Noniin, vihdoin ja viimein sain tän julkaistua :D Kesti vähän kauemmin kun piti, mutta lukio kasaantuu näköjään joululomalle myös .__.
Tästä piti aluksi tulla 72 kuvaa sisältävä, mutta päätin pistää kuvat puoliksi, joten tässä osassa on 27 kuvaa ja 5. osassa on 45 kuvaa :) Toivottavasti tämä ratkaisu kelpaa kaikille, en olisi millään raaskinut tunkea kaikkea samaan osaan, niin juonta kuin kuviakin... Kuitenkin, nyt osan pariin!

 

Katsoin testiä aivan lamaantuneena. En voi uskoa tätä... Kaksi plussaa... Mutta sehän tarkoittaa, että... olen raskaana!?! Ponkaisin ylös ja pyyhin kyyneliä silmänurkastani, en tosiaan tiennyt, että pitäisikö nyt itkeä vai nauraa. Olin myöntänyt itselleni jo moneen otteeseen, että olin ihastunut Dracoon. Se ei kuitenkaan riittäisi. Ei perhettä varten. Ja en tiennyt Dracon ajattelevan minusta yhtään enempää, vastahan me aloimme seurustelemaan. Ei tämä ollut rakkautta, ei vielä.

Tästä ei nyt kuitenkaan karkuun pääsisi. On pakko kohdata Draco ja kertoa miten asita on.

"Kulta? Missä sä oot?" Dracon huolestunut ääni kantautui ulkopuolelta. Huokaisten avasin oven ja kävelin pois vessasta.

Siinä hän nyt oli. Syntymättömän lapseni isä. Irvistin ajatukselle ja Draco näki ilmeeni. Hän katsoi kummissaan punertavia ja turvoksissa olevia silmiäni.

"Mistäs nyt kenkä puristaa?"

Huokaisten lähdin kävelemään Dracoa kohti miettien samalla, että mitä aikoisin sanoa.

"Hei? Onks sul joku? Oot itkeny?"

Levottomuutta ei voinut olla huomaamatta, Draco näki, että nyt oli jokin hullusti. Vaikkakin, se mahtoi paistaa jo aika pitkän matkan päähän. Eihän kukaan huvikseen itke.

"Hei, nyt sanot."

Hän alkoi jo kuulostaa vihaiselta, enkä keksinyt hyvää keinoa ilmoittaa asia. Eikai tässä auta muu, kun sanoa ihan suoraan.

"Draco... Mä oon raskaana...!"

Vau. Pystyin jopa kuulemaan hymyä äänessäni. Ehkä tää ei oliskaan nii paha juttu.

"... Mitä..."

Okei. Muutan mieleni. Dracon äänestä ei ilo huokunut, ei sitten tippaakaan.

 

"Niin. Meille tulee vauva." vastasin ja tutkailin samalla Dracon reaktiota. Hän muuttui ensin kalpeaksi, sitten alkoi punehtua ja viimeisenä aivan normaalin näköiseksi. Hän tutki ja tulkitsi ilmeitäni, mikä on muuten aika rasittavaa. Aloin jo pikkuhiljaa hermostua ja huolestua, kun en saanut minkäänlaista vastausta, kunnes...

... alkoi täysi huuto.

"SIIS ÄLÄ JUMALAUTA VÄITÄ, ETTÄ SÄ ET OTTANU KATUMUSPILLERIÄ?! SIIS VOI HELVETIN KUUSTOISTA OOKS SÄ TOSISSAS? JA KAUANKOHAN SÄ OOT MAHDOLLISESTI TIENNYT, ENNENKUIN AJATTELIT JAKAA TÄN "ILON" MUN KANSSA? VOI VITTU..."

"NYT TURPA KIINNI!" huusin sinne väliin. Draco alkoi taas punehtua, ja hän hengitti raskaasti tuijottaen mua vihaisesti silmiin. Ihan tälläistä reaktiota en odottanut.

"Mitä sä oot aatellu tehdä?"

Ääni oli kylmä ja välinpitämätön. Irvistin pakosti, vaikka olin päättänyt pysyä tyynenä äsköisen huudon takia. Draco näki sen myös ja hänen silmiinsä syttyi toivo:

"Abortti?"

"Ei."

Kun näin Dracon ilmeen abrottia toivovana, tein päätökseni. Ja siitä en enään huojuisi.

"Vai niin."

"Mm..."

"Ainiin, ihan siltä varalta, että jotain jäi epäselväksi: En pidä lapsista."

Tämän sanottuaan Draco paineli pihalle.

Valahdin lattialle ja kyyneleet valtasivat taas oman osansa. Ei tämän näin pitänyt mennä! Miksi kaiken, siis aivan kaiken, pitää aina mennä perseelleen? Miksi en muuten ottanut sitä pilleriä? Tiesin kyllä riskin, että tulisin raskaaksi, mutta en tehnyt asialle mitään. Kohtaloa? En tiedä, mutta tämä ei ollut sitä, mitä halusin. Ei sitten alkuunkaan.

 

Nousin sohvalle ja aloin miettimään, että mitäs seuraavaksi. Oliko lapsen pitäminen sittenkään järkevää, vielä tässä tilanteessa? Draco ei selvästikkään halunnut lapsia, en sitten tiedä, että mistä siinäkin kenkä puristaa...

Mietittyäni ja itkettyäni kylliksi, nukahdin vihdoin levottomaan uneen.

Dracon näkökulma:

Kävelin määrätietoisesti kohti autonromua, siinä olisi tekemistä, niin ei tarvitse miettiä tätä. Toisaalta, ketä yritän huijata: Ei tämän asian sivuun sysääminen noin vain onnistuisi.

Voi juma. Pitikin joutua tälläiseen jamaan... Mikä ihme naisia vaivaa, kun kaikki tahtovat perheen? Mikä niissä huutavissa sinappikoneissa oikein ihmisiä kiehtoo?!

Luulin vieläpä, että meillä meni ihan hyvin. Vastahan me aloimme olemaan yhdessä, mutta ei kukaan perusta perhettä ennen rakkautta... Tottakai välitän Rosesta, mutta en riittävästi tähän. En vain ole valmis...

Miksi kaikki päättyy aina näin? Annoin kyynelten valua ja silmien sumentua, mikä ei ollut paras mahdollinen yhdistelmä autoa korjatessa. Onnistuin kuin onnistuinkin pudottamaan ruuvimeisselin maahan, enkä jaksanut kumartua nostamaan sitä. Ei tästä korjaamisesta nyt kuitenkaan mitään tulisi, niinkuin ei mistään muustakaan.

Jätin auton sikseen ja annoin kyynelten valua vielä. Lopulta kyllästyin turpoaviin silmänypäryksiin ja pyyhin naamani. Tätäkö tämä nyt sitten olisi?

Kun itku oli vihdoin kokonaan loppu, päätin hengittää ulkoilmaa vielä itseeni, ennenkuin palaisin sisälle puhumaan Roselle. Toisaalta, ei tämä saastunut kaupunki-ilma paljoa oloa kohentanut.

Rosalien näkökulma:

Kuulin oven kolahtavan takanani ja arvasin Dracon tulleen sisälle. Nousin hitaasti ylös, sillä päätäni jomotti itkun myötä. En tarvinnut päänsäryn ja muutenkin alkuraskauden vellovan olon lisäksi pyörtymistä liian nopeasti ylös hyppäämisen takia.

"Mm... Olen pahoillani tuosta äsköisestä huudosta... En olis saanut päästää tota tilannetta ihan noin pahaks... Pääsenks istumaan, niin jutellaan?"

Tyydyin vain nyökkäämään, vaikka tiesin jo heti, että tästä ei tulisi kivaa. Ei Dracon suhde lapsiin muuttunut pienen ulkoiluhetken aikana.

Tein Dracolle tilaa viereeni ja hän istui siihen hiljaisuuden hallitessa huonetta. Hän näytti hetken miettivän, että mitä sanoisi, kunnes:

"Noniin... Kuten ehkä äsköisen perusteella osasit päätellä, en todellakaan ole valmis isäksi. Tämä kaikki tapahtuu liian nopeaan, vastahan me aloimme seurustelemaan..."

Huolta ja surua näkyi Dracon ilmeistä, mutta en halunnut vetaa nopeita johtopäätöksiä niiden syntyperästä.

"No miten me tää tilanne aijotaan sitten ratkaista?"

Kurkkuani kuristi ja pelko valtasi mieleni. Eikai Draco nyt minua tämän takia jättäisi? Vai tyytyisikö hän vain palaamaan omaan kotiinsa?

"En oikein tiedä..."

Hiljaisuus valtasi taas huoneen, kunnes se kysymys tuli, jota osasinkin jo odottaa:

"Sä siis aijot pitää sen?"

En olisi tahtonut empiä tuon kysymyksen vastaamiseen, mutta niin kävi silti. Lopulta sain suuni auki ja aloin olla yhä uudelleen ja uudelleen vakuuttuneempi, että tein oikein.

"Joo."

Nyt hiljaisuus venyi, eikä loppua näkynyt tai kuulunut. Lopulta Draco avasi suunsa ja sanoi:

"Jaah. Tää tais sitten olla tässä..."

Käänsin pääni niin nopeasti, että niskani olisivat voineet mennä sijoiltaan moneenkin otteeseen.

"Ootko sä tosissas? Jätät mut ja lapses tosta noin vain, kuin roskapussin tai jotain?"

Olisin varmaan huutanut, itkenyt ja raivonnut minkä ehtisin, mutta en yksinkertaisesti pystynyt. Taasko minut jätettäisiin?

"Älä ota sitä noin... En vain pysty tähän, ymmärrätkö?"

En tosiaan ymmärtänyt, ja Draco näki sen kyllä. Kyyneliä tunki silmistäni väkisin, enkä jaksanut estellä niitä sen kummemmin.

Draco nousi ylös ja lähti kävelemään ovea kohti.

Kuulin Dracon kääntyvän, mutta en halunnut kääntää päätäni. En näyttäisi hänelle enään, että miten rikki olin.

"Anteeksi Rose... En todellakaan tahtonut tämän menevän näin. Mä ihan todella välitän susta..."

"Ala mennä."

Ja niin hän meni. Nousin ylös sohvalta ja laitoin käteni puuskaan miettien, että mitäs seuraavaksi. En keksinyt mitään, mikä saisi oloni nyt paremmaksi. En myöskään keksinyt, että miten tulisin selviämään pienen vauvan kanssa aivan yksin, tässä läävässä, rahat lähes loppuneina, töissä käyvänä ja vielä maalatessakin.

 

Istuin ruokapöydän tuolille miettimään, että miten minun - oikeastaan minun ja lapsen - kävisi, jos tämä jatkuu näin. Minun elämääni ei viimeaikoina paljoa iloa ole mahtunut ja en tiedä, että mistä saan sitä revittyä myöhemminkään.

Painoin pääni pöytään ja annoin itkun taas tulla. Kärpäset leijuivat tiskaamattoman likaisen lautasen ympärillä, joka taisi vieläpä olla Dracon jäljiltä.

Kun olin - jälleen kerran - itkenyt silmät päästäni, päätin nousta ylös ja siivota. Ei tämä tästä parane, jos ei tee mitään sen eteen.

Aamu alkoi olla jo lähettyvillä, kun pyyhin tiskipöydän loppuun. Ainakin tämä läävä oli jo paremman näköinen, tosin lähestulkoon Dracon ansiosta. Itku meinasi taas tulla, mutta en viitsinyt antaa sille sijaa. Tänään oli itketty jo ihan kylliksi.

Kun aurinko sitten viimein antoi valonsa päästä sisälle vaatimattomaan kotiini, aloin nähdä toivoa minun ja pienen elämää kohtaan. Ei tästä pääsisi jälleen, kuin ylöspäin.

----------------------

Noniin, se oli sitten siinä :) Ja tosiaan seuraavan osan kuvat on jo pelattu, eli sekin opn kirjoittamista vailla valmiina :) Nyt kuitenkin kommenttia kehiin!

~ Sabrina .