Meinasi mennä aika plörinäksi tän osan tekeminen, mutta tässä on yksityiselämässä tapahtunut paljon uusia suuria muutoksia, joten ymmärrystä rakkaat lukijani... Huhhuh! Mutta, nyt itse osan pariin! Kommenttia taas kehiin! ;)

 

 '

 Istuin lattialla mietiskellen kulunutta talvea. Vilkuilin aina välillä edessäni olevaa pientä ynisevää lasta.

Kun pienen prinsessani silmät alkoivat olla kaiken aikaa kiinni, päätin, että olisi aika laittaa hänet unten maille.

 "Äidin pieni Dakota..."

Olin aina inhonnut lässyttelyä ja tiesin, että pienille lapsille ei pitäisi lässyttää, sillä heidän kuuluisi oppia kunnon kieltä. Ehkä se oli jokin tuoreen äidin refleksinomainen toiminto? En tiedä. Lopettaa se silti pitäisi.

Dakota Sherry Hardwick, niin isänsä näköinen. Onneksi Draco oli palannut, en varmaan olisi kestänyt nähdä isänsä näköistä tyttöä, haavat olisi revitty vain uudelleen auki. Tai noh, kuka tietää. Onneksi tilanne on nyt näin.

 

"Kauniita unia, pikkuinen."

Dakota nukkui toistaiseksi vielä meidän huoneessamme, sillä lastenhuone oli kesken. Draco työskentelikin nykyään työhuoneessaan remonttimielin, eikä lukumielin.

Kipitin portaat alas olohuoneeseen katsomaan, että mitä Draco puuhasi. Telkkaria katsomassa, tietysti.

"Nukkuuko Dacota?"

"Jep."

"Hyvä, sitten ehdit jäädä tähän istumaan kanssani."

Istuin alas sohvalle ja vedin Dracon lähelleni. Tämänkin kuuluisi varmasti mennä toisinpäin, mutta en jaksanut välittää.

"Ajattele, Rose, meillä on kaikki mitä voi toivoa: tarpeeksi pääomaa elämiseen, molemmilla töitä, pieni sievä tytär ja tarpeeksi tilava talo. Voisiko paremmin olla?"

Hymyilin, ja vastasin:

"Totta puhut, tosin, Dakotan huone pitäisi laittaa pikkuhiljaa valmiiksi. Tytön syntymäpäivät lähestyvät ja haluaisin hänelle oman huoneen."

Draco tuli lähemmäs ja vastasi:

"Kyllä se hoituu, mutta nyt ei mietitä sitä."

Tunsin punan kohoavan kasvoilleni, mutta en antanut sen häiritä. Tyydyin vain hymyilemään ja nyökkäämään.

Olisin voinut vannoa, että en olisi huomannut, vaikka koko talo olisi sortunut ympäriltämme. Elin vaihteeksi niin hetkessä.

 

"Kulta, mitä jos menisimme yläkertaan? Dakota tuskin herää, jos emme metelöi. Voisimme vihdoi puhua siitä, miksi lähdin ja miksi reagoin niin..."

Dracon äänensävy sai niskavillani nousemaan epämielyttävästi ylös, ei taitaisi olla kivaa kuultavaa. Olisin halunnut jäädä sohvalle, ettei Dakota varmasti heräisi, mutta Draco oli jo menossa portaita. Eikai tässä muukaan sitten auttaisi.

Draco oli jo sängyllä, kun tulin huoneeseen, joten menin hänen vierelleen.

"Noh, miten on?" kysyin, kun mitään ei tapahtunut.

"En nyt oikein tiedä, että mistä aloittaa..."

"Aloitat siitä, mikä on olennaista."

Tunsin kuinka sydämeni löi niin kovaa, että sen olisi voinut luulla tulevan ulos rinnastani. Dracokin varmasti kuuli sen, sillä hän räpelsi hermostuneesti käsiään. En yllättyisi, vaikka Dakota heräisi vielä tänään tämän keskustelun aikana.

 

Noh, menisi tämä keskustelu mihin pisteeseen tahansa, joskus se olisi käytävä. Kämmeneni hikosivat, kun mietin, että mitä nyt tapahtuisi.

"Noh, anna tulla."

"Mmm..."

Huokaisin syvään ja mietin, että saataisiinko tämä koskaan puhutuksi.

"Draco kiltti älä pitkitä tätä yhtään."

 

"Okei. Kaikki alkoi siitä, kun tapasin Sophien. Ensin ystävystyimme, sitten ihastuimme, josta seurasi rakastuminen, rakastumisesta yhteenmuutto. Selkeää, mutta lopputulos ei ollu kaunis. Tai noh, oli, aluksi."

"Tilannetta nimittäin sotki Lars, sen aikainen ystäväni. Hän oli muuttanut vasta Euroopasta, joten hän kysyi, että pystyisimmekö majoittamaan häntä toistaiseksi, että hän pystyisi asettumaan aloilleen ja hankkimaan työt ja asunnot. Tietysti suostuimme, mikäs meillä olisi sitä vastaan. Jälkeenpäin, en ymmärrä, että miten hän kykeni katsomaan minua edes silmiin."

"Mitö tarkoitat?" kysyin kummissani. Mitä sellaista Lars olisi voinut tehdä, että Draco puhuisi hänestä noin happamalla äänensävyllä.

"Saat kyllä tietää."

"Sophie ja minä elimme kaikesta huolimatta omaa elämäämme ja sitten koitti se päivä, kun saimme tietää, että Sophie on raskaana. Vaikka et ehkä nyt uskoisi tätä minusta, se oli sen astisen elämäni onnellisin päivä."

"Todellako? Eli sinulla on lapsia? Missä? Minkä nimisiä? Kuinka vanhoja?"

En edes ymmärtänyt, että olin päästänyt koko kysymysryöpyn ilmoille, tuosta noin vain. Sanat vain pulppusivat ulos. Draco irvisti, ja vastasi:

"Mm. Pääsemme siihen kohta."

"Aaa. Anteeksi. En keskeytä enään." mumisin punan noustessa kasvoilleni. Miksi en voinut koskaan käyttäytyä normaalisti?

 

"Niin... Lars sai sitten tietenkin tietää asiasta ja kävimme keskustelua siitä. Lopulta hän kuitenkin kysyi jotain, mikä lisäsi järkytystäni entisestään: Oletko varma että olet lapsen isä, taisiis, sanoiko Sophie mitään asiasta... Suutuin tietysti. Huusin vain hänelle, että mitä hän selittää, olemme Sophien kanssa toistemme ainoat. Siihen hän vastasi vain, että en olisi niin varma."

"Arvaan; Lars oli ollut Sophien kanssa?" kysyin ja yritin pitää ääneni neutraalina. Epäilisikö Draco nyt minua, kun kertoo tämän? Siksikö hän lähti?

"Mm. Sophie ilmestyi sitten paikalle ja selitimme hänelle tilanteen. Oletin tietysti, että hän olisi samaa mieltä kanssani ja antaisi Larsin kuulla kunniansa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Sophie oli aivan hiljaa ja katsoi Larsiin vain syyttävästi. Siihen Lars vain kommentoi, että tämä tieto koskee minuakin ja tiedät sen hyvin. Näin sanattoman keskustelun heidän välillään ja samassa kaikki valkeni minulle. Lars tosiaan olisi toinen isäehdokas."

"Annoin hänen tietysti kuulla kunniansa ja Sophie antoi myös. Erisävyyn tietysti, hän olisi halunnut pitää asiasn salassa minulta. Luojan kiitos Lars oli niin sika, että sanoi asiat ääneen. En halua edes ajatella, että miten asiat olisivat menneet ilman sitä. Yhh."

"Tiedätkö sitten kumman lapsi oli kyseessä?"

"En."

"Mm."

"Tiedän. Olisi pitänyt ottaa selvää. En vain halunnut enään."

"Mitä sitten tapahtui?"

"Lars ja minä tappelimme, huusimme ja hakkasimme toisiamme. Sophie itki ja käski meidän lopettaa"

"Sitten tein sen, mitä Sophie tietenkin jo odotti ja tiesi sen tapahtuvan. Aloin haukkua häntä kaikilla mahdollisilla nimityksillä ja annoin tämän halvan otuksen kuulla kunniansa. Idioottia sanoa tämä, mutta se tuntui jopa hyvältä. Enhän minä se ollut, joka meidän suhteemme pilasi, vaan hän."

"Ja kuten luonollista, se johti eroon. Sophie huusi vain, että toivoo niin Larsin olevan isä, ettei hänen tarvitse nähdä minua enään koskaan. En tiennyt edes, että mitä halusin sillä hetkellä, mutta järkytyin silti."

"Lähdin, enkä palannut enään koskaan heidän luokseen. Aivan kuten Sophie halusikin."

"Huhhuh mikä kuvio... Etkö tosiaan koskaan ottanut heihin enään yhteyttä, vaikka tiedät, että siellä saattaa olla sinun lapsesi?"

Tunsin niin pahaa oloa Dracon puolesta. En yhtään ihmetellyt hänen reaktiotansa raskaudestani, vaikka tietenkin se loukkaa minua edelleen. Ajatteliko hän todella, että olisin tehnyt samat? Vaikka tiesihän hän hyvin meidän tilanteemme ja koko kuvion. Ehkä se oli vain reaktio, joka johtui viimekertaisesta. Dracon vastaus sai ajatukseni taas ajankohtaiseen asiaan:

"En ottanut. He muuttivat pian sen jälkeen Ranskaan, mistä Lars oli tullutkin. Päätin, että käännän uuden sivun elämässäni ja annan heidän elää rauhassa omaansa."

"Ymmärrän..."

"Tämä juttu taisi jättää vähän pahan maun suuhun?" hän kysyi pahoittelevasti ja tuli lähemmäs. En voinut olla peittämättä irvistystä, joten nyökkäsin. Nyt tai ei koskaan.

"Siksikö sinä lähdit? Luulit minun tehneen samoin?"

En tiennyt, että pitäisikö olla iloinen vai surullinen, kun näin hänen yllättyneet kasvonsa.

"En tietenkään! En missään välissä epäillyt luotettavuuttasi, mutta minun piti ihan oikeasti selvittää omat tunteeni ja ajatukseni. Halusin olla varma, että jos palaan teen oikein. Haluan olla paras mahdollinen isä Dakotalle ja paras mahdollinen puoliso sinulle. Enkä halua, että Eric ja Sophie ovat esteitä meille.

Siinä se tuli. Eric. Olin jo kokonaan unohtanut sen miehen. Onneksi.

"Hassua, en muistanut koko Ericin olemassaoloa. Sitä sikaa en tahdo nähdä enään koskaan." naurahdin hivuttautuen Dracon kylkeen. Hän hymyili ja vastasi:

"Jep. Olemme toistemme ainoat, nyt ja aina."

"Niin. Nyt ja aina." toistin ja suutelin häntä pitkään ja hartaasti. Voi miten ihanalta se tuntuikaan, olla siinä ja tuntea Dracon kosketukset ja hengitys aivan lähelläni.

 "Kulta, minun täytyy aloittaa se Dakotan huone, mutta jää sinä vain nukkumaan ja selvittämään omia ajatuksiasi."

"Mmmm... okei..." mumisin suudenman välistä, kunnes päästin Dracon menemään.

Jäin sängylle kuuntelemaan Dakotan hengitystä ja miettimään kaikkea sitä mitä olin äskettäin kuullut. Miten paljon kaikkea kamalaa meidän molempien elämiin olikaan mahtunut, mutta siitä huolimatta me olimme tässä, yhtenä onnellisena perheenä, ainakin toistaiseksi. Mistäs kukaan tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Noniin, taas onnistuin eksymään kurjiin ajatuksiin.

Päätin lähteä vielä ennen peitonalle kömpimistä vilkaisemaan, että mitä Draco tarkalleen ottaen teki.

"Et mennytkään vielä nukkumaan?"

"En vielä, tulin katsomaan että mille täällä näyttää. Kaikki ennallaan yhä?"

"Jep. Alan tässä kärräämään tavarat pihalle ja siirryn ensimmäisenä seinän pariin."

Katsoin kummastuneena Dracoa, aikoiko hän tosiaan käyttää koko yön remonttiin?

"Millon sitten aijot nukkua?"

Draco vain tyytyi hymähtämään ja tuli luokseni.

 "Kyllä minä ehdin elämässäni vielä nukkua, usko pois. Nyt pitäisi vain saada Dakotan huone valmiiksi." hän sanoi ja halasi minua tiukasti. Hymyilin ja painauduin lähemmäs Dracon lämpöä huokuvaa syliä.

"Niin kai." vastasin ja lähdin muutaman suukon jälkeen kävelemään takaisin huoneeseemme.

Kun iltatoimet olivat hoidettu ja unta ei kuulunut, päätin selailla hetken jotain Dracon kirjaa, jonka hän oli lainannut viikko sitten kirjastosta. Ei siinä muuten mitään, mutta nikkaroiminen ja muu vastaava ei ollut ihan minun alaani. Muistan edelleen sen hehkeän hetken, kun keksin kunnostaa sitä autonromua.

Surullista kylläkin, että saisin pitkästä aikaa tänään nukkua yksin. Toisaalta, enhän minä yksin ollut: Dakota nukkuu noin 2 metrin päässä sängystä. Huono puoli on, että yöllä saattaa joutua heräämään vaikkapa tunnin välein syöttämään ja sitten vaihtamaan vaippaa. Dakota kuitenkin kasvaa niin kovaa vauhtia, että halusin nauttia jokaisesta hetkestä.

-------------------------------

Auringon säteet alkoivat tunkeutumaan ikkunasta, mutta ei se ollut aurinko, joka minut herätti. Dakotan vikinä tunkeutui korviini ja tiesin, että pitäisi nousta ylös. Yö oli vain ollut kaikin puolin hankala, Dakota oli ollut paljon normaalia itkuisempi.

Huokaisten vedin peittoa syrjään, ei tässä muukaan nyt auttaisi, kun noudeminen.

"Äiti on tulossa..."

Olisipa ihanaa saada välillä vain nukkua. Siitä puheen ollen, ensiyönä saisi olla Dracon vuoro herätä. Toisaalta, hän valvoi jo tämän yön. Olisi aika kohtuutonta, mutta tarvitsisin minäkin välillä lepoa.

"No mutta huomenta, äitin pieni päivänsäde. Käydäänpä katsomassa, että miten isukki on edennyt sinun huoneesi kanssa."

Kun astuin huoneeseen, oli lähellä, ettei leukani tippunut lattiaan. Huonehan oli uskomattoman hyvällä mallilla! Olikohan Draco levännyt hetkeäkään viimeyönä?

 

Draco istahti maahan ja silloin vasta huomasin, että hänellähän oli ruuat ja kaikki siinä.

"Huomenta kaunokaiset. Tulikos nukuttua hyvin?"

Olin vieläkin niin lamaantunut huoneen uudistuvasta ilmeestä, että en osannut edes vastata.

"Onko seinissä jotain vikaa? Ajattelin aluksi keltaista, mutta Dakota kasvaa kuitenkin niin kovaa vauhtia ja huone on kuitenkin hänen, ja punainen on kyllin tyttömäinen..." Dracon sanaryöppy sai minut vasta kunnolla hereille, ja kiirehdin vastaamaan:

"Ei, tai siis tarkoitan, että väri on hyvä. Ihmettelen vain, että miten olet yhdessä yössä saanut näin paljon aikaan? Ja minne olet kaikki tavarat täältä pistänyt?"

Draco tyytyi vain hymyilemään, mutta vastasi lopulta:

"Älä sinä niistä tavaroista huolehdi. Ja jos kuitenkin päädyt siihen, että punainen on liian räväkkä, meillä on vielä aikaa muuttaa mieltä. Jätin tarkoituksella tuolle toiselle seinälle keltaista, jotta olisi helpompi muodostaa kuva siitä, että kumpi väri on parempi. Työhuoneessa se oli kieltämättä aika ankea, mutta ehkä lastenhuoneessa se saattaisi olla jopa tietyllä tavalla parempi."

Jäin vertailemaan kahta väriä, minunko se nyt pitäisi päättää? Punainen on kieltämättä aika tumma, mutta keltainen taas aika näkymätön. Räväkkyyttä vai taustalla olemista? Kumpaa minä Dakotalta tahtoisin? Kovaa luonnetta ja tempperamenttia, vai massanmukaisuutta ja asiallisuutta? Äh. Aina minä osaan eksyä aiheesta.

En tiedä, että johtuiko se väristä vai edellisestä, mutta tyydyin vastaamaan:

"Punaiset on paremmat. Ja saahan ne maalattua jälleen takaisin vaikka raidalliseksi, jos siltä tuntuu. Tai tapetit. Dakota saa itse päättää kun kasvaa vähän."

"Niin. Näin teemme siis!" Draco sanoi ja hyppäsi takaisin seisomaan. Ruokatunti saisi nyt nähtävästi jäädä ja työt jatkua.

"Kuulitkos Dakota, iskä tekee sinun huoneesi nytten! Sitten kun kasvat vielä vähän isommaksi saat ikioman huoneen."

"Jep. Sitten iskä saa äitin taas itselleen öiksi." Draco heitti ilkikurisesti. Tyydyin hymähtämään, mutta puna nousi pakostikkin poskilleni. Onneksi Dakota ei ymmärtänyt vielä, muuten Draco olisi voinut saadakkin ympäri korvia. Tai noh, ainakin melkein.

 Kun sain Dakotan syötettyä ja lukuisten yritysten jälkeen taas nukahtamaan, pääsin vihdoin omille aamutoimilleni. Peilikaapin kohdalle päästyäni ajattelin, että pesen ensin hampaat ja sitten vasta suihkuun. Jäädyin kuitenkin hetkeksi tuijottamaan kuvajaistani: ovatpa hiukseni kasvaneet jo ihan omituisen mallisiksi, pitäisi varmaan varata kampaaja. Ja tämä poskien punotus saisi alkaa jo loppua, siitä on jo varmaan puolituntia, kun Draco sai tämän aikaan. Hienoa. Nyt poskeni punoittavat entistä enemmän, kun edes ajattelen sitä asiaa!

Kun vihdoin sain kuvajaiseni jätettyä rauhaan, ainakin hetkeksi, menin suihkuun. Suihkussa oleminen on niitä päivän ainoita hetkiä, kun pystyn rentoutua 100%. Jos taas en ole rentoutumisen tarpeessa, se on hyvä paikka miettiä asioita ihan itsekseen. Ei sillä, että talossa ei olisi tilaa ja rauhaa, mutta jotenkin tämä vain tuntui erilaiselta.

Kun sitten vihdoin raaskin lähteä suihkusta, kun Draco alkoi huutelemaan että en saa valuttaa niin paljoa vettä, päätin pukeutua ja laittaa hiuksenikin kuntoon. Mikäs sen parempaa, jos intoa vain sai riittämään.

Mahan alkaessa murista päätin, että olisi aamupalan aika. Draco tuskin söisi, sillä hän oli hakenut yöllä mäkkäristä kuulemma ruokaa. Senkus, minulle ei mäkkiruokaa nyt pitäisi antaakkaan. Raskauskilot eivät tahtoneet lähteä itsestään, vaikka synnytyksestäkin oli jo aikaa. Noh, huomenna sitten, tänään vielä paahtoleipää...

Hyvä ettei voipaketti tippunut lattialle, niin paljon säikähdin roskiksen oven kolahdusta.

"Hui kamala, ei saa säikytellä!" kiljaisin ja katsoin Dracoa niin vihaisena kuin osasin, tuloksetta.

"No anteeksi vain, mutta jonkun täytyy tässätalossa viedä myös roskia. Dakotan huone on muuten huonekaluja vailla valmis, eli seinät maalattu. Kuivumiseen pitää kuitenkin varata muutama päivä."

"Okei..." mumisin ja jatkoin leipäni tekemistä. Toivottavasti Draco ei ollut tosissaan, kun sanoi, että jonkun täytyy myös roskat viedä. Okei myönnetään, en ole viimeaikoina ollut kovinkaan aikaansaava, mikä näkyykin varmasi ihan jo painon nousussa ja pölypallojen kertymisessä. Pienen lapsen hoito nyt vain ei ole kaikista helpoimmasta päästä. Lähes poikkeuksetta se olen nimittäin minä, joka nousee yllä Dakotaa hoitamaan.

Kun paahtoleivät oli ahmittu, päätin, että nyt olisi hommien vuoro. Dakota nukkuisi hyvällä tuurilla vielä muutaman tunnin ja hommia riittäisi siihen asti. Laskuista olisi kuitenkin helppo aloittaa. Kävellessäni portaita alas ja katsellessani kevään edistymistä sain olla onnellinen, että kampesin itseni pihalle. Aurinko paistoi ihanasti ja lämmitti paljaita käsivarsiani. Vielä muutama viikko sitten olisi pitänyt laittaa takkia päälle pihalla käymiseen, mutta nyt alkoi olla jo kyllin lämpöistä.

"Voi juma, mistä näitä laskuja oikein kertyy... Pakko saada se yksi maalaus loppuun, tai jää nämä pian maksamatta."

Okei. Dracolla oli kyllä säästöissä mukavasti rahaa, mutta silti. Dakotan huoneen remontoimista varten oli pitänyt käyttää rahaa ja niitä ei oltu laskettu jokakuukautisiin menoihin mukaan. Ei auttaisi kun palata maalausten pariin.

Onneksi olin muutama viikko sitten saanut tilauksen, 3 taulua erään ala-asteen tiloihin. En ymmärrä, että mihin 8 vuotiaat lapset näinkin kalliita tauluja tarvitsivat, mutta aina vain minulle parempi. Ja sivistys on aina plussaa, vaikka mikäs minä olen peruskoulupohjalla sanomaan. Toivottavasti Dakota osaa olla fiksumpi elämäänsä koskevissa valinnoissa ja hankkii itselleen kunnon ammatin. Hänen päätöshän se kuitenkin on, mutta kai tätä reittiä kulkeneena osaisi jo sanoa, että toisin kannattaisi valita.

-----------------------------------------------

Viikot vieriv't ja Dakota täyttäisi jo yhden vuoden. Uskomatonta, että aika tosiaan kulki näin nopeasti. Kohtahan tyttö olisi jo omillaan asumassa! Huokaisten puhalsin Dakotan kakun kynttilät ja sätin itseäni: tämänhän pitäisi olla mukavaa, esikoisen synttärit. Miten minä aina saan kaiken iloisen tuntuvan ikävältä?

Dakota Hardwick. Dracon näköä tytössä on ihan mukavasti havaittavissa.

Päätimme Dracon kanssa, että Dakota saisi pikkuhiljaa alkaa siirtymään omaan huoneeseensa. Lattiat oli mopattu muutamaa päivää sitten, joten siisti ja puhdas huone. Mikäs sen parempaa.

"Noniin äitin prinsessa, aika iltapesulle ja nukkumaan."

 

-----------------------

 

Sellasta (: Venyi nyt vähän tän osan tekeminen, mutta tässä tosiaan on ollut kaikenlaista. Kommenttia ja osailmoituksia saa taas tänne sitten laitella ja kaikkeen pyrin vastaamaan mahdollisimman nopeasti :) Uutta osaa yritän alkaa tässä lähipäivinä pelaamaan. Mutta juuh.

- Sabrina