautuneena. Tässäkö hänen vastaantulemisen raja olisi? Hänkö vain marssisi meille elelemään onnellisena omaa arkeaan?

"Okei. Ei kirosanoja. Oliko muuta?" hän kysyi ivallisesti. Sitähän tässä nyt tarvittiin, ivaa. Aikuisia kohtaan. Nyt muistan, miksi ajattelin vielä 7 vuotta sitten, että en halua lapsia. Teinit.

"On. Kotiintuloaika on arkisin 22.00 ellei toisin sovita. Dakotan täytyy saada nukuttua, joten emme halua sinun kolistelevan tänne kolmelta yöllä. Lisäksi koulua käydään, ihan niinkuin kävit kotonasikin." Draco jatkoi, alkaen selvästi tietää jo, että hän päättäisi säännöistä, ei Dominic. Poika älähti kuin toivoen jostain pelastusrengasta, ilman tulosta.



"Okei." hän vastasi jälleen lopulta, selvästi nyt kokeiltaisiin hänen pinnaansa. Draco asiti sen myös, minkätakia seuraavien asioiden sanominen saattaisi nostaa metelin.

"Tiedän, että tämä kohta ei ole sinulle helppoa, mutta haluan sinun silti ymmärtävän, että ilman tätä et voi olla täällä. Dakota ihailee sinua ja ottaa sinusta mallia. Emme halua näyttää hänelle, että alkoholi ja tupakka on okei." Draco painotti. Dominic puristi kätensä nyrkkiin havaitessaan mitä tulisi seuraavana. Draco jatkoi siitä huolimatta:

"Eli, meidän talossa ei tupakkaa ja viinaa suvaita. Muuten saat lähteä samantien, niin julmaa kun se vain onkaan. Myös ystävät, jotka näitä kahta asiaa harjoittavat ovat tässä talossa huono juttu."

Dominic hengitti syvään, miettien selvästi motiivejaan. Kaikkien yllätykseksi hän kuitenkin nyökkäsi.



Draco huokaisi hepotuksesta ja veti poikansa itseään vasten halaukseen.

"Siinä tapauskessa, tervetuloa uuteen kotiisi." hän sanoi lempeämmin, selvästi tyytyväisenä ojennnustaitoihinsa. Toivottavasti Dominic uskoisi yhdellä kertaa.



"Kiitti faija. Tää on oikeest must tosi hienoo, et saan tulla tänne. En ois jaksanu niit vit... Tarkotan ärsyttäviä mulkeroit enään hetkeekään." hän sanoi, muistaen selvästi lauseen keskellä erään sääntömme.

Tiesin jo tuossa kohtaa, että kiroilua emme saisi estettyä. Kunhan sitä ei Dakotan aikaan tapahtuisi. Toisaalta, kiroilimmehan minä ja Dracokin. Ja joskus Dakota ne sanat kuitenkin oppisi, ei vain vielä. Ei minun pieni tyttöni olisi vielä niin iso.

Irrotin katseeni Dracosta ja Dominicista vasta kun kuulin töminää yläkerrasta. Meni muutama sekuntti niin töminä siirtyi jo portaisiin asti.



Käänsin päätäni ja näin Dakotan tallustavan portaita alas. Olikohan tyttö herännyt meidän metelöintiimme vai oliko kello jo niin paljon, että hän heräsi itse?

"Huomenta prinsessa." huikkasin hänelle.
"Mmm, huomenta. Miksi Dominic on täällä jo tähän aikaan? Kellohan on vasta seitsämän?" hän kysyi uneliaana. Taisimme todella herättää hänet.
"Kulta, Dominic muuttaa tänne asumaan, ihan niinkuin aikaisemmin puhuimme." Draco sanoi varoen. Dakota kuitenkin nyökkäsi vain ymmärtäväisenä.



"Huomenta systeri. Nukuitko hyvin?" Dominic kysyi kävellen Dakotaa vastaan. Dakota nyökkäsi ja hymyili Dominicille.
"Jääthän sinä tänne nyt kokonaan?" hän kysyi pilke silmäkulmassa. Dakota kaipasi selvästi ystäviä. Koulussa tyttöä ei oikein ollut saanut uusia ystäviä, mutta ei häntä varsinaisesti kiusattukaan. Huoli hänestä silti oli ja toivon todella, että Dominic saisi hieman ujon tytön pois kuorestaan ja tutustumaan ihmisiin.
"Jään!" Dominic huudahti teennäisen innoissaan, mutta sai Dakotan silti naurahtamaan riemuissaan. Ei tämä ehkä olisikaan niin kamala järjestely?



Kävelin muiden luoke ja sanoin Dominicille:

"Mukavaa kun pääsit jo nyt tulemaan, tämä on Dakotallekin todella hieno juttu, että hän saa sisaruksen elämäänsä. Toivon todella että viihdyt meillä kaikista säännöistä huolimatta."

Dominic nyökkäsi ja tyytyi hymyilemään. Toisaalta, mitä muutakaan tuohon voisi sanoa.



"Mä käyn ettimässä mun vaatteet ja tuun sitten takaisin." Dakota totesi ja lähti kävelemään takaisin yläkertaan.

Me muut tyydyimme vain katsomaan Dakotan perään, kunnes Draco ehdotti, että voisimme mennä sohvalle istumaan ja puhumaan.



"Dominic, me olemme tässä miettineet, että minkä takia sinulla oli niin kova hinku pois kotoasi. Ei sillä, että et saisi olla täällä, mutta ihmettelemme vain." Draco kysyi varoen. Dominic katseli eteensä mietteliäänä. Ei tuntunut helpolle asialle.

"En oikein tiedä, että mistä voisin aloittaa ja mikä ei ole tärkeää." han totesi lopulta hiljaa.
"Jos vaikka kertoisit kaikista oleellisimmat asiat?" kysyin varoen. En edelleenkään tiennyt, että mitä Dominic minusta tarkalleen ottaen ajatteli. Hän huokaisi ja vastasi lopulta:

"Okei. Mun exä, Jessica tuli raskaaks."
Kun hän näki Dracon ja minun ilmeet, hän jatkoi äkkiä:
"Mutta teki abortin. Me yhessä päädyttiin siihen. Sophie ja Lars kuitenkin syyttivät meitä vastuuttomiksi ja haukkuivat Jessican aivan patalutuksi. Lopulta me erosimme, kun Jessica ei jaksanut jatkuvaa paskanpuhumista." hän lopetti hiljaa, selvästi katkerana. Auts. Ymmärrykseni Dominicia kohtaan kasvoi juuri huomattavasti.

Draco oli ihan hiljaa. Mahtoi olla aika shokki.

"Noh entäs nyt? Onko sinulla suunitelmissa ottaa Jessicaan taas yhteyttä?" kysyin lopulta. Dominic pyöritteli käsiään hermostuneena. Taisin esittää pahan kysymyksen.
"En tiedä vielä. Olen kuullut, että hän hengailee nykyään yhen Maxin kanssa..." hän mumisi.
"Ai." kykenin vain vastaamaan. Ei tainnut poika olla kuivilla tästä Jessicasta. Tai noh, miksikäs hän muuten olisi Sophieta ja Larsia kohtaan niin nihkeä.



"No meillä ei ole mitään sitä vastaan, että tapaat Jessicaa, vai mitä Draco?" kysyin ja käänsin katseeni Dracoon. Draco tyytyi hymyilemään ja nyökkäämään, mutta Dominic oli jotenkin hermostuneen oloinen. Noh, kukapa tässä tilanteessa ei olisikaan.

"Noh, katotaan nyt mitä sen Jessican kaa tapahtuu. Voihan olla, että sen mielipide muuttuu nyt kun en asu enään niiden kusip... yksien kanssa." hän tokaisi lopuksi ja korjasi taas sanojaan. Voi juma tästä tulee vaikeeta. Dakota osaa koko sanalistan ulkoa ennen joulua tällämenolla.



"Äiti, missä se mun vihree paita on?" Dakota kysyi yllättäen takaamme. Hätkähdin niin, että muutkin huomasivat sen. Kauankohan tyttö oli kuunnellut?
"Mikä niistä?" kysyin ja en voinut estää naurahdusta kuulumasta. Dakotalla oli varmaan 300 vihreää paitaa.
"Se pitkähihainen ja raidallinen, missä on napit ylhäällä." hän selitti turhautuneena, aivankuin se olisi ollut itsestäänselvää.
"Pyykissä, ellen ihan väärin muista. Jos laitat sen vihreän hupparin?" kysyin ja käänsin katseeni Dakotaa kohti. Hän kuitenkin tuhahti ja pudisti päätään.



"Ei se huppari sovi niihin housuihin jotka aijon laittaa." hän vastasi nyreästi.
"Jaa no sitten en voi auttaa. Laita jotain muuta päälle, kunhan se on kyllin lämmintä." tokaisin nyreästi. Koska Dakotasta oli kehittynyt noin pinnallinen 6 vuotias?!
"Minä voin tulla auttamaan valitsemisessa." Dominic puuttui äkkiä keskusteluun. Nyökkäsin vain hyväksyvästi ja Dakotakin lähti kävelemään takaisin yläkertaan.

Dakota:



"Mä en sitten pue mitään tyhmää päälleni..." mumisin talsiessani portaita takaisin ylös. Kuulin Dominicin naurahtavan vain portaiden alkupäässä. Hän ei tainnut ymmärtää, että miten vakava asia oli vaatteiden valinta! Jos valitsit rumat vaatteet, sinulle nauretaan koulussa.



"En mä sulle mitään rumaa määräis." hän totesi kuitenkin kävellessään ylös. Tyydyin vain nyökkäämään. Minähän se olisin, joka ne vaatteet lopullisesti päättäisin ja päälleni pukisin, ei hän.



Kun pääsin huoneeseeni sain harmikseni huomata, että sänky oli petaamatta.

"Äh. Äiti ei tykkää, jos en petaa sänkyä aina aamuisin. En ymmärrä, että mikä siinä hommassa on niin tarkkaa ja tärkeää!" nurisin Dominicille, joka naurahti vain huvittuneesti. Olenko mä joku vitsi tolle, ajattelin mielessäni. 



"No, petaatko sä sängyn vai et?" Dominicin kysymys takaani sai minut takaisin maanpinnalle.
"Jooh." tyydyin vain vastaamaan lyhyesi.



"Vitsi sulla on iso peili 6 -vuotiaaks!" Dominic nauroi peilaten itseään. "Mulla oli himassa pulet tästä ja jaoin sen mun veljen kaa." hän jatkoi sitten.



"Mitäs yhteistä sillä peilin koolla ja iällä on?" kysyin ivallisesti, suorastaan turhautuneesti.
"No ei kai suoranaisesti mitään, ihmettelen vain mitä sun ikänen tekee ylipäätänsä peilillä. Eks oo ihan riittävää että näkee hampaita pestessä haroa hiukset?" hän kysyi jälleen. Onks toi tosissaan, ajattelin taas ja mieleeni juolahti kymmenittäin kaikkia rumia sanoja, mutta päätin jättää ne sinne.
"No jos tarkkoja ollaan, täytän jo kohta 7." totesin kuivasti. Dominic tajusi myös jättää aiheen siihen.



Olimme hetken hiljaa, kunnes Dominic jälleen aloitti:
"Mmh, onkohan toi finni vai kuvittelenkohan mä?"
Tyydyin huokaisemaan vastaukseksi.



"Noin, nyt on pedattu." sanoin sitten vain. Dominic kuitenkin jatkoi pärstänsä tuijottelua peilistä.
"Jep, taitaa se olla..." hän mumisi ja ei ollut selvästikkään huomannut, että oli vaatteiden valinnan vuoro.



"Hohoi muuli, atutatko sä mua vai et?" karjuin turhankin kovaa. Dominic käänti ja mittaili minua päästä varpaisiin.
"Mmm okei. Laita se sininen pilkullinen paita." hän tyytyi vain toteamaan.
"Ai jaa? Noinko helposti sä sen keksit?" kysyin hieman hämmentyneenä.



"Dominic talsi takaisin peilin luo ja vastasi vain:
"Jep. Ei siihen mitään sen kummallisempaa vaadita."
"Okei. Noh, jos sä menisit pois mä vaihtaisin vaatteet?" kysyin jälleen, turhautuen kun huomasin Dominicin olevan taas peilin luono? Oliks toi muuttunut jokskin narsistiks?
"Njaah, älä anna mun häiritä. Oon mä sut ennenkin alasti nähnyt."
Tunsin punan kohoavan kasvoilleni, mutta en halunnut hänen näkevän sitä. Siispä revin yöpuvun vain ripeästi päältäni.



Kun sitten lopulta sain vaatteet päälleni, toivoin todella, että Dominic oli keskittynyt vain peilailuunsa. En pitänyt siitä, kun piti olla vähissä vaatteissa. Tästä voimmekin jo todeta, että vihaan koululiikuntaa ja pukuhuoneita.



"Noh, sehän meni nopsasti." Dominic tyytyi vain sanomaan, kun olin yskäissyt muutaman kerran merkiksi, että hän voisi kääntyä.
"Jep. Sä sen sijaan voisit vähentää tota peilailua, tai susta tulee joku ylimielinen narsisiti." totesin vain piikikkäästi.



"Ai minäkö muka narsisti?!" Dominic totesi mukamas loukkaantuneena ja alkoi kutittamaan mua. Kiljuin minkä pystyin:
"ÄÄÄÄÄÄÄ LOPETA, LOPETA HETI!!"
Dominic vain nauroi, mutta pakko myöntää, kyllä minuakin nauratti.



"Lopeta nyt jooko!" ulisin ja Dominic vihdoin lopetti.
"Noniin, mitäs sitten?" hän kysyi.
"Jaa-a."

Rosalie:



Olin juuri saanut Dominicin patjan paikoilleen keittiöön, kun kuulin askelet takaani.
"Mitäs sä täällä yksikses puuhaat?" Draco kysyi lempeästi. Tunsin hymyn nousevan huulilleni ja sydämeni lyöntien kiihtyvän vain pelkästään hänen äänestään.


"Tässä mä vaan Dominicille patjaa laitan... Toivottavasti toi ikkuna ei tee tosta kamalan kylmää paikkaa nukkua..." vastasin.
"Ei hän jäädy. Ja onhan tossa paksu peitto." Draco totesi rauhoittavasti. Tyydyin vain hymyilemään.



"Mitähän tästä tulee?" kuiskasin Dracon korvaan hänen vetäessään minut lähemmäs itseään. Draco selvästi pohti samaa.



"Kyllä me pärjäämme. Kaikki tulee sujumaan ihan hyvin." hän sanoi silti. Tiesin kuitenkin, että me molemmat toivoimme sitä todella. Toivottavasti Dominic olisi myös valmis yrittämään sen eteen, että tämä toimisi.



Kun sitten liian pian irroittauduimme toisistamme, totesin vain:
"Tiedätkös, minä luulen myös, että me pärjäämme. Jollakin tavalla."
Draconkin huulille nousi pieni hymy.

Päätin jäädä keittiöön laittamaan välipalaa itselleni, mutta toimeni keskeytyivät portaista kuuluvaan töminään. Sen kovasta äänestä tiesin heti, että kyseessä ei olisi Dakota.

"Mä meen katsomaan, mikä sitä poikaa nyt risoo." Draco sanoi äkkiä, kun näki huolen kasvoiltani. En jaksaisi alkaa riitelemään heti ensimmäisenä päivänä.



"Minkä takia Dakota saa pitää yksin oman huoneensa ja mä nukun olkkarissa?! Dakota sano just." Dominic sähisi.
Draco kohotti kulmakarvojaan ja vastasi sitten:
"Kyllähän sä tiesit, että täällä on vain 2 makuuhuonetta. Toistaiseksi ainakin. Tää on väliaikainen järjestely."
"Mut sen ajan Dakota saa silti oleilla huoneessa?" Dominic haastoi yhä.
"Siitäkö tässä on kysymys? Pitäisikö Dakotakin laittaa nukkumaan keittiöön?" Draco kysyi ivallisesti. Hän saisi kyllä jättää Dominicin ärsyttämisen toiseen hetkeen.
"Jep. Epäreilua." Dominic tyytyi tuhahtamaan lyhyesti.



"No Dakota saa pyynnöstäsi huolimatta jäädä hänen huoneeseensa. Sinulle järjestetään myös jonkinlainen huone, kunhan maltat vain odottaa hetken." Draco vastasi pitäen äänensä tasaisena ja rauhallisena, mikä olikin fiksu veto: Dominic rauhoittui.

"Okei. Noh, minne me tehdään mulle huone?" hän kysyi sitten.



"Olimme ajatelleet, että saisitte Dakotan kanssa yhteisen huoneen." vastasin.

Draco käänsi samalla hetkellä varoittavan katseensa minuun, mutta liian myöhään. Se oli jo sanottu.
"Hups." hymähdin nähdessäni Dominicin ilmeen: se oli täynnä raivoa.



"SIIS MITÄ HELVETTIÄ?! ETTE TE VOI LAITTAA 6 JA 16 VUOTIAITA SAMAAN HUONEESEEN! ETTE MILLÄÄN! MÄ TARVIIN OMAN HUONEEN!" hän huusi, suorastaan mylvi. Olin aivan hämmentynyt Dominicin raivokohtauksesta, mutta toisaalta, ei tämä ollut eka kerta kun näin hänen huutavan noin. Eikä viimeinen. Se mikä sai oloni epämukavaksi oli tieto siitä, että tämä olisi nyt meidän arkeamme.

"Kyllä voimme ja sen teemme. Dakota suostui siihen myös hetken sulattelun jälkeen. Ei se hänestäkään ollut hyvä idea." Draco yritti yhä.
"Ja meille aikuisille sinä et huuda. Rose ja minä sanomme säännöt tässä talossa ja sinä tottelet niitä. Kiroilusta sovittiin jo." hän jatkoi vielä.



"Haista vittu." Dominic sähähti vain. Silloin Dracoltakin paloi pinna:
"Nyt sinä nuoriherra menet 15 minuutin jäähylle ulos miettimään, että miten puhuttelet aikoisia." hän sähähti.
"Okei." Dominic totesi tylysti ja käveli pihalle. En voinut kuin huokaista syvään ja katsoa Dracoa huolestuneena. Draco oli selvästi yhtä pettynyt äsköiseen kuin minäkin.

Dakota:



Kuulin riidan loppuneen ja kipitin ulos Dominicin perään. Hän ei kuitenkaan ollut laisinkaan kiinostunut läsnäolostani, vain manasi äitiä ja isää ääneen rumilla sanoilla. Tiesin, että jos kertoisin hänen käyttäneen niitä hän saisi kunnon huudot taas. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä, sillä en halunnut Dominicin inhoavan minua. Silti tuntui jo, että hän tekisi niin.



"Autatko tekemään lumiukon?" kysyin varovasti. Dominic tyytyi vain tuhahtamaan.



Päätin silti jatkaa yrittämistä:
"Auttaisit nyt. Ei tää oo niin kivaa yksin ja joudut kuitenkin olla sen 15 minuuttia ulkona. Iskän  ja äidin tietäen ne ei päästä sua minuuttiakaan aikasemmin sisälle."

Dominic selvästi punnitsi mielessään, että auttaisiko vai ei. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi ja tunsin suurta tyytyväisyyttä, että olin saanut hänet suostumaan.



Kun alimmaisin pallo alkoi olla valmiina, Dominic sitten vihdoin rikkoi hiljaisuuden:
"Laitetaaks sutkin ulos joskus rauhottumaan tai rangaistukseks tai vastaavaa?"
Olin hetken hiljaa. En tiedä, että mitä Dominic kysymyksellään haki; syytä olla minulle ja vanhemmilleni vihainen?
"Jooh. Ennen sain myös kotiarestia, mutta se ei oikein toiminut. Tai siis, mulla ei oo oikein kavereita joiden kaa olla. Oon siis kaiken aikaa kotona, joten se ei eronnut arjesta. Oon myös saanut telkkarikieltoja ja saatan joutuu olemaan omassa huoneessa vaikka 3 tuntia ennen nukkumaanmenoa tekemässä läksyjä tai muuta tylsää..." sanoin. Dominic taisi olla olla tyytyväinen kuulemaansa, sillä hän ei kyseenalaistanut mitään sanomaani.



Jatkoimme yhdessä lumiukon rakennusta kunnes Dominic päätti jälleen avata keskustelun:
"Miks ne on niin tiukkoja? Taisiis, onks ne aina ollu tollasia?"
Kummallinen kysymys. Eivät äiti ja isä olleet oikeastaan tiukkoja, halusivat vain, että oppisin mikä on oikein ja mikä väärin.
"Eivät he ole minusta tiukkoja." sanoin varovasti. Dominic tyrskähti siihen malliin, että ei uskonut mitä sanoin.



"Rentojako sitten?" hän kysyi ivaa äänessään.
"No oikeestaan aika. Eivät vain pidä siitä, jos heitä ei kuunella ja totella. Sinuna olisin vähän kunnioittavampi, jos haluat jäädä..." hiljensin ääntäni loppua kohden. Dominic hiljeni myös. Ei varmaan halunnut takaisin oman äitinsä luo. Siitä tulikin mieleeni, että en vieläkään tiedä miksi Dominic halusi niin kovasti muuttaa meille:
"Dominic, saanko kysyä jotain?" kysyin varoen. En haluaisi hänen suuttuvan tai pitävän minua tunkeilevana. Oikeastaan, miksi minulle oli niin tärkeää, että miten hän suhtautuu minuun?



Dominic nosti keskivartalon paikoilleen ja vastasi sitten:
"Jooh. Anna tulla."
Henkäisin vielä muutaman kerran, ennenkuin vihodin kysyin:
"Miksi sä halusit pois kotoasi tänne?"

Dominic oli hetken hiljaa, ja vastasi sitten:
"Auts. En odottanut tuota. Mutta jooh. Sanotaan vaikka näin, että riitaannuin oman äitini ja isäpuoleni kanssa. Eikä se ollut pieni ja helposti unohtuva riita."
"Ai. Kuulostaa pahalle. Tekivätkö he jotain vai teitkö sinä?" kysyin sitten.
"Noh, en tiedä uskotko, mutta he tekivät." Dominic vastasi toivoen selvästi, että aihe jäisi siihen.



Päätin vaihtaa aihetta, joetn totesin:
"Siitähän tuli tosi hieno!"
"Jep!" Dominic vastasi ja katsoi minua hymyillen.

Rosalie:



Olin päättänyt vaihtaa kampaustani vähän toisentyyppiseksi, sillä Ashely, uusi ystäväni oli tullut kylään. Tapasimme sattumalta Yolo -nimisessä jäätelöjugurtti baarissa, kun Ashley otti vahingossa minun annokseni. Siitä meidän ystävyytemme sitten lähti muutama kuukausi sitten.



"Kivat noi sun hiukset!" Ashley juudahti nähdessään ne. Hymyilin ja istuin hänen vierelleen sohvalle.
"Nytko se Dominic sitten muutti teille?" Ashely kysyi sitten. Nyökkäsin.



"Jep. He sitten tulevat kohta syömään. Dominic on ollut jo kerran jäähyllä vaikka hän tuli aamulla." vastasin hieman kiusaantuneena. Ashelyn mielipiteet olivat minulle kovin tärkeitä ja siksi Dominicin ottaminen tänne oli ollut haastavaa. Ashley nimittäin oli varoittanut, että se saattaisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa perheen hajoamisen.



"Ootko sä nyt ihan varma siitä?" hän kysyi ja kurtisti kulmiaan. Tuntui ihan pahalta; Ashely oli kaunis jopa kulmat kurtussa. Nuori kaunis 6 -vuotiaan suloisen Milo -pojan yksinhuoltaja. Jokaisen sinkkumiehen ja jopa varmasti monen varatun miehen havittelema neitokainen. Lapsesta huolimatta.

Samassa ulko-ovi kävi, Dakota ja Dominic kiiruhtivat ulkovaatteet riisuttuaan ruokapöytään ja Draco talsi myös alakertaan pöydän ääreen. Olimme hetken hiljaa ja mietimme, että miten paljon voisimme tässä oikein puhua.



Annoin hiljaisuuden meidän välillämme jatkua vielä ja tyydyin kysymään vain Dominicilta:
"Noh, Dominic, ymmärsitkö missä mennään ja miten käyttäydytään?"



Draco ja Dakota katsoivat Dominicia odottavasti ja poika pitkitti hiljaisuutta varmaan tarkoituksella.
"Jooh. Tuli selväks." hän vastasi lopulta.
"Hyvä. Kyllä sä totut." Draco sanoi ja Dominic tyytyi nyökkäämään ja katsomaan ruokaansa.



Ashley rentoutui myös hieman kun kuuli, että ei Dominic ainakaan jatkuvasti ollut vastaan hankaamassa.



"Mmm, kuule... Mehän voitas mennä vaikka ylös puhumaan?" ehdotin ja katsoin Ashelytä merkitsevästi.



"No siis okei, kyllä se mulle käy." hän vastasi.



"Ei toi Dominic nyt äkkiseltään niin pahalle vaikuta." Ashely sanoi kun tulin tarkistamasta, että Dakota oli vaihtanut yövaatteet päälleen.
"Ei kai. Mut kyllä se osaa niskuroida, usko pois!" sanoin ja naurahdin konemaisesti.
"Njooh sellaisia ne teinit tuppaa olemaan. En mäkään mikään helppo lapsi ollut ja Milo on todiste siitä. Harva nyt tuppaa lapsiakin hankkimaan alle 20 -vuotiaana." Ashey naurahti. Siitä äänensävystä millä hän Milosta puhui hän kuitenkin kertoi, että poika oli hänelle hyvin hyvin rakas.



Siinä samassa sain aivan loistavan idean:
"Ashely, minkä ikänen Milo olikaan?"

Ashley katsoi minua hetken kummissaan kunnes vastasi:
"Seitsemän, ensi keväänä kahdeksan. Kuis?"



"Eikun mietin vain, että Dakota täyttää ennen joulua 7 ja hänellä ei ole ihan kamalasti kavereita, että jos..." en kuitenkaan ehtinyt jatkaa loppuun, sillä Ashley teki sen puolestani:
"... Milo ja hän tapaisivat. Loistava idea! Heti ensiviikolla?" Ashley hihkui ja oli innoissaan kuin pieni lapsi: Aivankuin hän tässä uutta ystävää olisi saamassa.



"Niin. Dakotalla ei ole kovinkaan paljoa ystäviä, joten voitaisiin ainakin yrittää saada Milo ja Dakota juttuun." sanoin.
Ashley vain nyökytti innoissaan.



"Aivan ehdottomasti! Heillähän on ikäeroakin vain alle vuosi, ties vaikka tulisivat todella hyvin juttuun!" hän järkeili.
"Jep. Koska teille kävisi?" kysyin.



"Vaikka ensiviikolla! Missä me nähtäisiin?" hän suunitteli. Niin.
"Ömm... Noh, mentäisiinkö vaikka jonnekkin puistoon missä lapset saisivat leikkiä ja tutustua?" kysyin.



"Jooh tehdään niin! Mun pitää kuitenkin nyt jo alkaa lähteä. Lastenhoitaja on vielä meillä ja lupasin, että hän pääsee ennen kahdeksaa lähtemään ja Milo pitää saada nukkumaan:" Ashely selitti ja halasi minua pahoittelevasti.
"Ei se mitään. Mullakin on vielä pyykinpesua tässä illalla ja pitää varmaan sopia Dominicin kanssa vielä asioita." sanoin ja rutistin ystävääni.



"Okei. Prjätkää nyt sen Dominicin kanssa. Ja muistakaa, että te olette nyt vanhemmat ja laitatte rajat. Kuten todettu, teinit tekevät paljon kaikkea mistä voi olla seurauksensa loppuelämässä." Ashely sanoi ja hymyili minulle merkitsevästi. Tiesin kyllä mitä hän tarkoitti ja valitettavasti tiesin sen olevan totta. Olisihan Dominic tälläkin hetkellä tuleva isä ellei Jessica olisi tehnyt aborttia. En kuitenkaan aikonut sanoa sitä Ashleylle, sillä se oli Dominicin yksityisasia.



"Jooh." vastasin vain.
"Muista sitten soitella siitä ensiviikosta. Kerron Milolle tänään kun pääsen kotiin." Ashely sanoi ja oletti tietysti minun menevän puhumaan Dakotalle. Hän tosin saattaisi stressata sitä melkoisesti.
"Joo mä kerron kanssa Dakotalle."
"Okei. Ensviikkoon!" Ashley huikkasi ja lähti kävelemään eteiseen laittamaan takkia.

Dakota:



Vai että joku Milo. Ashley on niin hienosteleva hienohelma, että voin hyvin kuvitella millainen Milo on. Varmasti hyvin suosittu ja kaikkien kaveri. Eikä missään marketin vaatteissa. Vaikka toisaalta, onhan mullakin Paul Frank pyjama. Mut ei mulla oo muuten mitään ökyvaatteita.



Kyllä elämä nyt muuttuu kumalliseksi ihan yllättäen. Ensin Dominic tulee tänne asumaan ja sitten äiti haluaa että tapaan hänen ystävänsä lapsen.



Enkä voi käsittää, että mitä Dominicilla on minua vastaan. Katselin ulos ikkunasta: sillä se lumiukko oli. Mikähän Dominicin ajoi kotoaan?



Tuhansittain kysymyksiä ja on nukkumaanmenoaika. Mitähän tästä tulee. Nyt stressaan jo nukkumistakin!

--------------------------------------------

Vihdoin ja viimein! Olin jo ihan varma, että saisin siirtää tämän ilmestymisen syyskuun puolelle. Jes, ehdin!
Hardwick täyttää kohta vuoden! Ajatella, vuosi jo. Ja huoimat 8 osaa takana, hups. Noh, ehkä tää saadaan vielä vuoteen 2050 mennessä sinne 10. sukupolveen. Mutta, aika näyttää sen. Ja eipä se oo mihinkään tässä loppumassa.

Mutta nyt, kommenttia kehiin. Niin risut kuin ruusutkin.
- Sabrina

----------------------

Hmm, nyt on iltapesu tehty. Onneksi Dakota on jo nukkumassa, niin saan katsella hetken vaikka telkkaria.

"Draco, moneltako sulla alkaa huomenna työt?" huikkasin kohti keittiötä olkani yli, jossa tiesin Dracon mussuttavan ruokaansa. Tyypillistä, ei vastausta.

"DRACO!"

"Ai häh mitä?" kuului. Jes. Havahtuihan hän.

"Niin että monelta menet huomenan töihin?"

"Aaa. 12 alkaa ja loppuu 20. Onks sulla jotain mielessä?"

"Eei. Mietin vaan, että viittisiks sä kattoa Dakotaa aamulla, niin saisin nukkua välillä vähän pidempään? Tytöllä on alkanut kasvamaan hampaita, niin ei nukkunut viimeyönä paljoa yhtään. Mäkin sain nukuttua vain vaivaiset 3 tuntia, kun herra veteli sikeitä tyytyväisenä koko yön."

"No itseasiassa mä heräsin kanssa yhessä vaiheessa siihen itkuun, eli en ihan."

"Hienoa, tuo helpottikin." tuhahdin turhautuneena.

"Mmm... Mutta jooh, mä voin katsoa Dakotaa aamun jos sä katot yön. Tartten unta huomiseks."

"Just. Noh, kai se käy. Munkin pitäs kyllä huomenna saada yks maalaus alkuun, mutta kai mä ehdin jossain välissä. Mutta jooh, mä meen sitten jo nukkumaan, jos kerta saan taas yöllä kuikuilla."

"Jooh. Öitä."

"Öitä."

---------------------------

 En tiedä, että kauanko olin nukkunut kun lastenhuoneesta alkoi kantautumaan itkua.

"Ei oo todellista. Ei nyt. Haluun nukkua." vaikeroin ja tökin Dracoa hereille.

"Rose sä lupasit mennä yöllä nii mä meen aamulla."

"No kiitos vaan avusta... Kai mä sit meen."

Väsyneenä hilasin itseni istumaan huokaisten raskaasti.

"Äiti on tulossa." mumisin ja tallustin kohti lastenhuonetta.

"Huomenta pikkuprisessa. Mikäs nyt näin itkettää?" lepertelin Dakotalle joka oli kamalalla kiireellä tunkemassa syliini.

"Taitaa hampaita pukata, kun noin paljon itkettää öisin. Onkohan äitin tytöllä nälkä?"

"Ättä ättä ättä ättä."

"Joo, äiti on tässä."

Voi että, miten jotain näin suloista voikaan olla olemassa.

"Äiti menee laittamaan jotain yöpalaa, jookosta?"

Toisaalta, en tiedä onko fiksua opettaa Dakotalle, että öisin on ihan okei mennä syömään jos siltä tuntuu. Mutta toisaalta, Dakota on vielä niin pieni ja laiha, että neuvolassakin on kehotettu syöttämään niin paljon kuin tyttö vain suostuu syömään.

"Äiti käy nyt nopeasti laittamassa sitä ruokaa. Ole kiltisti sillä aikaa äläkä herätä isiä, hänellä on huomenna rankka päivä ja isi tulee aamulla sinun kanssa puuhastelemaan."

"Mmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmm."

Kun Dakota oli asettunut nukkekodin kanssa puuhastelemaan uskaltauduin jättämään hänet hetkeksi itsekseen, vaikka tiesin sen olevan vaarallista. En vain viitsisi viedä häntä vielä syöttötuoliin istumaan, koska siitä seuraisi hepuli ellei jaksa odottaa ruokaa. Draco tuskin lämpenisi idealle että Dakota huutaisi yhtä huutoa seuraavat 15 minuuttia.

Tassuttelin portaat alas miettien samalla, että koskakohan Dakota olisi tarpeeksi vanha, että oppisi nukkumaan koko yön yhtä kyytiä. On kyllä myönnettävä, että tyttö on edistynyt siinä mielessä aika hyvin, sillä ilman hampaita hän heräisi keskimäärin kerran yössä itkemään ja usein nukahtaa melko pian uudestaan.

Päätin tehdä Dakotalle puuroa, mutta jääkaapin avatessani tajusin, että siellä oli ihan törkeän paljon ruokaa, jotka pilaantuisivat lähipäivinä. Huokaus. Eikö Draco koskaan opi avaamaan maitopurkkeja siin järjestyksessä kun ne ostetaan, eli ensimmäisenä pilaantuvat ensin. En nyt itse kuitenkaan aijo syödä mitään keskellä yötä, olin juuri saanut raskauskilot karistettua ja uusia kiloja en halua heti tilalle.

Kun puuro sitten lopulta oli valmis, puuttui enään Dakota. Hiljaisuudestä päätellen tyttö viihtyi hyvin leikeissään eikä hänellä ollut hätää. Draco tuskin katsoisi hyvällä, että jätin noin pienen lapsen yksin yläkertaan. Tai no, ei hän yksin ollut. Portaat olisivat ainoa todellinen vaara.

Aivan kuten arvasinkin, Dakota oli kunnossa nukketalonsa kanssa puuhailemassa. Oikea kiltti pikku enkeli.

"Dakota, ei käsin..." voihkaisin, mutta liian myöhään. Pienen tytön käpälät olivat jo aivan täynnä puuroa. Hienoa. Noh, ehkä osa siitä eksyisi vielä suuhun asti.

"Mmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmmm"

Tiesin tekeväni virheen, kun annoin Dakotan syödä käsin, mutta en vain jaksanut alkaa kiistelemään nyt asiasta. Enemmän nuo puuroiset kädet tällä hetkellä painoivat mieltäni, kuin tytön huonot tavat.

Kun kuitenkin aloin katselemaan ympärilleni, huomasin, että Draco osasi sotkea ihan samalla tavalla. Dakotan illalta oleva tuttipullo lojui lattialla. Turhauttavaako, ei, ei suinkaan.

Riemukseni sain huomata, että kun Dakotan tuttipullo oli päätynyt tiskiin, Dracon iltapalalautanen oli vielä pöydässä. Mikä siinä tiskien laittamisessa mahtaa olla näin haastavaa?

"Noniin Dakota, nyt on isäsi sotkut siivottu ja seuraavana on sinulla vuorossa vaipanvaihto ja käsien pesu. Mitäs siihen sanot?"

"Väty."

"Jooh, ja sen jälkeen nukkumaan."

Eli yläkertaa ja vaipanvaihtoa kohti.

"Olisit nyt kiltisti tyttö hyvä, tämä on nopeammin ohi niin..."

"Äittä älä, väty,"

"Jooh pääset nukkumaan." mumisin kiskoessani Dakotalle yövaatteita takaisin.

"Noniin, nyt nukkumaan."

Jälkeenpäin aloin mitettimään, että Dakotahan olisi pärjännyt ihan hyvin pelkkä vaippa päällä, olihan sentään kesä. Noh, meni jo, Ei viitsi rasittaa tyttöä alkamalla repimään vaatteita heti pois. Seuraavalla kerralla sitten.

"Kauniita unia prinsessa, isi tulee huomenna aamulla leikkimään kanssasi."

"Mmmm..."

"Voi toista, mahdat olla oikeasti väsynyt. Ei sinäänsä mikään ihme, kun viimeyön unista ei tullut paljoa mitään."

"Nuku hyvin, äiti rakastaa sinua."

"Öittä äittä."

Oi tätä riemua, kun pääsee vihdoin takaisin nukkumaan. Olisin voinut nukahtaa samalla sekunnilla, mutta Dracon kuorsauksen poissulkemiseen menisi hetki. Mahtavaa.

"Mmm, kauniita unia kulta."

--------------------------

Aamulla sain herätä ikävästi siihen, että aurinko alkoi paistamaan ikävästi sisälle huoneeseeni. Tiesin kellon olevan tämän takia jo lähempänä kahdeksaa, siihen aikaan valo nimittäin löysi reittinsä makuuhuoneen ikkunasta suoraan sisälle. Pitäisi saada hommattua verhot!

Ihmeen hiljaista ottaen huomioon, että Dakota tuppasi yleensä pitämään aikalailla ääntä ja kolinaa leikkiessään alakerrassa.

Päätin tehdä poikkeuksen normaaleissa arkirutiineissani ja pukea suoraan päälleni. Yleensä en malttanut hengailla farkut jalassani, vaan tyydyin yövaatteissa köllimiseen ainakin siihen asti, että Dakota menisi päiväunille, sillä otan yleensä itsekin siihen aikaan päikkärit. Toisaalta, viimeyönä sain pitkään aikaan nukuttua kunnolla ja tänään pitäisi saada se kauan kaivattu maalaus aluilleen.

Lähtiessäni kävelemään alakertaan ihmettelin, että miksei TV pauhannut tai muutenkaan kuulunut Dakotan mumisemisen lisäksi muuta.

Alakerrassa minua odottikin aika karmiva yllätys: Draco oli jättänyt lapun missä kertoi, että joutui lähtemäänkin jo aamuksi työihin, sillä joku oli sairastunut äkillisesti. Ihmettelenpä vain, että mitä Dakota teki yksikseen alakerrassa ja ties kuinkakauan hän oli ollut siellä.

"Voi pieni kullannuppu! Miten isi nyt tällätavalla saattoi sinut tänne jättää!"

"Äittä!"

"Jooh, äiti on nyt tässä."

Pitäisi valistaa Dracoa vähän vastuullisuudesta.

"Mennään me nyt sitten vaikka leikkimään sillä nukkekodilla. Sitten pääset päikkäreille jossain vaiheessa ja äiti aloittaa maalaamisen."

-----------------------------------

Illalla kahdeksan jälkeen Draco sitten vihdoin vaivautui ilmestymään takaisin kotiin. Olin juuri saanut maalaamisen aloitettua ja en olisi jaksamassa nyt keskustella.

"Jätit sitten Dakotan yksin." tyydyin vain tokaisemaan ja pyrin pitämään katseeni suunnattuna kankaalle. Kuulin Dracon vaihtavan asentoaan, hermostuksesta kenties.

"Mmm, joo... Ei oikein ollut vaihtoehtoja... Töistä soitettiin, että Jack oli saanut influenssan ja muita mahdollisia tuuraajia ei olisi. Mut kelaa, saatiin neljän lisätunnin palkka." hän yritti vielä loppuun.

Huokaus. Luuliko Draco tosiaan, että ongelma oli hänen työnsä?

"En minä sitä työtä, vaan Dakotan yksin jättämistä. Ja vielä alakertaan. Mieti nyt, jos tyttö olisi vaikka lähtenyt kiipeämään portaita ja kaatunut alas?"

Nyt vasta Draco tuntui keksivän Dakotan kuuluvan tähän tilanteeseen ja siihen ongelmaan.

"Aaa... Totta, olet oikeassa. Tein vastuuttomasti. Anna anteeksi..." hän sanoi ääni vaieten lähes kuulumattomiin loppua kohti, selvästi katuen.

"Kyllähän mä anteeks annan, en vaan ymmärrä, että miksi et vaikka herättänyt minua."

"Ajattelin, että tarvitset unta, kuten illalla puhuttiin."

"No jooh... Mutta tästäedes et jätä Dakotaa valvomatta, vaan herätät minut. Ok?"

"Ok."

Äkkiä Draco käänsi minut ympäri ja otti käsistäni kiinni.

"Draco, mitä sä nyt? Mun pitäs maalata..."

"Hsss..."

"Oikeesti Draco!" sihahdin, vaikka en voinut oikeasti olla pahoillani huomiosta.

"Rose kulta, tiedäthän, että olet ainutlaatuinen?" Draco kysyi ja hänen rakastava katseensa sai sydämeni sulamaan.

"No miten voisin nyt olla tietämättä, kun kerroit sen minulle juuri." vastasin ja en voinut enään peittää hymyilyäni.

"Rakastan sua." kuiskasin Drakon korvaan ja hän veti minut lähemmäs itseään.

"Niin minäkin sinua."

Edelliset lauseet sinetöitiin hellällä suudelmalla, joka oli saada jalkani alta. Tottuisinkohan koskaan tähän ihanaan tunteeseen, mikä Dracoa suudellessa tuntuu, vai olisiko se aina yhtä ihanaa ja ihmeellistä?

Dracon yllättävä kouraisu sai minut kiljahtamaan kuin pikkutytön, mitä kaduin välittömästi. Pitsin vaistomaisesti käteni suuni eteen, toivottavasti Dakota ei nyt heräisi! Kun mitään ei kuitenkaan kuulunut, päätin, että saamansa pitää.

Kouraisin Dracoa ja komensin ilkikurisesti:

"Makuuhuoneeseen ja heti ! "

En ollut ikuisuuteen saanut näin paljoa huomiota, Dakotan syntymän jälkeen oli yhteistä aikaa ollut mielestäni liian vähän. Hyvä puoli oli, että emme eläneet kahdestaan ennen Dakotaa kuin ihan hetken, joten emme olleet tottuneet kahdestaan olemiseen.

"Olet aikamoinen kaunotar Rosalie Hardwick, ettäs tiedät..." Draco kuiskasi kaataen minut samalla selälleen. Tyydyin vain hymyilemään vastaukseksi.

"Tänne sieltä..." mumisin ja vedin hänet lähemmäs.

-----------------------------------

Aamun alkaessa sarastaa tajusin vihdoin, että en ollut tainnut nukkua silmäystäkään koko yönä. Eikä sinänsä mikään ihme, sillä tajusin suukottelevani Dracoa vielä silloinkin, kun aurinko tunki sisälle ikkunaan. Tähänhän minä normaalisti vasta heräisin.

 "Olisi varmaan aika nousta..." Draco mumisi.

"Mmm... Ei vielä."

Pyynnöstäni huolimatta Draco nousi ylös ja alkoi petaamaan sänkyä. Huokaisten hilasin itsenikin ylös, mikä kumma kiire tässä oli?

"Mulla alkaa työt 10 tänään, siks." Draco vastasi kuin ajatukseni lukien. Niin tietysti.

"Etkö vois tänään jättää välistä, oisit kipeenä tai jotain. Justhan sä olit eilen ihan sikana töissä..." yritin vielä, mutta tiesin sen olevan turhaa.

Draco tyytyi naurahtamaan ja kaatamaan minut lattialle.

Kiljahdin jälleen, tälläkertaa tosin säikähdin. Draco kuitenkin tuli päälleni ja lukitsi käteni. Sitten me vain olimme siinä, katselimme toisiamme.

"Draco?"

"Mmm?"

"En haluaisi, että menet tänään töihin. Vietettäs aikaa ihan vaan perheenä..."

Tiesin pyynnön jälleen olevan turha. Yritimme koota rahaa kasaan ja se ei etene lomapäivillä.

"Rose rakas, ei tehdä tästä noin vaikeaa. Tuun kasilta himaan, tehään sitten jotain kivaa yhessä."

Niin. Aina illalla. Aina silloin kun minä olen väsynyt ja haluan nukkua. Miten meidän arki pyöri aina vain Dracon kellon mukaan?

"Älä viitti. Mä haluun illalla nukkumaan."

Draco katsoi minua jotenkin haikeasti, ei tämän näin pitänyt mennä. Dracon piti sanoa, että tottakai hän haluaa jäädä kotiin minun ja Dakotan kanssa. Ehkä vain pitäisi antaa olla?

 Kuten arvasinkin jo siinäkohtaa, Draco lähti. Noh, mikäs tässä. Onhan minulla Dakota seuranani ja se maalaus kesken. Jotenkin silti kyllästyttävää, että olin kaikki päivät ilman kunnon juttukaveria. Ystäviä minulla ei ollut, mihin kieltämättä haluaisin muutoksen. Mutta koskapa minulla olisi aikaa nähdä ketään? Dakota tarvitsee hoitajaa ympärivuorokautisesti ja lastenhoitajat eivät olleet saaneet luottamustani syntymään.

Rojahdin makaamaan takaisin matolle ja mietin, että miten mukavaa olisi, jos omistaisin kunnon ystävän. EI tarvitsisi kyhnöttää aina neljän seinän sisällä ja jos tarvitsisikin, minulla voisi olla muutakin seuraa kuin Dakota. En nyt sinäänsä valita, mutta kuitenkin.

Äkkiä havahduin siihen, että alakerrassa soi puhelin. Lamaannuin muutamaksi sekunniksi ja kuuntelin. Kyllä, se on puhelin. Kuka kumma tähän aikaan soittaa? Kiskoin nopeaakin nopeammin vaatteet päälleni ja ryntäsin alakertaan puhelimen luokse.

Sydän pamppaillen ja tärisevin käsin nostin luurin. Eihän yksi puhelu näin kamala juttu voisi olla, mikä minuun oli mennyt? Siitä oli kai liikaa aikaa kun olin puhunut viimeksi puhelimessa.

"Rosalie Hardwick." vastasin ääni väristen.

"Ai. Hei. Öhh. Luulin että tämä on Draco Flinstonen puhelin." kuului jonkun pojan ääni. Hienoa. Kaikkihan luulevat täällä asuvan vain Dracon.

"Ömm, kyllä. Tämä on myös Dracon kotipuhelin." vastasin.

"Okei hienoa. Onkohan Draco tavattavissa?" poika kysyi taas, jotenkin helpottuneen oloisena.

"Valitettavasti ei juuri nyt, hän on töissä." vastasin ja olin toisaalta ihan tyytyväinen. Paloin näes innosta kuulla, että kuka poika oli ja mitä hänen asiansa koski.

"Jaah... Noh koska hän mahtaa olla paikalla?" hän kysyi, selvästi pettyneenä.

"Kahdeksan aikaan illalla. Voin sanoa hänelle, että soitit. Tai siis, kukahan te mahdatte olla?" kysyiin ja tunsin äänenikin tärisevän.

"Ei sillä väliä, taisiis äh... Voin soittaa myöhemmin ja puhua ihan Dracon kanssa..." ääni vastasi, tylysti tosin. Olinko kysynyt jotain väärää, vai mistä moinen?

"Jaa. Draco varmasti haluaisi kuitenkin saada tiedon soitostasi ja voin sanoa hänelle siitä." totesin yhtä tylyä ääntä hakien. Tämähän oli menossa lapselliseksi. Mitä se olisi minulta pois, jos joku haluaa puhua Dracon kanssa!

"Saannen sitten kysyä, että kuka te olette? Ja mitä teette Dracon talossa?" poika kysyi jälleen, mutta nyt jotenkin erilailla.

Tämähän oli menossa sairaaksi! Minähän asun täällä!

"No sekään ei sinäänsä sinulle kuulu, esittäydyin puhelun alussa ja sen voin sanoa, että minä asun täällä."

Tuli hiljaista. Mietin hetken, että sulkiko tämä poika puhelimen, mutta sitten hän kommentoikin:

"Jaah. No, neiti mysteeri. Viitsisitkö huolehtia, että Draco on puhelimen äärellä tänä iltana, niin soitan uudelleen?"

Tuhahdin, ehkä turhankin kovaäänisesti.

"Dracoa tuskin kiinostaa nimettömät puhelusi, joten sano asiasi niin välitän ne Dracolle." sähähdin.

"Ei kuulu sulle." ääni totesi lyhyesti.

"Jaah. Noh, älä ylläty, jos Dracosta ei kuulu mitään." vastasin tylysti, jälleen.

"KUULE VITUN ÄMMÄ, MINÄHÄN SOITAN VAIKKA ÖIDEN LÄPI ETTÄ TAVOITAN DRACON!" hän huusi.

Huusi? Miksi ihmeessä? Mikä kumma olisi niin tärkeää?

"Sinuna rauhoittuisin, tai suljen puhelimen ja estän numerosi." totesin kylmän rauhallisesti. Tämän olisi pakko tehota.

"Saatana sun kanssa..." poika sähisi taas. Kielenkäytöstä päätellen hän saattaisi olla lähes teini-ikäinen, mutta ääni oli kimeä kuin pienellä pojalla.

"Asiaan." ohjailin. Nyt tai ei koskaan.

"Hyvä on. Minä kerron. Mutta lupaatkin sitten, että kerrot Dracolle tästä puhelusta." hän kuiskasi, jotenkin arasti. Mikä tämä mielialojen heittely oli?

"En nyt ihan käsitä, että mikä on noin kauheaa, mutta jep. Anna tulla. Kerron Dracolle heti kun hän palaa töistä kotiin."

"Ok..."

"Draco on mun isäni."

Shokki. Paniikki. Tekisi mieli heittää puhelin seinään. Haluan itkeä.

"MITÄ?!" sähähdin ja pelkäsin alkavani itkeä.

"Niin. Nimeni on Dominick Flinstone. Äitini on Sophie ja mies joka sanoi olevansa isäni on Lars. En tiedä kuka olet tai miten liityt tähän kuvioon, mutta haluan ihan tosissani tavata isäni ja hän varmasti myös minut." poika selitti hiljaa.

Menin ihan lukkoon. Mitä minun pitäisi sanoa?

En keksinyt mitä tehdä tai sanoa, joten tyydyin vain painamaan punaista luuria. Hän soittaisi kuitenkin illemmalla Dracolle.

Laitoin puhelimen paikoilleen ja aloin miettimään, että teinköhän sittenkin kohtalokkaan virheen, kun annoin pojan sekaantua meidän elämäämme. Mitä jos Draco kiintyy poikaansa niin paljon kun tapaa hänet, että Dakotalla ei vaikkapa ole enään mitään merkitystä? Tai mitä jos hän lähentyykin Sophien kanssa taas?

Kävelin istumaan sohvalle, nyt täytyisi rauhoittua ja miettiä asiaa rauhassa kaikkien kannalta. Tuskin Draco minua ja Dakotaa hylkäisi, mutta toisaalta, hän haluaisi varmasti olla tekemisissä myös poikansa kanssa. Eikä minulla sinäänsä ole oikeutta kieltää sitä.

Kurkkua kuristi, pitäisi saada raikasta ilmaa. Toisaalta en usko tämän tunteen olevan hapesta kiinni, sillä en meinannut saada sitä nytkään. Kaikki oli yllättäen taas niin hankalaa ja sekavaa. Mikseivät asiat voineet koskaan mennä hyvällä tavalla?

Ilta alkoi hämärtymään ja kello lähenemään uhkaavasti kahdeksaa. En ollut vieläkään päässyt kompromissiin tunteitteni kanssa, ajatukset vain poukkoilivat suunnasta toiseen. En pysty keksimään ratkaisua, mikä olisi kaikkien onnellisuuden mukainen. Dakotankin on kaiketi vain pakko kasvaa siinä tiedossa, että hänellä on isovelipuoli. Nojasin turhautuneena käsiini ja yritin hengittää rauhassa.

Kaiken sen pohdinnan keskellä päätin yrittää torkahtaa hetkeksi. Ehkä pieni lepo ja pään nollaaminen saisivat ajatukset tasaantumaan. Maalaaminenkin saattaisi auttaa, mutta tällähetkellä keskittyminen siihen ei olisi riittävä. Samassa kuulin ulko-oven kolahtavan ja sydämeni oli pysähtyä samalla sekunnilla: Draco oli tullut kotiin. Hänen poikansakin soittaisi minä hetkenä hyvänsä, Dominic, vai mikä se nyt olikaan.

"Moikka kulta, tulin kotiin!" hän huikkasi iloisesti olkkarista, kuten tavanomaista.

"Mmm, moi. Oon täällä olkkarissa." vastasin nuutuneena. Hän arvaisi kyllä jo tuosta, että jokin on hätänä.

Hän tallustelikin olohuoneeseen hetkessä ja tuli sohvan viereen. Siinä hän aikansa katseli minua ja päätin nousta ylös. Mahdoin olla aikamoinen näky.

"Kulta, ootko sä kipeä?" hän kysyi huolta äänessään. Mitä minun pitäisi oikein sanoa?

"Eei. Oli vain vähän rankka päivä..." mumisin välttelevästi. En ollut vieläkään varma siitä, että mitä minun pitäisi kertoa ja pitäisikö osa asioista jättää sanomatta. Tai kenties kaikki.

Draco istui viereeni, hän oli selvästi huomannut, että nyt oli jokin ihan oikeasti hätänä. Huokaus. Mitä minun pitäisi sanoa.

"Kulta, jos sulla on jokin hätänä, niin kai tiedät, että mulle voi kyllä kertoa. Ihan niinkuin aina ennenkin. Ollaanhan me aina jollain tavalla selvitty, tilanteesta kuin tilanteesta." hän sepitti sovittelevasti. Tiesin, että tilanteella hän tarkoitti sitä, kun kerroin odottavani Dakotaa.

"Jooh. En nyt vain oikein tiedä, että mistä aloittaisin ja miten tämän kertoisin..." mumisin vaivautuneena. Olikohan tämä nyt sittenkään hyvä idea?

"Jos vaikka aloittaisit ihan alusta." hän vastasi hivenen huvittuneesti, mutta äänessä kuulsi huoli. Selviäisimmekö me tästä? Vai olisiko edellisen suhteen lapsi meille liikaa? Noh, ennemmin tai myöhemmin se tulisi kuitenkin ilmi. Dominic soittaisi hänelle kuitenkin.

"Draco... Tänään aamulla puhelin soi ja siellä kysyttiin sinua. Aikani keskusteltua minulle selvisi, että tämä ihminen kaipasi sinua..." aloitin kierrellen ja vältellen. Tämä on kamalaa! Entä jos hän vaikka suuttuu minulle siitä, miten puhuttelin Dominicia?

"Niin... Jatka vain." hän yllytti, mielenkiinto selvästi heränneenä.

Noh. Nyt tai ei koskaan.

"Draco, sinun poikasi soitti ja haluaa tavata sinut. Dominic." piipitin.

Tuli syvä hiljaisuus

----------------------------------

JEEE!! Vihdoin ja viimein valmiina :) Laittakaas kommenttia tulemaan :) Ja uutta osaa yritän aloittaa tässä lähes samantien :)

-Sabrina