Noniin, päätin sitten jo nyt kirjoittaa tämän uuden osan kun aikaa on ja innostusta riittää. Sanon jo etukäteen, että tää osa on aika ykstoikkonen, mutta yritän saada seuraaviin osiin vähän juonta ja muutoksia. Osa kuvista saattaa myös olla aika tummia, yritän sen valottamisen opetella tässä pikkuhiljaa :) Nyt kuitenkin päästän teidät osan pariin , muistakaa kommentoida :D Ja pieni kirosanavaroitus.

 

Seisoin hieman hämilläni uuden kotini pihalla. Se ei ollut aivan sitä, noh, mitä olin odottanut. Koko piha haisi hieman epämääräiselle ja oli muutenkin tosi karu.

"En enään ikinä allekirjoita mitään paperia, ennenkuin olen nähnyt mitä ostan..." jupisin tuohtuneesti. En halua edes tietää, mille sisällä näyttää.

"Just näin... Ei täällä voi asua!" parkaisin. Leukani tippui varmaan nariseviin lattialautoihin saakka, talohan oli pahemmassa kunnossa kuin monet romutukseen menossa olevat. Tietääköhän kukaan terveystarkastaja edes, millaisia tontteja täällä Barnsleyn kujilla myydään? Tuskin. Varaa valittaa ei kuitenkaan ole, tarvitsin katon pääni päälle. Ja motelliin en palaa, siellä ei ollut rauhallista edes neljältä aamuyöllä. Päätin lähteä katsomaan, minne nurkan ovi vei. Oletettavasti vessaan.

Jep. Vessahan tämä. Ollut ainakin joskus.

"Siis... Tää ei voi olla todellista! Luulin ostaneeni itselleni kodin, en kaatopaikkaa!" huusin tuohtuneena. Tajusin kyllä itsekin sen olevan turhaa, ei kukaan minua kuulisi. Mitäs väliä sillä kuitenkaan oli, yksinhän minä tulisin juttelemaan kuitenkin jos haluan puhetta näiden seinien sisällä kuulla.

"Minäkun luulin, että Ericin ja minun vessani oli sotkuinen, mutta tälläistä en ole ennen nähnyt! Siis mitä tuolle pöntölle on tehty? Tai tuolle lavuaarille!?" älähdin. Pönttö oli vuorautunut täyteen ties mitä.

Pakkohan tälle talolle olisi jotain tehdä. Ei täällä voisi asua! Toisaalta, ei minulla ollut rahaa edes seuraavaan vuokraan.

"Hmm... Mistäs sitä aloittaisi...?"

Kylpyamme pääsi ensimmäisenä työn alle, helppoa se ei ollut.

"En ole eläessäni nähnyt näin likaista kylpyammetta... Irtoaakohan tämä koskaan, vai onko tämä ollut liian pitkään tässä?"

Eikä. Taas puhuin yksikseni. Nytkö mä jo sekoan? Oon ollut täällä vasta 10 minuuttia ja olen jo tässä jamassa. Jälleen huokaisten jätin kylpyammeen rauhaan ja siirryin vessanpöntön kimppuun.

Onni ei kyllä sielläkään ollut puolellani. Pöntön vesi vain värjäytyi vihreäksi, mutta pönttö näytti silti yhtä paskaiselle. Potkaisin pönttöä turhautuneena, tosin päädyin lyömään vain varpaani kipeästi:

"Voi en sano mikä...!" manasin pidellen jalkaani. Conversen kärki oli mustunut, hienoa. Ainoat kenkäni ja nekään eivät olleet enään siistit. Mitäs minulta toisaalta odotettiin, ränsistyneen talon asukkaan ränsistynyt ulkonäkö.

Palasin turhautuneena toiseen huoneeseen, jota päädyin kutsumaan olohuoneeksi. Valahdin maahan yhä hieroen kipeää pottuvarvastani. Kyyneleet alkoivat väkisinkin puskea silmiini, einkä tuntenut mitään tarvetta estää niiden valumista poskillani. Kaikki olisi mennyttä.

Kävin pitkäkseni sohvalle ja annoin itkun tulla. Miksi aina minä? Ensin saan kuulla Ericin olevan umpinainen sika ja sitten päädyn ostamaan tälläisen loispesän. Minne koko moraalini oli kadonnut? Nytkin itkin kuin 15 - vuotias kapinallinen teini, joka on ymmärtänyt maailman julmuuden.

Pyyhin kyyneleitäni ja nousin ylös. Ehkä kaapissa olisi ruokaa? Toisaalta, en halunnut edes ajatella mikä homepesä sieltäkin paljastuisi. Kävelin narisevien lattialautojen yli jääkaapille ja avasin sen. Yllätyksekseni vuokraisäntä oli täyttänyt sen. Naurahdin konemaisesti. Kyllä ruokapuoli pidetään kunnossa, mutta muuten asumiskelvottomaan taloon ei kiinnitetty mitään huomiota. Poimin käteeni jotain salaattiaineksia, raikas salaatti oli aina piristänyt minua.

Leikatessani sipulia en enään tiennyt, että valuivatko kyyneleeni itkun vai sipulin takia. Hetken mietittyäni päädyin itkuun. Mihinkäs se tässä muuttuisi.

Palasin istumaan sohvalle, inhottava ummehtunut pölähdys löyhähti ilmaan sen narahtaessa. Aloin popsia salaattia hengittäen suunkautta samalla. En uhraisi henkäystäkään tuolle hajulle. Ihmetyksekseni ovikello soi, ääni oli särisevä ja hädintuskin kuuluva. Lappasin lopun salaatin nopeasti naamaani nousten ylös. Laskin salaattilautasen töypöydälle ja jatkoin matkaani pihalle katsomaan, keitä siellä oli. Ehkäpä Eric...?

Ei. Joitakin ihmisiä, kummastelin. Mitä he täällä tekivät? Kävelin tienvarteen ottaakseni siitä selvää.

"Hei. Olen Draco Flinstone." tummahiuksinen mies edessäni esittäytyi. Selässäni kulkivat kylmät väreet, hän muistutti pelottavan monella tapaa Ericiä. Myös kaksi muuta esittäytyivät, mutta en jaksanut kiinnittää siihen sen kummemmin huomiota.

"Mitä te teette täällä?" kysyin, ja samalla tajusin miten koppavalta kuullostin. Toisaalta, ei minulla ollut syytä olla ystävällinen. Eivät he olleet ystäviäni.

"Kuulimme, että tänne oli muuttanut ihmisiä, ja ajattelimme tulla ottamaan selvää uudesta asukkaasta." tummahiuksinen nainen vastasi hymyillen arasti. Yritin loihtia kasvoilleni jotain hymyn tapaista, mutta tiesin jo ennen sitä sen näyttävän varsin turhautuneelta irvistykseltä.

"Okei... No, olen Rosalie Hardwick ja olen kyllä asunyt Barnsleyssä jo pidemmän aikaa, tosin tänne muutin vasta tänään."

Draco käveli eteeni itsevarman oloisena. Inhottavaa. En ollut varma, halusinko kuulla mitä hän tuli sanomaan:

"Mitä tälläinen kukkanen tekee tälläisen kaatopaikan keskellä?"

Flirttiä ei voinut olla huomaamatta. Tuhahdin. Tätä minä nyt tarvitsinkin.

"Lopeta heti alkuun jo suosiolla." vastasin kylmyyttä äänessäni. Jukra, en tiennyt, että osaan kuullostaa noinkin itsekkäältä. Uusi Rosalie?

"Älähän nyt! Kyllä nyt pitää vähän huumoria ymmärtää!" Draco naurahti sormeaan heristäen. Käteni menivät kuin itsestään lantiolle. Seisoiko edessäni aikuinen mies vai tyhmä aasi? Juuri nyt veikkaisin jälkimmäistä.

"Eikö sana mee perille? Mua ei kiinnosta noi sun idiootit iskuyritykset." sähähdin.

"Heei, miks kisu on nii tuimana?" hän yritti vielä kerran.

"Kuule... Mitäs jos painuisit suorinta tietä vaikka tonne 3 kilometrin päähän kahville? Ja oo kiltti, älä näytä naamaas enää täällä." sanoin kuin asia olisi itsestäänselvä. Dracon ilme sen sijaan oli näkemisen arvoinen, ei tainnut tämä tyyppi saada pakkeja kovin usein.

Dracon vastaus oli olkien kohautus ja mutinaa, että hän menisi hakemaan ystäviään sisältä. Huokaisten jällen, valahdin maahan. Miten minä aina onnistuin karkoittamaan ihmiset ympäriltäni? Tämänkö ansiosta Eric alkoi katsella muita? Äh.

Nousin ylös ja vedin keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Aurinko lämmitti ihoani ja sai mieleni paremmaksi. Päätin mennä sisälle Dracon perään pyytämään anteeksi.

Samaan aikaan sisällä Draco oli päässyt ystäviensä luokse, jotka katsoivat juuri leffan lopputekstejä.

"Mennäänkö?" Draco kysyi hiljaa. Muut nyökkäsivät ja nousivat ylös. Samassa Draco kuuli takanaan äänen:

"Draco... olisko sulla hetki viel aikaa?"

Irvistin. Se oli Rosalie. Lisää päänaukomista tiedossa?

"Menkää te vaan edeltä." sanoin istuen alas sohvalle. Muut kohautivat olkiaan ja lähtivät pihalle. Sohva nytkähti.

Käänsin päätäni, Rosalie istui vieressäni. Tyttö oli kaunis, mutta selvästi pakka aika sekaisin. Asunnon ulkonäkö kieli jo ongelmista. Havahduin Rosalien puheeseen:

"Niin... Siis... Ei mun ollut tarkoitus olla ilkeä... Pinna kireenä, tiedätkös?"

Äänensävy oli varovainen, arka. Nyökkäsin irvistäen. Hän kuitenkin jatkoi:

"Tää koko kämppä tekee musta näin ankeen tyypin, en mä normaalisti oo tällänen. Anteeksi..."

Katumus oli kuultavissa äänestä.

"Ymmärrän..." vastasin hiljaa. "Anteeksipyyntö vastaantotettu. Vaikka toisaalta, taidan minäkin olla anteeksipyynnön velkaa. Ei on ei." naurahdin. Rosaliekin otti pienen hymyn kasvoilleen:

"Tottakai saat anteeksi."

Samassa pihalta huudettiin jo perääni. Huokaisten nousin ylös.

"Täytyy mennä, ystäväni..."

"Joo ymmärrän." Rosalie keskeytti ennenkuin ehdin pidemmälle. Hänkin nousi ylös. Hymyillen katsoimme hetken toisiamme silmiin, hänen siniset silmänsä olivat sietämättömän kauniit. Havahduin äkkiä, pakit on pakit. Nyt tämä jää sikseen.

"Moikka."

"Jooh moikka. Soitellaan?" Rosalie kysyi varoen. Katsoin häntä yllättyneenä ja hymyilin sitten pienesti.

"Tottakai." vastasin. Ystävä, painotin mielessäni. En nyt mokaisi tätäkin.

Dracon lähdettyä ystäviensä kanssa päädyin kylpyyn. Amme haisi pahalta, mutta annoin asian olla. Kai tässä puhtaammaksi tulisi, kun ilman peseytymistä vaikkapa viikon ajan?

Päätin myös ottaa itseäni niskasta kiinni, jos ei töitä ole, niin jollain se raha on hankittava. Koska maalaukseni jäivät harmikseni Ericille, ei auttanut kuin alottaa alusta. Uusi elämä, uusi maalaus... Miksei mikään voisi pysyä samanlaisena kun vanha?

Sadepilvet alkoivat täyttää taivaan ja päätin vaihtaa maalaamisen lukemiseen. Dekkarit olivat aina yhtä mielenkiintoisia, olotilasta huolimatta. 

Kuulin sateen ropisevan katolleni ja muutamista kohdista kattokin taisi äänen perusteella vuotaa. Huokaisin. Ei tässä metelissä pysty keskittymään lukemiseen!

Sain idean, joka olisi takuuvarma piristys: Lähtisin ulos syömään! Suljin kirjan tyytyväisenä uuden ideani kunniaksi.

Päästyäni ovesta ulos tunsin heti suurta katumusta: Eihän mulla ollut edes sateenvarjoa! Hienoa. Noh, vettähän se vain oli.

Ravintolaan oli yli 5 kilsaa, joten kävelyä riittäisi. Pihalla olevan auton voisi joskus kunnostaa, niin ei tarvitsisi talvella kävellä. Taksiin en rahaa raaskisi nyt käyttää, ei tässä ollut rahamäärän kanssa iloittavaa. Nauroin hetken jopa itselleni, köyhä ihminen joka matkaa ravintolaan syömään. Suunnitelmassa jotain outoa? Ei tietenkään!

 

Paljon sain aikaa kävelemiseen käyttää, mutta onnekseni aurinko alkoi muutaman kilometrin käpyttelyn jälkeen paistaa. Ravintolan ulkonäkö sen sijaan sai kääntymään melkein ympäri:

"Siis... Mikä toi katto on?" naurahdin hiljaa. Toisaalta, piha oli tyhjä, ei kukaan olisi kuulemassa yksinäistä keskusteluani.

Katsoin suihkulähdettä mietteliäänä. Kasvitkin oli hölmösti aseteltu suihkulähteen kylkeen kiinni. Olikohan tän paikan omistaja ihan järjissään?

Kokeeksi tähän sain lapsellisimman idean aikoihin.

"Saippuaa... Saippuaa... Vielä vähän... Hehheh... Mitäs tähän sanotte?" kikattelin itsekseni. Olikohan Eric oikeassa sen pahainen teinin -ilmauksen kanssa? Vaikkakin, mitäs minä sitä mietin. Tämähän oli minun elämäni, ei Ericin.

Vasta kun tekoseni huomattiin, alkoi häpeän puna nousta poskilleni. Mitä mä oikeen teen täällä? Ainiin! Olin tulossa syömään.

"Mitä ihmettä, aikuinen ihminen ja täällä vaan saippuaa suihkulähteisiin tungetaan?! Elämän puute on huono homma näköjään..!"

Uskomatonta. Jopa tuntemattoman naisen kommentit saivat mielialani laskemaan. Hyvä. Mitäs seuraavaksi?

Katse maanpinnassa aijoin suunnata kohti ravintolan ovea, kunnes ääni selkäni takana sai minut kääntymään:

"Hei.. Älä välitä tuosta räkättävästä rastaasta. Ja muuten, nimeni on Raija. Ootko uusi täällä?" Raijaksi osottautunut tyttö hymyili varoen. Uskaltauduin sitten itsekin ottamaan pienen hymyn kasvoilleni, eikai siihen kuolisi.

"Ei, oon asunut tääl jo vuoden ajan, mutta asuin ennen maalla... Ainiin, unohdin ihan esittäytyä... Olen Rosalie."

Päädyimme sitten juttelemaan vielä hetkeksi, kunnes muistin miksi olin täällä: tulin syömään viimeisilläkin rahoillani. Siispä sanoimme heipat ja jatkoin sisälle.

"Lämpimästi tervetuloa. Olen Aaro Viikki ja omistan tämän ravintolan. Näytän teille pöytänne."

Olisinhan minä itsekkin sinne osannut, mutta minkäs teet.

Kun sitten pääsin pöytään saakka, aloin pohtia asioita, Ihmeellisen sosiaalinen tuo Raija, en minä ainakaan kehtaisi mennä toisille vain höpöttämään. Ainakaan jos kyseistä henkilöä en ole aikaisemmin nähnyt. Tai sitten oon vaan normaalia hiljasempi ja tyhmempi, miten vain. Nyt haluan ruokaa.

Tilaustani ei kuitenkaan tultu ottamaan vielä aikoihin. Huokaus. Täällä on vain yksi ihminen mun lisäksi, ja silti vain kestää. Onneks tässä on sentään aikaa ajatella asioita, ympäristkin on vähän viihtyisämpi kuin kotona. Tai no, "kotona". Miks mulle käy aina näin? Ei koskaan voi onnistua...

Ilta hämärtyi jo, kun sain tilattua härän sisäfileeni. Ihmeellinen ravintola, kun ei ole edes valoja sisällä. Katon kummalliseen olomuotoon kyllä satsataan, mutta ei normaalien sisustusten piirteisiin. Ehkä tää nyt on niin moderni paikka, että valojakaan ei tartte.

Onneksi pihvi on sentään hyvää. Hinta vain kirpaee, 25 simoleonia... Olen vararikossa tätärataa. Olisi edes töitä. Onkohan koko maailma kääntymässä mua vastaan, ensin Eric, sitten vuokrakämppäni, rahatilanne, kaikki. Olis ees kunnon ystävä.. Raija vaikutti vähän liian tavalliselta mun makuun, jos niin voi sanoa. En oo koskaan ollut ihan tavallinen, aina jollain tavalla erilainen, erikoinen. Mua ei koskaan kiinnostanut samat jutut lapsenakaan, mulla oli ihan omat juttuni kun muut leikki nukeilla ja autoilla. Ehkä tää on nyt sitä munlaista elämää, erilaisten hylkiöiden nimittäin. Ravintolaankaan en olis koskaan uskonut joutuvani syömään ilman seuraa. Tässä sitä nyt silti ollaan. Lappasin loput salaatit naamaani ja nousin ylös.

Sain kuitenkin huomata vaatteideni kiristävän, ja samassa tajusin jotain: olen viimeisten viikkojen aikana lihonut ihan suunnattomasti. Tämäkin vielä. Ei auta kun kuntoilla... Ja muuttaa ruokavaliota. Siinä olin aina ollut erityisen huono, tälläinen syöppö kun olen. Ehkä suhtaudunkin kaikkeen liian negatiivisesti? Kyllä nämäkin kilot vielä karisevat...

 

Jäin vielä hetkeksi istumaan kahvilan pihalle kuuntelemaan ja katselemaan muiden naurua ja iloa. Kidutan itseäni, miksi? Haluan vain kaiken takaisin. Ericin, kotini, elämäni, iloni, nauruni. Etenkin Ericin. Miten voisin koskaan olla onnellinen ilman häntä? Enhän osaa edes nauttia koko elämästäni, hädintuskin pystyn hoitamaan perustarpeeni.

Ei. Nyt tämä ankeilu saa loppua. Uutta elämäähän tässä ollaan tekemässä, ei siinä vanhojen miettiminen auta. Toisaalta, Ericin kanssa asioiden halkipuhuminen saattaisi auttaa, mutta empä sitten tiedä. Ehkä sekin toisi vain ei toivottuja ajatuksia ja tunteita. Näillä mennään, uutta kotiani kohti. Vielä minä siitäkin kodin saan.

 

Elämä ei siltikään tuntunut lopettavan potkimistaan, roskis oli kaadettu.

"Kuka kumma tämänkin on kumoon töniny, eikä edes nostanut... Tahalteen kai..." puhisin kiukkuisesti nostaessani pönttöä pystyyn ja nyppiessä roskia maasta.

Vaikka ilma oli kolea ja ulkona oli pimeää, en tuntenut mitään halua palata sisälle tuohon läävään, joten jäin ulos kuluttamaan loputkin energiani hyppynarulla hyppimiseen, tässähän se kunto kohenee.

Kuntoilu tosiaan tuntui niin fyysisesti kuin henkisestikin: jalkojani särki ja olin aivan hengästynyt ja poikki. Mielelle se teki kyllä erittäin hyvää, kuten liikunta yleensä.

Vaikka en olisi koskaan uskonut tämän tapahtuvan, minua väsytti ja kömmin haisevien vällyjen sisään nukkumaan.

"Hankin kyllä tähän uudet pussilakanat ja patjat, hyi tätä lemua..." mutisin jälleen yksikseni. Taidan todella olla sekoamassa?

Aamulla heräsin viimeajoista huolimatta pirteänä ja hyppelin iloisesti vihellellen hakemaan sanomalehden. Ehkäpä onnistaisi ja löytäisin tiedealan töitä. Kyllähän ne muutkin kelpaisivat, mutta ei oikein innostanut jatkuva alojen vaihto.

"Musiikkia... huono palkka.... mmh... Poliisi? Äh, ei... oho, siel on kyl hyvä palkka... Ravintola, joo ei."

Hyväntuulisuus kesti sen aamun, nyt se oli jo tipotiessään. Ei töitä. Justiinsa.

"Hrr, en pidä syksystä... Koleaa, etenkin täällä... Saisikohan tän masiinan syttymään?"

"Ah mitä lämpöä..."

Voisi vaikka maalata, niin saan ruokaa seuraaviksikin päiviksi.

Sen kummempia miettimättä otin maalausvälineet takaisin käteeni ja aloin jatkaa jälleen keskeneräistä maalaausta. Saisimpa tämänkin joskus valmiiksi. Ei mennynt kun tunnin verran, kun kuulin pihalla askelten ääniä. Seuraava reaktioni olikin jo postilaatikon kolahdus. Ei kai vain...?

Odotin askelten katoamiseen saakka ja juoksin ulos postilaatikolle. Tärisevin käsin avasin sen peläten pahinta. Jep. Laskuja. Hengähdin turhautuneesti painaen katseeni alas. Tähän vuokraan minulla ei riittäisi varat jos ostaisin ruokaa.

Tämä olisi toivotonta. Töitä olisi pakko saada, tai pian nukkuisin kadulla. Syksy lähestyi ja ilmat kylmenivät. Kyyneleet ottivat jälleen vallan.

Palasin sisälle ja samassa puhelin alkoi soida. Mietin hetken, että viitsisinkö vastata, äänestäni kuulsi selvä itkuisuus. Kuka kumma olisi tietoinen numerostani -kysymys valtasi kuitenkin mieleni. Olin vaihtanut liittymäni muuton yhteydessä, en halunnut Ericin tietävän sitä. Vai halusinko? Uteliaisuus vei voiton ja vastasin puhelimeen:

"Rosalie..."

"Minä täällä, Draco. Ajattelin vaan kysyä, että miten siellä menee? Pistäsitkö pahakses jos tulisin vaikka käymään?"

Synkkyys otti taas alansa mielestäni. Ei Eric. Toisaalta, ei Dracon seura nyt pahaa tekisi. Saattaisi vaikka piristää.

"Senkus tulet, paikkakin vanha ja tuttu. Mistä muuten sait numeroni?"

"Etkö oo kuullut numeropalvelusta?"

Kiusoitteleva ivallisuus kuului selvästi, hymähdin.

"Onks sulla joku, kuullostat aika... noh, siltä että sulla olisi joku?"

"Mm, kaikki on hyvin."

"Okei..."

"Njoo oon täällä. Tuu sitten kun tuut."

"Max 30 minaa niin oon siel. Moikka"

"Moi..."

Vaivuin sohvalle uupuneena. Miten väsymys tuntui painavan mieltäni, vaikka kello ei ollut edes yksi iltapäivällä? Kuulin vaimean koputuksen ovelta ja nousin ylös kyyneliä pyyhkien. Draco kyllä näkisi että olen itkenyt, mutta ei mulla mikään tarve oo sitä sille kailottaa. Ottaa puheeks jos ottaa.

"Rose... ootko sä itkenyt?" Draco kysyi järkyttyneenä heti kun olimme tervehtineet ja päässeet sisälle. Huokaisin ja pyyhin silmäkulmiani.

"Joo, oon..."

"Miksi ihmeessä?" hämmennyt oli kuultavista. Hän ei tainnut odottaa ihan tälläistä?

"Jos vaikka istuttaisiin alas, se on pitkä tarina.." mutisin vaivautuneesti. Tuskin Draco todella jaksaisi kuunnella ongelmistani, mutta empatiaa häneltä tuntui ainakin heruvan.

"No? Mikä hätänä?" huoli Dracon äänessä alkoi lisääntyä.

"Mm, noh... En oikein tiedä mistä aloitta..."

"Aloita ihan alusta."

Huokaisin ja päätin kertoa Dracolle aivan kaiken.

Noin puolentunnin kuluttua olin saanut Dracon aivan perille elämästäni. Puhuminen oli rankkaa, se toi haavat sisimmästäni entistäkin paremmin esiin. Oma tehonsa sillä kuitenkin oli, olo keveni kun sai jaettua lastin jonkun kanssa. En sitten tiedä, että miten hyvä idea oli kertoa Dracolle aivan kaikki. Ericin ja minun välisiä asioitahan nämä siltikin oli, ei se muuksi muutu vaikka kertoisin koko Barnsleylle kokemastani vääryydestä, tehty on aina tehty ja Eric oli tehnyt päätöksensä.

Kävin lämmittämässä itselleni vähän ruokaa ja Draco pääsi oikein kunnolla vauhtiin Ericin haukkumisessa:

"Mikä helvetin sika se jätkä on? Siis mitä se aatteli? Että kahen muijan kaa samaan aikaan säätäminen on ok? Kasseista tollaset pitäs hirttää..."

Hymähdin Dracon viimeiselle lauseelle, ainakin joku tuntui olevan samaa miltä kanssani siitä, että mikä on oikein ja mikä väärin.

"Nii-in... Ei siinä muuten mitään, mutta tässä läävässä asuminen ei ihan mahdottomasti innosta. Kotiimme olimme satsanneet kaikkemme, se oli ihana, kuin palatsi vaikka ihan itse sanonkin... Kumpa vain voisin saada sen kaiken takaisin."

"Ehkä voitkin, oikeudessa tää kaikki otettas varmasti paremmin huomioon kun Ericin ja sen barbin, mikä sen nimi nyt olikaan? Ainiin, Claudia. Niin, sinun tarinasi mahtaisi kiinnostaa tuomareita enemmän kuin heitä. Talohan oli teidän yhteinen?

"Joo, oli se. Ei vain kiinnostaisi alkaa tapella Ericin kanssa. Itsehän mä sieltä lähdin. Ja pääasiassa koko kämppä oli sen rahoilla..."

"Sama se. Ei ketään voi kadulle ajaa."

"Totta... Mutta on mulla nyt katto päänipäällä. Menee vain hetki ennenkuin tää näyttää asumiskelpoiselta."

Nousin ylös ja aloin tiskata lautastani. Kuulin Dracon liikehtivän levottomasti takanani sohvalla, mahtoi olla aika ahdistava keskustelu. Toisaalta, ymmärsi varmasti äksyilyni ja muut paljon paremmin.

"Kyllähän mä voin sua auttaa vaikkapa rahallisesti tän kämpän kaa. Sanot vaa mitä tarviit."

Hämmennyss valtasi mieleni ja kehoni. Nyt hän oli käsittänyt aivan väärin, en minä apua halunnut. Tai noh, halusin kai. En kuitenkaan alkaisi muilta lainaamaan.

"En mä tartte, jatkan taas huomenna töiden ettimistä ja maalaamalla oon aina tienannu mukavasti. Kyl tää tästä." käännyin hetkeksi ja hymyilin Dracolle. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti, mutta jatkoi silti.

"No saanko edes auttaa remontissa, jos alat sellaista tekemään?"

"Tuo kuullosti jo paljon paremmalta."

"No hyvä. Mut hei, mun täytyy alkaa lähteä, töitä, ymmärräthän..."

"Joo. Kiitos paljon seurasta. Puhuminen auttoi ihan sikana." hymyilin arasti ja halasin Dracoa. Hän vastasi halaukseen selvästi mielissään, että se tuntuikin turvalliselta. Ei samalla tavalla kuin Ericin kanssa, mutta omalla tavallaan hyvältä.

"Että mun tekis mieli käydä leipasemassa sitä Ericiä..." viha Dracon kasvoilla tuli esiin enemmän kuin hyvin. Säikähdin jo vähän, eikai hän tekisi Ericille pahaa...

"Älä. Anna heidän olla. En halua kuulla koko ihmisestä."

Yllätyksekseni hän nyökkäsi ymmärtävästi.

"Jooh... Mut hei, soita jos tulee ihan mitä tahansa. Voin päivystää vaikka kellon ympäri..."

"Joo joo, nyt äitihahmo lähtee." naurahdin ja tuupin häntä jo ovea kohti. Juuri kun Draco oli sulkemassa oven hän sanoi vielä hymyillen:

"Kauniita unia kisu."

Naurahdin jälleen, että tuo nimi oli typerä.

"No kauniita unia vaan sullekkin apina."

"Just. Öitä."

Ovi meni kiinni. Hykertelin hetken itsekseni, ei tämä päivä niin kamala ollutkaan vaikka en töitä saanut. Ehkä huomenna sitten...

Stressi veloitti velkansa ja kävin jo kymmenen aikaan illalla nukkumaan. Unikin tuli heti ja simahdin kuin kynttilä.

Heräsin kuitenkin jo 5 aikaan aamulla, tuuli ulvoi inhottavasti korvan juuressa lahojen seinälautojen lävitse. Huokaisten kävelin pihalle vaikka olin vain yövaatteissa. Ilma oli aika kolea, mutta en jaksanut mennä sisälle pukemaan. Kaikki olivat kotonaan nukkumassa, joten vaatetus ei ollut ihmisten näkemisen kannalta este. Näin autonromun tontin reunalla ja vieressä joitakin korjausvälineitä. Päätin kuluttaa aikaani ennenkuin posti tulisi ja aloin hiomaan auton pintoja. Ehkä tästä tulisi vielä ajokelvollinen ja saisin elämäni ensimmäisen auton käyttööni.

Aurinko oli noussut jo kun maltoin lopettaa. Hento puna nousi poskilleni, kun tajusin postinkin tulleen jo. Ihmisiä oli varmasti kummastuttanut yöpuvussa aamuaikaisin pihalla heiluva ihminen, mutta annoin asian olla ennenkuin pahottaisin siitäkin mieleni. Kipitin viemään eilisen lehden roskiin ja päätin aloittaa töidenhaun uudestaan.

Hmm, noniin... Taas musiikki ja sen huono palkka... Edelleen tuo poliisi... Ei voi olla... Onko se todella...? TIEDE?! JES!"

Juoksin äkkiä puhelimelle ja näppäilin työnantajan numeron. Kädet hioten kuuntelin, kun puhelin tuuttasi. Laitoinhan varmasti oikean numeron? Sydän jätti melkein lyönnin välistä, kun soittooni viimein vastattiin. Takeltelin nopeasti, että millä asialla olin. Olin ehtinyt ensimmäisenä ja tietoni olivat yliopiston ja edeltävien töiden puuttumisesta huolimatta aika moitteettomat ja minulle luvattiin pakka.

Helpotus ja riemu suorastaan hyökyivät sisälläni ja juoksin hyppimään sohvalle. Olisin voinut hyppiä ja huutaa riemuissani vaikka loppupäivän, mutta olin luvannut tulla käymään töissä vielä tänään. Halusin hoitaa kaikki paperiasiat heti kuntoon, jotta en vahingossakaan pilaisi tätä onnistumista.

Otin kaapista tölkin mehua, se olikin viimeistä sisältöä mitä kaapissa oli. Pitäisi mennä kauppaan, mutta ensin työt... Hermostus alkoi vallata mieleni, kun katsoin kelloa. Enään 10 minuuttia, sitten kyyti hakisi minut... Ehkä kävely olisikin ollut parempi, saisin aikaa ajatella. En kylläkään halunnut ottaa riskiä, että alkaisi satamaan tai vaikka eksyisin.

10 minuutin kuluttua olin jo käynyt nopeasti pesulla, pukenut, harjannut hiukseni ja hampaani ja menossa autoon. Tästä se työelämä lähtisi.

Kun saavuin takaisin kotiin, olin enemmän kuin helpottunut. Palkka oli sen verran hyvää, että eläisin sillä ihan hyvin ja olisi varaa laittaa vähän sivuunkin. Saisin tämän kämpän kuntoon ja en kuolisi nälkään.

Jostain se uudistaminen oli aloitettava ja päätin ostaa shakkipöydän logiikan kehittämistä varten. Tiedeala oli täynnä loogisia tehtäviä ja tätä taitoa ei voinut hallita yhtään liian hyvin.

Päätin ottaa uuden ostoksen heti kokeilun alle, sen verran kalliskin se oli. Tekeminenkään ei ollut pahasta.

Päätin soittaa vielä Dracolle ja kertoa miten uusi elämäni oli lähdössä käyntiin. Hän oli selvästi iloinen puolestani ylistäessään minua ja onnistumistani. Vaikka omakehu haiseekin, olin ylpeä itsestäni. Olin saamassa vihdoin kaiken kuntoon ja uusi alku oli mahdollinen.

'

Pahoitteluna ei-niin.-hyvästä-osasta laitan teille loppukevennyksen :-----) Paikalliset kissat taisivat ottaa mittaa toisistaan...

 

Jep, eli tässä tämänkertainen. Yritän saada ensiosaan vähän tapahtumarikkaampaa toimintaa, juoni kun on tiedossa mutta väleissä tuppaa olemaan mustia aukkoja. Laittakaas taas kommentteja, viimeosassa kun niitä oli :) Seuraavan osan yritän saada aluilleen tässä ensiviikolla, katsotaan nyt mitä lukiossa uusi jakso laittaa tielleni...

~Sabrina