Huhhuh, sain melkoisesti nähdä vaivaa tän osan eteen! Ostin nimittäin uuden koneen ja sain aloittaa operaatiolla, johon kuului kaikkien simssien asentaminen. Koska Hardwickeja haluan jatkaa, jouduin tietenkin kopioimaan kaikki simssiin liittyvät jutut vanhalta koneeltani ja siirtää uudelle. Ei sekään sujunut ongelmitta, mutta kaikista käynistysongelmista huolimatta osa on nyt valmiina!

Kiitokset kaikille edelliseen osaan kommentoineille ja uusista osistaan ilmoitelleille. Jättäkää ihmeessä kommenttia tämänkin osan loppuun :---)

-----------------------------

"Ooks sä nyt ihan varma? Ettei se vaa ois kuitenki näyttäny väärin?!" Isabella tilitti sormet sauhuten facebookin chattiin. Huokaus. Eikö hän vaan voisi uskoa? En mä vitsillä tätä sanois, luulis sen tietävän.
"Tein niit jo kolme. Oon ihan varma :/"
"Ei se voi olla! Ei vaan voi..." Hän kirjoitti ja tiesin mitä hänen päässään liikkui. Samaa mitä minun päässäni oli liikkunut viimeiset kolme päivää. En ollut kertonut vielä kellekkään olevani raskaana.

"Isabella mä oon tehny jo kolme testii kuten jo sanoin. Mä en vaa tiiä et mitä seuraavaks..." Kirjoitin viimeisimmän pienen harkinnan jälkeen. Tiesin kyllä mitä hän tulisi sanomaan. Saman kuin viimeksikin.
"Hoidetaan homma vaa yhtä siististi ku viimekski. Ei sun porukat saanu tietää sillonkaa ja nyt ei tarttis kertoo Milollekaan. Voisitte jatkaa normaalisti, niinku mtn ei ois tapahtunu :)<3"

Miksei Isabella vaan voinut ymmärtää, että viimekertakin oli liikaa? En varmasti jaksaisi sitä uudestaan. Mutta en mä kyllä toisaalta mikää teiniäitikään haluu olla.

"En tiiä. Aattelin kyl kertoo Milolle."
"Et oo tosissas!?!"
"En mä kestä salata silt tätä. En haluis tehä samoi virheit uusiks mut silti. Haluun kuulla Milon mielipiteen."
"Mä voin kertoo sen sulle jo: Se ei tuu tykkää ja jättää sut. Taas. Tee nyt vaa fiksusti. Mä voin varaa sulle ajan Barnsleyn sairaalaan. Ne osaa hoitaa homman siististi ja nopeest. Voin tulla mukaanki :)<3"

Mietin hetken, että mitä tähän tulis vastata. Voisin toimia kuten hän toivoo, mutta en tiedä haluanko sitä todella. Halusin todella päästä jo puhumaan Milon kanssa. Sen jälkeen voisin hoitaa homman päiväjärjestykstä jos tilanne niin vaatisi.

"Kiitti Isa, mut mä taidan ihan oikeest soittaa Milolle eka. Kerron sit huomenna miten kävi..:"

Meni hetki ennekuin Isabella vastasi.

"Sä teet tyhmästi. Ja tuut katuu."

Tämän jälkeen hän kirjautui ulos. Tunsin ikävän pistoksen rinnassani, kun ajattelin hänen kiukkuaan. Hylkäisikö Isabellakin minut? Elenen kanssa en ollut vieläkään saanut sovittua, hän pisti välimme poikki kuultuaan minun ja Milon seurustelevan virallisesti. Serena oli valinnut Elenen kannan ja poistanut minut jopa facebookin kavereista. Isabella oli tähän asti purjehtinut koettaen löytää kultaisen keskitien, mutta mahtaisiko enään. Olikohan Isabella kuitenkin oikeassa, teinkö tyhmästi kun halusin kertoa Milolle? Mitä se muuttaisi?

Päädyin istumaan huoneeni lattialle ja puristamaan jalkoja lähemmäs vatsaani. Tiesin, että olin odottanut turhan pitkään kertomista kellekkään, olihan raskaus varmasti jo kolmannella kuulla. En ollut erityisesti huolestunut kuukautisten poisjäämisestä. Ajattelin sen johtuvan riitelyn tuottamasta stressistä, mutta ei näköjään.

"Miten mä voin olla näin tyhmä..." parahdin hiljaa ja nojasin päätä käteeni. Entä jos Milo ihan oikasti jättäisi mut? Jos äiti ja iskä eivät hyväksyisi tätä? Miten mä ees kerron niille? Entä jos mä päädynkin pitää tän lapsen? Mistä mä saan töitä kun en pääsis yliopistoon? Missä mä sen lapsen kasvattaisin? Osallistuisko Milo?

Paniikin kyyneleet alkoivat tulvimaan silmiini kun kysymyksiä vain ilmestyi mieleeni lisää toisensa jälkeen. Oliko tässä mitään järkeä? Jos vain soittaisin Isabellalle ja pyytäisin anteeksi. Antaisin hänen auttaa tämän hoitamisessa.

 

Nousin ylos ja aloin pyyhkimään punoittavia silmiäni. Olisin kerrankin vahva ja tekisin oikean päätöksen. Enhän minä edellistäkään aborttia katunut, tunsin vain pahaa oloa siitä mitä Milo teki sen jälkeen minulle.

Lähdin talsimaan alakertaan puhelimen luokse. Oli jo myöhä, mutta tiesin Isabellan olevan yhä tavoitettavissa. Hän varmaan uskoikin minun soittavan kohta ja kertovan mielen muutoksesta. Tai no, enhän minä missään välissä ollut päättänyt pitää lasta. Abortti olisi oikein.

Kun pääsin puhelimelle asti ja olin valinnut Isabellan numeron, tunsin oloni entistäkin ahdistuneemmaksi. Ehtisin vielä muuttaa mieleni ja soittaa Milolle. Hänhän olisi varmasti samaa mieltä kuin Isabella. Pitäisiköhän tämä ajatus kuitenkin varmistaa? Jos kuitenkin soittaisin ensin Milolle..

"Mmå." Milo vastasi puhelimeen. Hymyilin pienesti, hän oli sentään hyvällä tuulella.
"Moi muru. Mul ois vähä asiaa mist haluisin puhuu... Pääsisiks sä tänne?" kysyin lopulta pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Juu khyyl mä pääsen. Eks sä voi puhelimes sanoo?" hän kuitenkin kysyi hieman varuillaan.
"Vai onks se jotai vakavaa, meihi liittyvää?" hän jatkoi vielä.
"Ei mitään sellaista, mitä sä varmaan nyt mietit. Tää vaa koskee sua tosi paljon. Oo kiltti ja tuu." vastasin ja toistin toiveeni.

"Mmm, joo mä tuun. Puen vaa eka jtn päälle." hän vastasi lopulta. Huokaisin helpotuksesta, ainakin minulla olisi kotikenttä etu. Jos hän haluaisi jättää minut, voisin suoraan käpertyä omaan sänkyyn itkemään. Helppoa.
"Joo. Mä oottelen sua ovella. Tuu nopee." huokaisin ja lopetin puhelun. Istun eteisen penkille odottelemaan ja yritin kehitellä jotain fiksua keinoa kertoa tästä Milolle.

Noin varttia myöhemmin Milo talsikin sisälle. Hän katseli uteliaana ympärilleen, mutta kun huomasi porukoitteni olevan ulkoja ja Dominicin musiikista päätellen huoneessaan, hän rentoutui hieman.
"Sul oli asiaa..." hän aloitti.

 

"Joo... Se on aika arkaluontoista ja mä haluan et sä et menetä malttias kun kuulet tästä. Tää ei tuu olee helppoa..." annoin ääneni vaimentua loppua kohti ja pyörittelin varpaitani mietteliäänä. Milo varautui entistä enemmän ja silmäili minua hermostuneena. Hän kuitenkin nyökkäsi lupauksen merkiksi.

 

"Tota... Mitä siis?" hän levitti käsiään kysyvänä. Äkkiä minua alkoi kuitenkin taas jänistämään. Tekisin virheen. Ihan varmasti.
"Mmm... Mennääks mun huoneesee puhuu? Domil on musa nii kovalla et ei se mitään kuule."
"Okei. Mut hoidetaan tää nopeesti. Sä pelotat mua." hän katsoi minua tutkivasti.

 

"Joo. Ei täs mee kauaa." huokaisin hiljaa ja lähdimme yläkertaan.

 

Aika kului ja istuimme vain hiljaa sohvallani. Miten minun pitäisi oikein aloittaa? Samalla tavalla kuin viimeksi ja vain pamauttaa faktat pöytään?

"Dakota kiltti sano jo jotain!" Milo parahti.

 

"Mä en usko et sä haluaisit oikeesti tietää tätä... Ainakin Isabella sanoi et..."
"Isabella? Miten Isabella liittyy tähän?" Milo kysyi ihmeissään.
"No mä tavallaan kerroin tän jo sille. Ku en oikee tiiä miten täl kertaa tulis toimii..."
"Dakota? Täl kertaa? Mitä ihmettä sä selität!?" Milo alkoi korottamaan ääntään ja katsoi minua hämmentyneenä. Samassa hän kuitenkin muisti, että oli luvannut olla asiallisesti. Hän sulki suunsa ja jäi vain katsomaan minua silmiin.

 

Huokaisin ja irvistin. Tästä tulisi rumaa. Niin rumaa.
"Milo..."
"Niin?"

 

"Sano nyt vaan. Ei se voi olla mitään niin kamalaa." hän rohkaisi, vaikkakin epäuskoa äänessään. Olin onnistunut jo tartuttamaan hermostuneisuuden häneenkin. Eipä se kyllä ollutkaan mikään ihme. Kai tässä tulisi vain avata suu ja kertoa miten asiat on.

 

"Mä oon raskaana."

Tuli aivan hiljaista. Milo vain siristi silmiään ja katsoi minua arvioiden. Eikö hän uskonut?

 

Kyyneleet kihosivat silmiini kun hiljaisuus vain jatkui.

"Oo kiltti ja sano jotain." anelin vuorostaan.

"Sä oot siis raskaana?" hän heitti kysymyksen lopulta. Nyökkäsin vain ja seurasin hänen kasvojensa ilmeitä. Oliko hän vihainen? Pettynyt? Inhon vallassa? Mitä tämä oli? Viimeksi hän vain suuttui ja lähti. Ei sen kummempaa.

 

"Mä sain varmuuden pari päivää sit. Oon tehy kolme testii mut en oo käyny viel lääkäris. Isabella sano et mun pitäis tehä abortti."
"No aijoks sä?" Milo kysyi lopulta.
"Se riippuu vähän siit mitä sä sanot. Kai joo."

 

Milo nousi seisomaan ja risti kädet rinnalleen. Hän katseli ulos mietteliäänä monta minuuttia eikä sanonut mitään. Olin jo aivan varma, että tämä olisi tässä, kunnes hän lopulta avasi suunsa ja lausui hitaasti mutta selvästi varmana niiden oikeasta merkityksestä:
"Pidetään se. Lapsi meinaan."

 

Nyt oli minun vuoroni mykistyä. Milon oli pakko pilailla! Eihän hän voinut olla tosissaan, vai voisiko?

"Täh?" totesin vain tymän oloisena.
"Niin,.. Pidetään se lapsi. Kasvatetaan se yhessä."

"Tiedäks sä ees mitä se meinaa? Kasvattaminen siis." tuhahdin ja seurasin Milon reaktiota. Hän oli hetken hiljaa ennenkuin vastasi:
"Tiedän. Mulla on muutaman kuukauden vanha pikkusisko kotona. Osallistun sen hoitoon päivittäin. Penelope on muuttanu aika mullistavalla tavalla mun asennetta. Välillä jopa mietin, et entä jos ei oltaiskaan sillon..."
"Se oli ainut oikee ratkasu sillon. Sä tiiät sen kanssa. Mikä täl kertaa meniskää erilailla?" kysyin ja tunsin pientä kiukkua Miloa kohtaan. Oliko tää oikeesti sille joku vitsi?
"Mä voisin muuttaa tänne. Auttaa sua. Osallistuu. Hankkii töitä." hän luetteli varman oloisena.

 

Olin aivan hiljaa hetken ja pyyhin kyyneleet poskiltani. Milon idea kuullosti samaan aikaan ihanalta ja kamalalta. Meistä vanhemmat? Ihan oikeasti?
"Mä en tiiä mitä mun porukat sanoo."
"Otetaan siitä selvää." Milo sanoi ja istui sängylle.

Puimme vielä monta tuntia asioita ja päädyimme lapsen pitämiseen. Kuulimme yöllä askelia portaikosta ja tiesin vanhempieni tulleen kotiin. Päätimme kuitenkin odottaa aamuun ja käperryimme pieneen sänkyyni nukkumaan aivan kiinni toisissamme.

---------------------------------------------------

"Te halusitte puhua." Äiti aloitti varautuneesti. He eivät erityisesti pitäneet siitä, että seurustelen. Ilmeisesti ihan syystä.
"Niin... Me toivotaan että te voisitte yrittää pysyä mahdollisimman rauhallisena." aloitin ja loin pelokkaan katseen Miloon. Hän nyökkäsi rohkaisevasti, mutta siitä huolimatta pelon kyyneleitä tulvi silmiini. Mitä jos he heittäisivät minut vaikka ulos?

 

"Dakota, älä pelkää. Kaikki menee hyvin." Milo rohkaisi ja yritti tulkita vanhempieni silmäyksiä meihin ja toisiinsa.
"Iskä, äiti..." yritin aloittaa tärisevällä äänellä.

"Dakota, älä itke. Kerro vaan." Draco rohkaisi.

"Mä oon raskaana. Ja me on päätetty pitää tää lapsi." pamautin asian esille. Tätäkö sillä kissan pöydälle nostamisella nyt tarkoitettiin?

"Sä oot mitä?" Isä heitti uuden kysymyksen, tosin kiukun ja hämmennyksen yhdistämänä. Äidin katseesta paistoi kiukkua ja häpeää.
"Ei tullu mieleen käyttää ehkäisyä niinkuin sulle on neuvottu varmaan kehdosta asti?" hän sihahti kiukkuisena.
"Rose, rauhoitu. Tää pitää nyt hoitaa jotenkin järkevästi..." isä yritti.

"Ja mikähän sellainen keino voisi olla jos tämä nuoriso on jo kerta päättänyt pitää lapsen?" äiti totesi jäätävästi ja sulki silmänsä. Hienoa. Se varmaan poistaisikin tämän ongelman, että jos sitä ei näe sitä ei ole.

"Meillä on ihan suunnitelmia ja kaikkee et miten tää hoidetaan... Peruskoulua on jäljellä enään muutama hassu viikko ja Milo alkaa hakemaan töitä. Milo vois myös muuttaa tänne ja auttaa mua..."

"Muuttaa? Antaakos Milon äiti siihen suostumuksensa?" isä kysyi ja loi Miloon kyseenalaisen katseen kulmien alta.

"Mä järjestän sen jotenkin." Milo vastasi.
"Teillä kummallakaan ei taida ees olla ihan oikeeta hajua, että mitä lastenhoito on." äiti puuttui taas puheeseen.
"Milolla on kotona 6kk vanha pikkusisko, jota hän hoitaa. Eli on." tiuskaisin takaisin. Välillä äiti osasi olla niin rasittava, vaikka tällä kertaa en voisi häntä tuomita. Heidän sanoissaan oli kyllä järkeä; ei meistä varmasti olisi vanhemmiksi.

"Jaa. No, ilmeisesti tähän taloon on sitten tulossa vauva." isä ilmoitti lyhyesti. Äiti ei sanonut mitään, mutta tiesin hänen kyllä tokenevan tästä ajan kanssa. Loin Miloon helpotuksen ja kauhun sekaisen katseen, mutta hänen hymyillessä minulle rohkaisevasti tunsin pientä helpotusta.

Kyllä tästä varmasti selvittäisiin, Keinolla millä hyvänsä. Vielä kun Milo saisi luvan muuttaa meille ja hänen äitinsä ja isäpuolensa hyväksyisivät tilanteen tämä helpottuisi heti. Vielä kun Isabellakin leppyisi...

----------------------------------------------------

"Äiti otti asian yllättävän kevyesti. Tietysti se yritti vielä puhua abortista, mutta hyväksyi asian lopulta. Saihan se mutkin 19 vuotiaana ja mä ehin täyttää jo 17 ennenku vauva syntyy. Säkin täytät talvella 16, joten kyllä tää tästä. Kyl me selvitään." Milo höpötti. Puolet puheesta meni puurona korvista sisään ja ulos.

"Isabellasta ei vissiin oo kuulunu vieläkään mitään?" Milo kysyi lopulta. Tämä oli ollut arka aihe minulle, sillä hän oli palannut takaisin Elenen ja Serenan luokse. Vissiin pysyvästi.
"Ei... Mut kyl tää tästä." lisäsin vielä. Milo katsoi minua myötätuntoisena.
"Noh, meillä on muuta kivaa mietittävää, kuten sun huoneen sisustamista. Voidaan hankkii parisänky ja kaikki." Milo vaahtosi innoissaan. Nyökkäsin vain etäisenä.

"Dakota, kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Isabellakin varmasti leppyy ajan kanssa. Ja sun pitää nyt keskittyy vaan ittees. Sä ja vauva ootte nyt kaikista tärkeimpiä."

Kaivoin kirjan yöpöydän laatikosta ja yritin syventyä siihen. Milon yllättävä vauvakuume tuntui ihmeelliseltä kaiken kokemamme jälkeen ja hieman jopa ahdisti. Olin kyllä päätynyt samaan ajatukseen hänen kanssaan, että pidämme lapsen, ei hän minua painostanut. Ajatus tuntui kuitenkin vielä niin vieraalta omaan elämään, että halusin vain paeta sitä vielä hetken kun se oli mahdollista. Uskoin kyllä kaiken muuttuvan vielä hymyksi, mutta nyt olisin liian väsynyt suunnittelemaan tulevaa. Milo selvästi huomasi uupumukseni ja päätti, että alkaisimme nukkumaan.

Yö tosin oli siitä erilainen, että nukuimme erillään. Pitäisi tosiaan hankkia se parisänky, sillä jos minä alan tästä turpoamaan en mahdu edes yksin tähän sänkyyn.

-------------------------------------------------------

3 KK MYÖHEMMIN

6kk oli tullut täyteen raskaudelleni ja Milo oli pysynyt tukenani aivan kuten oli luvannutkin. Olimme sisustaneet, tai Milo oikeammin oli tarjoutunut sisustamaan meille oman huoneen. Dominic asuisi kotona vauvan syntymään saakka ja muuttaisi sitten Bethin kanssa yhteen. Lapsi saisi siis hänen huoneensa kun vain kasvaa hieman.

"Se makkari ois nyt valmis..." Milo kuiskasi vihjailevasti ottaessaan minut kainaloon.
"Hienoa. En tosin tiedä, että pitäisikö minun olla huolissani; osaathan sinä sisustaa vai onko huone oikea äijäluola?"
"Hahhah. Saat yllättyä positiivisesti kun vain tulet katsomaan. Se on oikein soma." hän lisäsi ilkikurisesti.

"Ai, niinkuin joku barbien päiväuni vai?"
"No ei, hassu. Ihan niinku sulle." hän kuiskasi korvaani ja antoi suukon poskelleni.
"Tuu kattomaan." hän käski ja lähti edeltä yläkertaan.

"No?" Milo kysyi jännittyneenä.
"Tää on... Ihana." vastasin lopulta.

"Innostuneisuuskin on luvallista. Toi ei oo kovin vakuuttavaa." Milo härnäsi.

"Kyllä mä tarkotan sitä. Tää kaikki tuntuu vaan yhä niin oudolta. Et meistä ihan oikeesti tulee perhe ja me saadaan vauva. En ois vuos sitten viel uskonut." selitin niin nopeasti, että kieleni meinasi mennä solmuun.

Milo vain naurahti ja viittoi minut luokseen.
"Hassu. Tää kaikki tulee olemaan täydellistä. Mä lupaan"
"Lupaatko?" kysyin kuin pieni lapsi.

"Lupaan." Milo vastasi ja heilutti käsiämme hiljaa puolelta toiselle.

Tiesimme molemmat, että lupaus ei välttämättä tulisi pitämään. Ylämäet ja alamäet kuuluisivat aina elämään emmekä me voisi paeta niitä. Juuri nyt me vain tarvitsisimme hieman hyvää onnea. Että kaikki tämä onnistuisi.

"Enään muutama kuukausi niin tästä kaikesta tulee totta." Milo kuiskasi silitellen pyöristynyttä vatsaani. Hymyilin ja katsoin Milon onnesta säihkyviä silmiä.

Miten paljon suuria tunteita tämä pyöreä vatsa saattoikaan herättää.

--------------------------------------

Huhhuh! Siinä se. Ei muuten koskaan oo ollu näin paljon vaikeuksia uuden osan julkaisemisessa, sillä oikeestaan tää oli valmiina jo toissapäivänä, mutta vuodatus oli erimieltä kanssani tän julkaisusta. Toivottavasti toi teksti ei tuntunu niin tönköltä lukea kuin minusta välillä tuntui kirjoittaa sitä. Mutta, nyt toivottavasti päivitystahti hieman kiihtyisi, sillä poikaystäväni lähtee inttiin loppiaisena ja mulla pitäis olla sitten aikaa taas simssille XD No joo, kuitenkin. Hyvää joulua kaikille lukijoille! :)

-Sabrina

Jee, täällä taas! Saa nähdä ehdinkö tehä vielä yhden osan ennen Hardwickien 2. vuosipäivää kun on ylppärit päällä, mutta tavoitteita ainakin asetetaan! Jättäkääs taas kommenttia osan loppuun ilokseni :--)

 

"Elene, älä viitti kiukutella. Ei se oo meidän syy jos sun isäs sai tietää sun äidista ja teidän tapailuista." Isabella puuskahti. Olimme saaneet juhlimisen sijaan kuunnella Elenen valittamista viimeisimmät 30 minuuttia.

"No ette tei voiskaan tajuta et mitä on kun elämä potkii päähän ihan urakalla. Milo ja kaikki." hän surkutteli ja tyydyin vain pyöräyttämään silmiäni.

"Vieläks sä jaksat vittuilla mulle Milosta? Mähän sanoin, et mä en rohkaissu sitä yhtään mihinkään. Me vaan puhuttiin. Se oli Milo joka ne tunteet sano ääneen, mä lähdin." tilitin ja sain Elenen vain nakkelemaan niskojaan. Hän ei edes kääntänyt päätään puoleeni!

"Vittu kuulitko sä?" huusin hänelle.

"Haista vittu." hän vain tiuskaisi.

Huomasi selvästi, että olimme humaltuneet jo sen verran, että muurit olivat laskeutuneet. Että nyt sitä sitten mentäisiin.

"Haista kuule ämmä ihan ite. Ei se oo mun vika jos Milo ei nää sussa mitään hienoa." totesin ivallisesti ja huomasin Isabellan ja Serenan katsovan toisiaan huolestuneina. Tämä vaikuttaisi meihin kaikkiin.

"Vittu sä oot kyl yks saatanan huora. Ei kavereiden jätkii viedä." Elene sanoi jäätävästi. Naurahdin vain ja kysyin häneltä:

"Pitääks meidän ihan oikeesti käydä läpi, et kenen kanssa Milo oli ennen sua? Ai niin! Mun kanssa. Sattuipas sopivasti, siitä muistin yhen kavereiden säännön: eksiin ei kosketa. Soiko kellot?"

"Hei oikeesti, voisitteks te vaan antaa olla nii voitas mennä pitään hauskaa?" Isabella yritti."

"Nii. Saran bileet on aina ihan hullun täynnä kaikkii kuumii jätkii enkä mä haluis olla koko iltaa vaan naisten seurassa jos ymmärrätte mitä tarkotan." Serena lisäsi ja kikatteli Isabellan kanssa tietäväisenä, että mitä tänään olisi tiedossa.

"No toiset sentään suunnittelee miesten kaa toimintaa! Milo ei oo ottanu muhun enään mitään yhteyttä kun se haluu vaan ton läskin lehmän!" Elene parkaisi ja loi minuun ilkeän katseen. Pyöräytin vain silmiäni ja vastasin:

"Lehmä ottaa tänään edistävän askeleen Milon kanssa."

"Uskallappas. Meidän välit on sitten siinä." Elene sähähti. Tyydyin vain toteamaan:

"Jos sä et kestä mun ja Milon seurusteluu, mä en voi sille mitään. Me rakastetaan toisiamme." sanoin ja annoin ylimielisyyden kuultaa läpi. Olin jo voittanut tämän taistelun.

"Toivottavasti historia toistaa itseään." Elene kuiskasi hyytävänä. En sanonut siihen mitään.

Samassa Sara saapui huoneeseen:

"Mitä vittuuu te tääl kyhnötätte? Ulkon on lisää viinaa ja muutenki ihmisii."

"Mennään!" Isabella komensi ja Serena hyppäsi myös ylös.

"Joo mäkin tuun." Elene sanoi äkkiä ja katsoi minua merkitsevätsi. Tänään en olisi tervetullut hänen seuraansa.

"Dak, tuuks sä?" Isabella kysyi Elenestä välittämättä.

"Nääh, mä istun viel hetken ja meen sit ettii Milon. Tuun moikkaan teit myöhemmin." vastasin ja sivuutin Elenen murhanhimoisen katseen hymyillessäni Serenalle ja Isabellalle, jotka yrittivät pitää naamansa peruslukemilla Elenen takia.

Ja niin minä jäin yksin. Se oli ihan mukavaa, sillä halusin rauhoittaa itseni ennen Milon kohtaamista. En halunnut happamuutta meidän iltaamme. Siitä tulisi erityinen. Ja onnistuneempi kuin viimeisin yhteisemme.

Kun olin vihdoin kyllin rauhallinen ja juonut muutaman siiderin lisää, suuntasin pihalle. Siellä todellakin oli aika hurja meno.

Musiikki oli todella kovalla, ihmisiä tanssimassa ja Saran kummallisen hökötyksen ympärillä. Vilkaisin ylös ja sain huomata, että parvekkeella oli vamrmaan kymmenen ihmistä lisää, eli niitä näistä juhlista ei ainakaan puuttunut. Tällä hetkellä ainut asia mikä pisti ikävänä silmään oli Elene lähentelemässä Miloa.

Päätin kuitenkin antaa asian olla ja luottaa siihen, että Milo hoitaisi asian. Elene saisi ainakin nähdä, että en minä Miloa vienyt vaan hän tuli minun luokseni.

"Isa, onks sulla jo joku kiikarissa?" huusin musiikin yli tanssivalle ystävälleni. Hän vilkaisia minua ja virnitsi merkitsevästi. Kuka lie tällä kertaa.

Samassa näin Milon edessäni. En ollut edes tajunnut, että hän oli hätyytellyt Elenen luotaan.

"Moikka kaunotar." hän huusi musiikin yli ja hymyili. En pystynyt kuin hymyilemään takaisin.

Hän tuli kuitenkin lähemmäs, joten nyt hän kuulisikin jos minulla olisi jotain sanottavaa.

"Missä sä oot oikeen ollut? Luulin jo että sä et tulisikaan." hän kysyi ja katsoi minua merkitsevästi. Tunsin punan kohoavan kasvoilleni, olinko minä oikesti punastelija?

"Juteltiin tyttöjen kaa sisällä ja jäin sinne hetkeks viel niide jälkee. Mitäs tääl on tapahtunut illan aikana?" kysyin puolestani.

"No, Saran bileissä tunnetusti sattuu ja tapahtuu. Muutama nyrkkejen kaa otettu ottelu täs ollu, muutama sammunu ja osa heitetty pihalle. Kuulemma kuokkimassa. Mä en kyl tajuu miten Sara pystyy tunnistamaa et kuka on kutsuttu ja kuka ei. Mut ainakin sen veli heitti kaikki ylimääräset ulos." hän selosti. Tyydyin vain nyökkäämään ja hymyilemään.

"Noh... Mitäs Elene?" kysyin ja hymyilin tekopirteästi. Milo katsoi minua hieman kummissaan, mutta vastasi sitten:
"Yritti taas jotain omiaan mutta pääsin siitä onneks eroon."
"Hih, okei." naurahdin ja hymyilin lisää.

Sain kuitenkin pian todeta, että siinä paha missä mainitaan.

"Dakota, tuuks sä käymään vähän tuol?" Elene kysyi kireyttä äänessään. Milo katsoi kummissaan välillämme olevaa sähköä, mutta kun katsoin häntä kysyvänä hän nyökkäsi.

"Joo..."

"Mä oottelen sua täs. Älä viivy kauaa." Milo lisäsi vielä ja iski silmäänsä. Hymyilin hänelle merkitsevästi ja huomasin Elenen esittävän iloista Milon aikaan. Luultavasti tyyntä myrskyn edellä.

"Mä nyljen sut elävältä." Elene sähähti hampaidensa välistä lähtiessämme syrjempään.
"Yritä."

"Miten sä oikeen kestät ittees!? Saatanan ylimielinen ämmä!" Elene huusi ja kääntyi minua kohti. Kohotin vain kulmakarvojani ja loin kuvan, että en tietäisi edes mistä oli kysymys. Se sai hänet suuttumaan vielä lisää.

"Vittu sä oot yks alhanen saastainen paska. Milokin tajuaa sen vielä jonain päivänä. Ja sit se ettii itelleen oman tasoistaan seuraa." hän tilitti ja huitoi käsillään siihen malliin, että saisin kohta poskilleni.

"No yks asia on sillon ainakin varma." Sanoin hyytävänä.
"No mikä? Sä meet kauneusleikkaukseen?" hän kysyi ivallisena.
"Se tasokkaampi seura et oo sinä. Koska sun alapuolella ei oo mitään. Sä oot pohja." vastasin ja naurahdin.

"NYT sä menit liian pitkälle." hän kirkaisi ja alkoi huutaa täyttä päätä:
"Sussa ei oo koskaan ollu mitään hyvää. Tollanen käärme, aina ajamassa omaa etua! Ei sua oo koskaan kiinostanu me muut! Me on vaan aina saatu olla tukemassa SUA! SUA ja SUN ongelmia saatana! Et sä nää mitään mikä on kauempana kun sun omat varpaat. Saatanan noita!"

"Haista vittu. Ihan oikein että äitis jätti ja isäs vihaa sua." sähähdin ja huitaisin kättäni merkiksi, että tämä oli tässä.

"Kuole!" Elene huusi perääni kun lähdin takaisin Milon luo.
"En anna sulle sitä iloo vielä pitkään aikaan!" huusin takaisin.

Milo halasi minua ensimäisenä kun saavuin hänen luokseen.
"Aistinko vähän kitkaa?" hän kuiskasi kysymyksen korvaani. Tyydyin vain nyökkäämään minkä seurauksena hän veti minut lähemmäs.

"Älä välitä. Ei se ollu alakuloisuuden arvoinen ystävä." hän lisäsi vielä, kun erkanimme. Tyydyin vain hymyilemään, sillä en halunnut alkaa puimaan ystävyytemme likapyykkiä tässä ja nyt. Sen aika olisi vasta huomenna. Tai ylihuomenna. Tai vaikka samantien ensiviikolla tai ensivuonna. Tämä ilta olisi vain meidän.

Loin Eleneen vielä viimeisen ivallisen katseen.

Hän katsoi takaisin hyytävästi, mikä lisäsi voitonriemuani.

Sitten me vihdoin ja viimein suutelimme. Koko maailma tuntui hiljenevän ympärillämme ja tuntui kuin paikalla olisimme vain me kaksi. En ollut muistanut, miten satumaiselle Milon kanssa suuteleminen oli tuntunut. Kenenkään muun kanssa en ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa tunnetta.

"Mmmm, sä oot ihana." Milo huokaisi kun erkanimme. Loin häneen merkitsevän katseen.

"Mennään."
"Joo."

"Wau." pääsi suustani kun päädyimme Saran vanhempien huoneeseen.

"Jep. Vain parasta sulle." Milo kuiskasi korvaani. Hymyilin ja katsoin vain sänkyä. Tässä sitä oltaisiin. Taas.

"Jännittääkö sua noin paljon?" Milo kysyi ja hymyili pienesti. Pystyin vain nyökkäämään, suuni tuntui liian kuivalta.
"Ihan suotta. Täähän on meille ennestään jo ihan tuttu juttu."

Käännyin vain ympäri ja suutelin Miloa. En tiennyt kauanko me jatkoimme, mutta lopulta huomasin, että päälläni oli vain pinkit alusvaatteeni ja Milollakin oli vain bokserit jalassa.

"Entä jos niin käy taas?" kysyin huolestuneena kun Milo kietoi kätensä taas ympärilleni ja nosti minut syliin.
"Ei käy." hän vastasi rauhoittavasti ja suuteli kaulaani.
"Onko varma?" huohotin hänen kosketustensa välistä.
"Aivan varma."

Samassa olimmekin jo sängyllä. Tunsin sydämeni hakkaavan hulluna ja hengitykseni oli katkonaista ja huohottavaa. En kuitenkaan ollut näiden tunteiden kassa yksin, vaan sen kaikista tärkeimmän ihmisen kanssa.

"Milo..."
"Mmmmh...."
"Mä rakastan sua."

Milo lopetti suutelemisen hetkeksi ja katsoi minua vakavana silmiin. Hetken jo pelkäsin, että kaikki menisi pieleen.

"Niin mäkin sua. Ja tuun aina rakastamaan." hän sanoi ja sydämeni tuntui nousevan lentoon rinnastani.

Se teki kaikesta täydellistä.

----------------------------------------------------------

Kun heräsin, en tiennyt oliko aamu vai ilta. Ja missä oikein olin. Ainut mitä tiesin oli aivan jäätävä pääkipu.

Krapula.

Käänsin varovasti kylkeäni, sillä pelkäsin liian äkkinäisiä liikkeitä. En jaksaisi olla aamusta asti pää pöntössä. Kenen asunnossa mä edes olin?!

Nousin hitaasti istumaan ja aloin muistelemaan eilistä. Sara, juhlat, Elene, viinaa, lonkeroa, siideriä, lisää viinaa, Elene... Ja Milo. Ja sänky. Samassa kaikki tuntui paljon selkeämmältä.

Nousin seisomaan, mutta totesin sen nopeasti huonoksi ideaksi. Lähdin juoksemaan kohti viereistä huonetta, jonka toivoin olevan vessa. Onneksi arvaukseni osui oikeaan.

Suoritettuani krapulaisen aamurutiinini pää pöntössä jäin istumaan vain huoneen lattialle alusvaatteisillani. Kuulin Milon ynähtävän takanani, hänelläkin taisi olla melko huono olo.

"Mhm... Huomenta kaunotar. Tiiäks onks tääl jossain buranaa...?" hän takelteli ja tuli taakseni seisomaan.
"Emmä... Mut mäkin haluun sitä, eli kerro jos löydät." vastasin ja hieroin päätäni. Miksi kohtuudella juominen oli minulle aivan vieras asia?

Nousin varovasti ylös ja kohtasin Milon hymyilevät kasvot. Hän se jaksoi hymyillä krapulasta huolimatta. Minulla todellakin oli unelmien poikaystävä.

Kiedoin kädet hänen ympärilleen ja sain pian huomata hänen omansa hartioillani.

"Sä oot ihana." sanoin ja hymyilin hänelle. Milo hymyili niin, että hampaatkin tulivat näkyviin ja vastasi:
"Sähän se ihana oot. Ja eilinen oli ihana." hän lisäsi ja tunsin punastuvani. Jälleen.

"Sä saat mut punastumaan!" kihersin ja suutelin hänen kaulaansa. Milo naurahti ja tiukensi otetta ympärilläni.

"Mä rakastan sua."
"Nii mäkin sua."

-----------------------------------------------------

Uskalsin tulla kotiin vasta illalla väittäen, että olin ollut yötä Isabellan luona. Vaihtelun vuoksi vanhempani uskoivat minua, eli olivat luultavasti unohtaneet, että mitään sellaista ei oltu sovittu. Vanhoja mitä vanhoja.

Huoneeseen tultuani laitoin ensimäisenä tukan kiinni ja pyyhin meikkini pois. Että tulikin parempi olo, sillä olivathan meikit olleet yli vuorokauden naamassani.

"Hyi helvetti mun hengitys haisee..." parahdin ja otin äkkiä purkan.

Vasta saatuani puhtaat  vaatteet päälleni tunsin oloni kohtalaiseksi. Suihkuun menisin vasta aamulla, en jaksaisi kuivata hiuksiani enään tänään. Tarvitsisin unta.

Auki oleva kone ja facebook olivat kuitenkin liian suuri houkutus ja kävin katsomassa, että mitä Saran juhlista sanottiin. Sain yllättyä positiivisesti, sillä Isabella tuli juttelemaan. Olin aivan varma, että hän olisi kuitenkin valinnut Elenen, vaikka olimme todella läheisiä.

"Moikka Da<3 Mites teidän yö meni? ;))"

Naurahdin ja vastasin:

"Hyvin ;p ihan suotta pelkäsin. Kaikk8i oli täydellistä!<3"
"No hyvä<3 Elene olii kyllä toista mieltä xd"
"Onks meidän välit silti ok? :3" kysyin ja tunsin sydämeni lyövän taas normaalia kovempaa.

"Tottakai darling<3 kyl Ellu siit leppyy mut siihen asti mä oon sun ystäväs<3"

Hymyilin huojentuneena, olisi minulla siis edes yksi ystävä.

"No hyvä mussu<3"

"Serenan kanssa ei taida olla yhtä paljon onnea matkassa kuin sun kanssa?" kysyin, vaikka tiesin kyllä olevani oikeassa. Siinä missä Isabella ja mä olimme kuin paita ja peppu, Serena ja Elene olivat.

Oli hetken hiljaista, mutta sitten Isabella vastasi:
"Ei... Mut ajan kanssa sekin<33"

Toivotimme toisillemme hyvät yöt ja laitoin facebookin kiinni. Päätin kuitenkin tehdä jotain, mitä en ollut tehnyt pitkään aikaan.

Avasin vanhan päiväkirjani ja käänsin sivuille, joita koristi suuret määrät kyyneleitä ja normaalia suttuisempi käsiala.

13.1

Mä oon kusessa. Mä oon oikeesti niin kusessa. Mikään mitä mä oon koskaan tehnyt ei vedä vertoja tälle. Mä en voi koskaan antaa tätä anteeks itelleni. Enkä mä tiiä kelle kertoa.

Mä oon raskaana.

Milolle.

Kurkkuani alkoi kuristamaan, mutta päätin silti jatkaa.

18.1

Mä kerroin Milolle. Se sano, et se jättää mut jos en tee aborttia. Ja et se ei halua mun kanssa lasta. Tyhmäkö se on, luuliks se ihan oikeesti et mä halusin tätä. Mä en oikeest tajuu miten näin pääs käymään. Mä katoin googlesta ja näyttäs sille, et mä oon noin kuudennella viikolla... Enkä mä tiiä mitä mä teen. Äitille en voi kertoo, se tappais mut. Enkä mä ees tiiä et haluanko mä tän vauvan. En. En halua. Mut en mä haluais sitä tappaakkaan. Enkä mä halua et Milo jättää mut. Mä oon niin hukassa.

Tätä aikaa minulla ei todellakaan ollut ikävä. Onneksi kaikki tuo tuntui jo niin kaukaiselta. Silti sivun kääntäminen sattui kun tiesin, että mitä siellä olisi edessä.

27.1

Mä tein sen. Mä tapoin Milon ja mun lapsen. Eikä se riittäny. Milo jätti mut. Mä taidan kuolla. Mä oon ihan yksin. Mulla on vaan tytöt, mut ei ne pysty ymmärtää mua. Ei kukaan niistä oo koskaan kokenu mitään tällaista. Mä haluun vaan unohtaa tän kaiken. Ja Milon. Ja sen et mä taisin rakastaa sitä. En kerro tästä koskaan enään kellekkään.

Suljin päiväkirjani pidätellen kyyneliäni. En haluaisi enään koskaan kokea mitään tällaista. Polttaisin tämän kirjan. Milolla ja minulla alkaisi nyt uusi elämä.

 

Noniin, nyt se Dakotan ja Milon historia sitten tuli kaikkien luettavaksi! Saivat nyt kuitenkin menneisyyden jätettyä taakseen ja aloitettua uudestaan, vaikka Elene hieman poikkiteloin olikin....

Laittakaas ihmeessä kommenttia ja mielipiteitä!

-Sabrina

Täällä taas! Piristäkääs päivääni sitten kommenteilla osan loppuun ;)

 

"No, Elene, alahan kertoa. Me halutaan kuulla kaikki!" Serena huudahti heti kun Elene saapui huoneeseen. Olimme odottaneet häntä siellä jo muutaman tunnin kun hän oli tapaamassa äitiään.

Elene naurahti ja istui viereeni.

"Noh, mitäs te nyt tarkalleen ottaen haluatte tietää?" hän kysyi sittten.

"No etkös kuullut mitä Serena sanoi? Kaiken!" tiuskaisin. Olin kypsä siihen, että Elene leikki typerää ja piti meitä jännityksessä. Olihan meilläkin suuri oikeus saada tietää, että mitä oli tapahtunut. Mehän häntä olimme auttaneen hänen menneisyytensä tutkimisessa.

Isabella puuttui puheeseen ennenkuin se ehti edes kunnolla alkaa:

"Hei, vähän hiljempaa. Äiti laitto just mun pikkuveljen päikkäreille ja uskokaa pois, te ette haluu kuulla kun se alkaa huutamaan."

"Juujuu... Elene, ala puhumaan!" hymähdin.

"Noh... Kaikki meni hyvin. Sain kysymyksiini vastauksia ja ymmärrän nyt hieman paremmin hänen lähtönsä." Elene sanoi ja hymyili pienesti.

Vai että lähdön, nyt se siis paljastui. Olimme koko lapsuutemme pohtineet, että mikä oli Elenen äidin uupumisen syy: Oliko hän lähtenyt, kuollut, kadonnut vai jätetty. Ilmeisesti hän oli kuitenkin poissa Elenen elämästä ihan tarkoituksella.

"Mmm... Noh, mitäs muuta? Mille hän näytti?" Serena pommitti kysymyksiään.

"Hän oli kaunis. Todella kaunis." Elene huokaisi ja hymyili typerän näköisenä.

"Aivan aivan, tottakai hän on kaunis kun sinä olet kaunis kuin malli!" hymähdin ja näytin kieltäni Elenelle. Hän vain naurahti ja pudisti päätään.

"Oliko hänellä jo uusi perhe?" Isabella kysyi ja korjasi samalla asentoaan nojatuolissa.

Elenen ilme muuttui vakavammaksi ja hän selvästi mietti, että miten asiansa muotoilisi.

"Lasketaanko aviomies perheeksi?" hän kysyi lopulta.

"Kai se lasketaan." totesin.

"Hänellä on siis mies? Mutta ei lapsia?" Isabella tarkensi.

"Niin."

"Mmm. Ajattele jos sua ois oottanut siellä 5 sisarusta joista et ole koskaan kuullut mitään!" Serena sanoi mietteliäänä.

"Niin no, se ajatus kävi kyllä mielessä. Mutta parmpi näin, koska tässä on ihan tarpeeksi sulateltavaa pitkäksi aikaa." Elene myönsi ja huokaisi perään.

"Ymmärrän." totesin myötätuntoisena.

"Millainen se mies sitten oli?" Serena pisti väliin.

"En mä nähnyt sitä oikeestaan..." Elene tunnusti.

"Äiti tai siis Claudia kyl ehdotti et voitas tavata joskus kolmisteen, mutta en nyt alkuun osannut sanoa oikein mitään. Haluisin vaan rauhassa tutustuu mun äitiin ensin, jota en tunne." Elene selosti ja me muut vain nyökkäilimme myötätuntoisina mukana.

"No mut hei, haluisiks sä kertoo sun äidistä vähän enemmän? Tai miks se ylipäänsä lähti?" Isabella kysyi muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. Meillä kaikilla oli paljon sulateltavaa ja pohdittavaa ja jos pelkästään minusta tuntui näin sekavalta, mahtoi Elenen päässä olla todellinen tunnemyrsky menossa. Hyvin hän sen kuitenkin meiltä salasi jos niin oli.

"No tota... En oikein osaa päättää että mistä kohtaa aloittaisin."

"Jos vaikka aloittaisit alusta?" kysyin sarkasmia äänessäni ja Elene vain hymähti.

"No siis, me nähtiin Claudian ja hänen miehensä asunnossa. Hän oli töissä, joten saimme olla ihan rauhassa. Juttelimme niitä näitä ja koitimme tutustua toisiimme mahdollisimman hyvin." Elene kertoi ja huitoi käsillään innostuneesti samalla kuin selosti. Hymyilin huvittuneena, tämä oli hänelle todella ihana asia jota hän oli odottanut pitkään.

"Kun lopulta sitten pääsimme sitten siihen tukalaan vaiheeseen, että miksi hän jätti isän ja minut... Noh, sanotaanko että se oli aika epämukavaa."

"Äiti kuitenkin kertoi, että hän ja isä olivat todella nuoria kun äiti tuli raskaaksi. Heillä oli vasta muutaman kuukauden mittainen suhde takana, eikä se ollut edes kamalan vakavalla pohjalla. He asuivat yhä erillään, mutta raskauden ollessa noin puolessa välissä he muuttivat yhteen. He ajattelivat lastenhoidon ja rahatilanteen toimivan paremmin sillä tavalla."

"Tilanne oli kuitenkin mennyt todella huonoksi ja he erosivat kuukausi ennen syntymääni. Äiti tapasi hieman ennen syntymääni uuden miehen eikä isä meinannut sulattaa sitä millään tavalla. Jopa synnytyssairaalassa he riitelivät, sillä äidin miesystävä ei isäni mielestä saanut tavata minua."

"Mahtoi ajaa viimeisetkin ystävyyden rippeet aika koville." Elene tokaisi."

"Jep. Silloin äiti oli päätynyt siihen, että hän lähtisi. Isälle se oli viimeinen pisara ja hän oli ilmoittanut, että jos äiti lähtee hän ei saa minua mukaansa.

Me kaikki hengähdimme ihmetyksestä. Miten Elenen isä oli päätynyt tuollaiseen ratkaisuun?

"Äiti sitten valitsi miehensä. Isä piti lupauksensa ja vei minut mahdollisimman kauas äidistä. Äiti ei silloin katunut päätöstään, mutta nyt hän oli päättänyt etsiä tyttärensä eli minut käsiinsä. Hän ei tiennyt, että miten reagoisin ajatukseen tavata hänet, joten hän oli odottanut vielä todella pitkään yhteyden ottoa seuraillen minua ja elämääni facebookista käsin. Isä ei tosiaan tiedä tästä mitään koska noh, kuulitte itse. Ja luultavasti tästä syntyisi todella suuri sotku jos hän saisikin tietää."

"No huhhuh!" huokaisin ja katsoin Eleneen myötätuntoisena. Miten ihmeessä hän jaksoi tällaisesta perhedraamasta huolimatta hymyillä?

"Niin. Nyt te tiedätte. Ja tosiaan, tapaan äitini ensiviikolla siinä uudessa jugurttibaarissa, enkä malta odottaa! Hän on niin mukava ja ymmärtäväinen, toisin kuin isä! Tai siis, tottakai rakastan myös isääni mutta tämä kaikki on nyt vain niin sekavaa..."

"... Ja haluat tutustua äitiisi rauhassa. Kyllä me ymmärrämme." jatkoin hänen lauseensa loppuun.

"Niin. Haluan vain pitää isän erillään tästä asiasta, joten olkaa kilttejä ja pitäkää nämä asiat omana tietonanne." Elene pyysi ja katsoi meitä vakavana.

"Tottakai pidämme! Millaisia ystäviä me olisimme, jos emme ymmärtäisi tätä tilannetta." Serena puuttui keskusteluun ja halasi Eleneä lämpimästi. Elene vain hymyili ja kiitti.

"Mutta, tosiaan. Kello lähestyy jo seitsemää ja minun pitää olla yhdeksältä kotona, sillä huomenna on koulua." muistin äkkiä. Helvetin kotiaresti! Siis kuinka moni minun ikäiseni tosiaan kärsi arestista!?

"Aaa joo tottakai." Isabella sanoi ymmärtäväisenä.

"Mutta kuten sanoit, kello on vasta 19... Miksi sä jo nyt meet?" Serena kysyi kummastuneena.

Nousin ylös ja mietin, että mitä vastaisin. En olisi halunnut kertoa totuutta, sillä en halunnut tunnustaa itsellenikään että minne olin menossa. Viimeisenä Elenelle, sillä hän pitäisi siitä kaikista vähiten.

"Mmm. Mun pitää vaa hoitaa yks juttu nopeesti ennen sitä. Enkä haluu myöhästyy koska faijan tuntien saan viikon lisää arestia ja viel konekiellon kaupanpäälle jos uhmaan niitä nyt. Ja mä haluun sen iPhonen joten parempi olla kiltisti jos ne vaikka myöntyis." selittelin minkä ehdin.

"Joo joo Dakota, tuli selväks. Sulla on menoo mitä et haluu meidän tietävän. Sä alat aina pälpättään tolleen kun hermostut, tiesitkös?" Serena naurahti ja virnisi perään.

"Hahhahh. Olipa hauska huomio." totesin ja näytin hänelle kieltäni. Elene oli kuitenkin vakavan näköinen, sillä hän taisi tietää minne olin menossa.

"Dakota, oo kiltti ja älä tee mitään typerää. Meidän kaikkien edun vuoksi." Elene pyysi ja katsoi minua merkitsevästi. Vaihdoin painoa jalallani, mitä minun pitäisi sanoa?

"Elene... Mun on pakko puhuu asiat halki, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Säkin sanoit, että mä en voi jatkaa tällä asenteella lopullisesti." vastasin hänelle lopulta ja katsoin häntä vakavana. Elene punnisti selvästi sanojani ja lopulta nyökkäsi hyväksyvänä.

"Okei. Mä luotan suhun. Muista se." hän sanoi kuitenkin lopuksi.

"Ja mä oon sen arvonen. En mä satuttais sua." totesin ja hymyilin.

"Noh, mees nyt sinne salaisuuksias hoitamaan!" Isabella hoputti.

"Juujuu. Moikka tytsyt, huomiseen!" huikkasin ja vilkutin heille.

"Moikka!" tytöt vastasivat kuorossa.

Ja niin matkani alkoi kohti kivuliaita muistoja. Nämä asiat olisi kuitenkin pakko selvittää että voisin koettaa siirtyä elämässäni eteenpäin. Että Elene voisi jatkaa niitä myös omalla tahollaan rauhassa.

Sydämeni takoi hullun lailla kun pääsin perille. Siitä olisi kohta vuosi kun olin tämän talon luona viimeksi. Ikävä se vierailu olikin ollut ja sen seurauksien muisteleminen sattui vieläkin.

Vasta ovella pysähdyin hengittämään hetkeksi ja vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Ovessa olevat kaksi sukunimeä saivat sydämeni puristumaan melkein kasaan. Ducan Middelton. Nyt tai ei koskaan. Koputin oveen ja kuuntelin lähestyviä askeleita.

Joey tuli avaamaan enkä osannut päättää, että oliko se hyvä vai huono asia.

"Ai moi Dakota. En oottanut ihan sua, mut käy ihmeessä sisään."

"Moi. Mä tulin vaan nopeesti pistäytymään... Mitäs tänne kuuluu?" kysyin kun en muutakaan keksinyt. Joey hymyili huvittuneena ja vastasi:

"Noh, Ashleylle aika pyöreää. Laskettuun aikaan on enään viikko ja tässä ootellaan pieniä jalkoja taloon. Hän nukkuu tuolla ylhäällä, joten olkaa sitten hiljaa." hän vastasi ja iski silmää.

Tunsin kasvojeni punastuvan vastan tahtoani ja pudistin vain päätäni katse lattiassa.

"Ei kuulu mun tapoihin tulla möykkääämään... Mut nii, onks..?" jatkoin sitten.

"Yläkerrassa, varmaan pelaamassa. Mee vaan." Joey totesi ja käveli keittiöön. En jäänyt odottamaan toista käskyä vaan lähdin yläkertaan.

"Moi Milo." totesin hiljaa kun näin hänet sohvalla. Milo hätkähti ja katsoi minuun epäuskovana.

"Ai katos, Dakota. Mikäs sut tänne toi?" hän kysyi ja hymyili hieman perään. Kurkkuani kuristi, Milon hymy oli jotain niin hurmaavaa.

Kokosin itseni äkkiä muistaessani Elenen sanat siitä, että hän luotti minuun. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?

"Öhh. Tota noin... Meidän pitäs varmaan puhua." vastasin hiljaa. Milo nyökkäsi ymmärtäväisenä, mutta hänen katseensa vakavoitui samalla hetkellä. Hän nousi istumaan ja näytti minulle paikkaa vieressään.

Istuin siihen pitäen kuitenkin pienen välin Miloon. En halunnut leikkiä tulella sen enempää kuin olisi pakko. Vai halusinkohan minä? Olinko minä todella selvittämässä täällä asioita Elenenkin etua ajaen?

Kysymykset oikeasta olemuksestani kaikuivat päässäni kunnes Milo keskeytti minut:

"Sä siis haluat puhua? Onks sulla jotain uutta puhuttavaa vai sitä samaa?" hänen äänensä synkkeni loppua kohti. Suljin silmäni ja huokaisin.

"Sitä samaa. Meidän on pakko puhua tää homma halki. Ei me muuten voida jatkaa eteenpäin."

"Miks meidän pitäis jatkaa eteenpäin?" hän kysyi tuskaisena.

"Sä tiiät kyllä." kuiskasin.

"En. Kerro sä." Milo intti.

Olin hetken hiljaa ja kysyin lopulta kysymyksen, jonka pelkkä ajattelukin sattui:

"Sä oot nyt siis Elenen kanssa?"

Milon katse synkkeni ja hän nousi sohvalta. Katsoin hänen loittonevaa selkäänsä kun hän käveli omaan huoneeseensa ja sulki oven perässään. Arvoin vaihtoehtoja mielessäni, mutta seurasin häntä lopulta.

Huoneessa minua odotti tuttu näky; Milo sängyllään tuijottelemassa seinäänsä. Aina kun tuli jokin epämielyttävä aihe eteen, hän pakeni omiin oloihinsa. Tämä ei tulisi olemaan helppoa.

"Oo kiltti ja vastaa. Tää ei oo kivaa meille kummallekkaan, mut tää on pakko käydä läpi. Sen vahingon ja lääkärikäynnin jälkeen kaikki oli niin vaikeaa..." vuodatin, mutta Milo keskeytti mut:

"Elenekö sulle kertoi? Mä kielsin sitä. Se ei merkannut mulle mitään, ymmärräks sä?" hän intti ja katsoi minua surullisena silmiin. Huokaisin ja vastasin:

"Elene kertoi. Ja hänelle te merkkasitte. Se nimenomaan pyys että en tekis mitään tyhmää, mut meidän on pakko puhua siitä va..."

"Mä en halua puhua siitä. Me tehtiin ihan oikein." Milo ilmoitti jyrkästi. Tunsin kyynelten nousevan silmiini: hän uskoi yhä tehneensä oikein.

"Sä valehtelit mulle silloin. Sä sanoit että sä olisit mun tukena. Mulla ei ollut siellä ketään. En halunnut tyttöjä sinne vaan sut. Sä lupasit et sä olisit siellä mun kanssa jos tekisin sen." vuodatin ja pyyhin silmiäni samalla.

Milo ei vastannut enään mitään joten käännyin lähteäkseni. Silloin hän kuitenkin sanoi:

"Mä en ollut silloin siellä, mut nyt mä oon tässä. Ja sulla on mahdollisuus jäädä niin me voitas korjata tilanne. Kyl Elene ymmärtäis. Me ollaan kuitenkin aina enemmän kuin ystäviä ja me molemmat tiedetään se. Kaikki tietää sen. Mut mä en voi korjata tätä yksin." hän vuodatti.

Tunsin kyynelten polttavan taas silmäkulmissani, mutta tiesin mitä minun pitäisi tehdä. En voisi varmaankaan antaa koskaan anteeksi. Ja jos voisinkin, en tiedä mitä tekisin luottamuksen kaa.

"Dakota. Jää oo kiltti. Mä rakastan sua." Milo sanoi lopulta.

Ne kolme sanaa sekoittivat pakkani aivan totaalisesti. En uskaltanut kääntyä, koska tiesin, että sen jälkeen en voisi lähteä. Halusin jäädä. Sydämeni huusi riemusta Milon sanomien sanojen vuoksi, mutta en voisi jäädä. En Elenelle tekemän lupaukseni jälkeen. Enkä itseni. Näin olisi parempi.

"Milo... Anteeks..." huohotin ja suljin hänen huoneen ovensa takanani.

Päässäni humisi kun poistuin hänen kotoaan. Heti ovesta ulos päästyäni lähdin juoksemaan. Minä vain juoksin ja juoksin ja juoksin ja juoksin kunnes olin kotona. Huohotin hetken ovella ja kävelin sisälle.

"Dakota? Ooks se sinä?" Mutsi huikkas alakerrassa kun kiipesin portaita. En tiennyt, että miten ääneni kestäisi mutta vastasin silti:

"Joo. Meen huoneeseeni ja nukkumaan. Oon tosi väsynyt."

"Okei, mutta eihän kello ole kuin hieman yli kahdeksan. Ei sillä että se minua haittaisi, hyvä niin. Mutta kuitenkin. Onhan kaikki hyvin?" hän kysyi loppuun huolta äänessään.

"Joo. Kaikki on hyvin." vastasin ja menin huoneeseeni.

Suljin oven ja laskin laukkuni maahan. Halusin huuta jaa heitellä tavaroita mutta tyydyin puremaan huultani ja pitelemään päätäni. Mitä minä tekisin? Koko tilanne oli mennyt vain enemmän solmuun. Ehkä Elene oli tiennyt, tai oikeammin pelännyt, että tässä kävisi näin ja siksi pyytänyt minua perääntymään hyvän sään aikaan.

Huokaisin ja aloin etsimään itselleni jotain mukavampaa päälle. En pystyisi nukkumaan vielä, pääni oli niin sekaisin. Tunsin myös suurta katumusta, että en ollut polttanut tupakkaa ennen kotiin tuloa sillä nyt minun teki sitä enemmän kuin yleensä mieli. Aina ahdistuksen saavuttaessa mieleni halusi tupakkaa rentoutumiseen. En ollut oikeastaan edes riippuvainen, enemmän ahdistus- tai ryyppäyspolttaja.

Vedin hikiset vaatteet pois päältäni ja laitoin tilalle sinertävän pienen mekon. Olo oli yhä hutera, mutta halusin siistiytyä ennenkun aintaisin itselleni luvan alkaa käydä ajatuksiani ja tunteitani läpi.

Pyyhin meikit vain kosteuspyyhkeellä pois, sillä niiden peseminen tuntui aivan ylitsepääsemättömän rastaalta. Hiuksetkin heitin vain ylös ponihännälle.

Kun mietin Milon kanssa kokemiani tämänpäiväisiä hetkiä tulivat kyyneleet pakostikin silmiini. Miten kaikki saattoi mennä näin helposti pieleen? Voi kumpa ajassa voisi palata taaksepäin! Miten haluaisinkaan muuttaa sen yhden illan tapahtumat ja siitä koituneet seuraukset!

Itkulle ei tuntunut tulevan loppua, joten tyydyin vain istumaan huoneeni lattialla ja rypemään itsesäälissä ja -inhossa. Ehkä jonain päivänä aurinko paistaisi risukasaankin jos siihen tarpeeksi potkisi...?

 

Noniin, sellainen osa tällä kertaa! Kuvia oli taas yllättävän vähän, joten tämähän meni ihan yhteen putkeen tämä kirjoittaminen! Mutta, laittakaa ihmeessä kommenttia ja palautetetta niin lukaisen sitten ne läpi ja alan tässä varmaan heti väkertämään seuraavaa osaa teille luettavaksi.... ;)

-Sabrina

Noniin, täällä taas! En jaksa alkaa edes puolustelemaan itseäni, olen ollut laiska :( Toivottavasti edes kesälomalla saisin tätä tarinaa vietyä vähän eteenpäin... Mutta juuh. Nyt hyppäämme Hardwickeissa jokusen vuoden eteenpäin... ;)

Ps. En osannut lisätä Photobucketista tänne kuvia, joten oon lisännyt nää ihan tästä vuodatuksen kautta. Osaisko joku ihana neuvoa, että miten tänne saa nykyään Photobucketista kuvat?

Istuin sohvallani yrittäen saada ajatuksistani jotakin selkoa. Eilen oli taas mennyt vähän liian villiksi, eikä takaraivoni halunnut jättää tätä tietoa huomioimatta. Päässäni humisi enkä muistanut aivan varmasti, että mitä kaikkea oli tullut taas tehtyä.

Ainakin Isabellalla ja minulla oli ollut jotain miespuolista seuraa koko illan, en vain kuollakseni muistanut, että kenen kanssa oli taas tullut oltua. Ehkä Isabella muistaisi? Aloin etsimään kännykkääni, mutta kuitenkin tuloksetta. Samassa tieto iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: Annoin puhelimeni Serenalle lainaan ja hän oli unohtanut sen vessaan. Olimme käyneet etsimässä sitä, mutta tuloksetta.

”DAKOTA!” mutsi huusi alakerrasta. Jo pelkästä äänensävystä osasin päätellä, että nyt ei tulisi kiva keskustelu.

”Tule alakertaan. Meillä on asiaa.” hän jatkoi. Huokaisin ja nousin varovasti pystyyn. Turha kai tässä olisi enään yrittää valehdella, olin varmasti herättänyt kaikki tullessani kotiin. Krapulani oli myös niin huomattava, että sen näki varmaan alakerrasta asti.

Pyyhin naamani kosteuspyyhkeeseen ja lähdin talsimaan alakertaan. Pakko kai ne vanhemmat olisi joskus kohdata. Samalla voisi ottaa sen puhelimenkin puheeksi.

Tullessani olohuoneeseen mutsin pistävä katse tutki minut läpikotaisin. Pystyin kuulemaan, kuinka hänen aivonsa raksuttivat ja hän sai epäilyilleen vastinetta.

”Taisi olla aika hurja ilta.” hän aloitti.

”Mmm.” tyydyin vain vastaamaan.

”Onko sinulla jotain kerrottavaa?” hän kysyi, yrittäen saada minut tunnustamaan itse kaiken.

Tiesin saavani vain lisää sontaa niskaani, mutta päätin silti toimia lapsellisesti.

”No eipä oikeastaan. Onks teillä jotain erityistä mielessä?”

Pystyin näkemään, miten mutsin katse tiukkeni ja hänen hengityksensä alkoi tiheentymään. Tästä ei seuraisi hyvää, mutta ehkä juuri sen takia päätinkin toimia näin.

”Rose rauhoitu. Hän ärsyttää ihan tahallaan.” faija puuttui puheeseen. Hän oli pysynyt ihan hiljaa tähän asti, varmaankin toivoen minun ottavan vastuun teoistani. En kuitenkaan jaksanut ymmärtää, että mikä heillä oli niin kovasti minun nuoruuttani vastaan. Elämä olisi liian lyhyt tylsistymiseen.

”Näethän sinä, että miten hän valehtelee! Emme me hänestä tuollaista kasvattaneet, tätä se huono seura teettää!” mutsi jupisi yrittäen löytää jotain syypäätä käytökseeni, joka ei millään tavalla tulisi heidän vastuulleen.

”No toi on kyllä vähän kaukaa haettua. Ei mun kaverit sitä juomaa mun kurkkuun kaada. Ehkä teidän pitäis vähän antaa myöten, oon mä kuitenkin jo 15.” totesin.

Olin harjoitellut tämän lauseen sanomista jo pitkään, mutta nyt vasta sain sen ulos.

Nyt alkoi faijastakin löytyä virtaa, kun he aloittivat samaan aikaan saarnaamaan:

”Kuules nuori neiti, meidän talossamme ei vanhemmille puhuta tuohon sävyyn... Olet vasta viisitoista, itsehän sen juuri sanoit!... Äläkä esitä, että tiedät oman parhaasi... Kotiarestia tästä pitäisi antaa... Läksyjä minä tuon ikäisenä puuhasin, enkä kontannut ilman housuja jossakin pensaikossa pää sekaisin... Ties mitä kaikkea muuta on tullut kokeiltua..” he valittivat ja sättivät minua puhuen päällekkäin.

”Okei lopettakaa, en saa mitään selvää!” sähähdin lopulta.

Molemmat hiljenivät ja katsoivat toisiaan merkittävästi.

”Mä haluaisin mennä suihkuun, jos te ette saa mitään järkevää sanottua.”

”Dakota, tämä ei voi jatkua näin. Ei vain voi. Sinun lukiosi menee aivan pilalle, jos et viitsi tehdä muuta kuin riehua. Sinulla on nytkin puolet kursseista vasta käytynä suositellusta määrästä. Ei rehtori sinua ikuisesti armahda.” faija valitti yrittäen löytää minusta sen kunnollisen ja kiltin Dakotan. Sain aina yllättyä uudelleen ja uudelleen, että miten vähän he minua oikeasti tunsivat.

”Mmm, voin yrittää. Tarttisin kuitenkin uuden puhelimen sitä varten.”

”Sinä et ole nyt se, joka ehtoja laatii! Sitä paitsi, mikäs vanhassa on vikana? Sait sen juuri jouluna.” mutsi tilitti.

”No se katosi, jos nyt välttämättä tahdotte tietää.” huokaisin, sillä tiesin uuden saarnan olevan jo tulossa.

”Katosi?! Ja nytkö neiti kuvittelee, että hän saa uuden puhelimen aivan tuosta noin vain. Miksi ostaisimme sinulle edes uutta puhelinta kun et kerta vanhastakaan osannut pitää huolta?” faija raivosi.

”No anteeks. Se nyt vaan jäi jonnekkin. En mä nyt ilman puhelintakaan voi olla.” totesin uskoen, että vanhemmat heltyisivät kuten aina ja saisin uuden puhelimen.

”Jaa.” faija totesi lyhyesti.

”iPhone 5 ois kiva, Elene sai just sellasen.” jatkoin.

”ÄLÄ KUULE TYTTÖ UNTA NÄE. SINÄ OSTAT ITSE UUDEN PUHELIMESI!” faija alkoi mylvimään ja tällä kertaa mutsi sai yrittää rauhoittaa hänet. Minulla meni hetki sisäistää faija sanomat asiat, mutta kun tajusin, että minulle ei oltu ostamassa uutta puhelinta pakokauhu iski:
”Siis mitä, etteks te oikeesti osta mulle puhelinta!?! En mä voi elää ilman!” huusin toivoen saavani heidät heltymään. Tällä kertaa he kuitenkin näyttivät pysyvän lujina.

”Kuulit oikein. Uutta puhelinta ei ole tulossa. Saat säästää itse omilla viikkorahoillasi.” mutsi totesi.

”Ja tältä viikolta ei tule viikkorahaa, rangaistuksena alkoholin käytöstä.” faija täydensi.

”Just. Vittu te ootte syvältä.” sähähdin ja nousin ylös.

”Pyydä heti anteeksi.” faija totesi aivan rauhallisena.

”Niin tai viikkorahat menevät seuraavaltakin viikolta.” mutsi uhkasi ja isä hymähti vain perään:
”Tässä aletaan kyllä kohta puhumaan koko viikkorahan poistamisesta.”

”Aha. No anteeks.” mutisin ja lähdin kohti portaikkoa.

”Tee sitten läksyt kanssa. Emme halua nähdä wilmassa yhtäkään negatiivista merkintää.” faija ilmoitti vielä.

”Aivan varmasti.” tyydyin vastaamaan.

”Kotiintuloajatkin muuttuvat sitten. Arkisin saat olla kotona jo 21 ja viikonloppuisin 22.” mutsi ilmoitti selvästi tietäen, että tulisin hetkessä takaisin huutamaan heille.

”No toi on kyllä jo ihan liikaa mutta miten vaan.” tiuskaisin ja marssin kahta kovempaa yläkertaan. Saisivat alkaa tottumaan sitten siihen, että istun omassa huoneessani kaikki illat naamakirjassa kaveireiden kanssa.

Jäin kuitenkin portaiden yläpäähän kuuntelemaan, kun vanhempani jatkoivat uudenlaisen kasvatusohjelmansa läpikäymistä:
”Dakota on mennyt ihan vallattomaksi. Edes Dominicin kanssa ei tullut samanlaisia ongelmia.” mutsi huokaisi.

”Niin. Luojalle kiitos, että emme hankkineet enempää lapsia. Tämähän kävisi ihan eläintarhasta.” faija täydensi ja tiesin, että mutsi loukkaantuisi tuosta.

”Helppo sinun on ajatella noin, sinulla on jo kolme lasta. Minulla on vain Dakota. Ja kyllä sinä tiedät, että minä olisin halunnut Dakotalle pikkusisaruksen. Nyt kun Ashleykin on raskaana.” hän tilitti. Faija vain huokaisi, selvästi kyllästyneenä tähän keskusteluun.

”Rose rakas, älä viitsi. Dominic on ihan yhtälailla sinun lapsesi. Kohta hän ja Beth muuttavat yhteen, kun vain asunto löytyy. Sitten sinä saatkin alkaa odottelemaan lapsenlapsia tallustelemaan näille lattioille.”

”En koe olevani vielä niin vanha, että haluaisin lapsenlapsia.” mutsi äyskähti.

”Hyvä on, hyvä on! Ei lapsenlapsia... Koetetaan nyt vain keskittyä Dakotaan. Hänellä on nyt selvästi vaikea vaihe menossa, joten voisimmeko lopettaa tämän aiheen puimisen. Et ole saanut ajatusta muista lapsista pois mielestäsi sitten häämatkamme.” faija yritti, mutta turhaan.

”Draco! Sinä kävelet taas ylitseni tässä asiassa! Äläkä ota sitä häämatkaa puheeksi, senkin sinä sait päättää. Minä halusin käymään Italiaan, mutta sitten sinä ja sinun Intialainen kiinnostuksesi kävelitte ylitseni...”

En jaksanut enään kuunnella vanhempieni avioliiton lukuisia kriisejä, joten päätin alkaa miettimään, että mistä saisin rahat uuteen puhelimeen. Serena oli sanonut, että hänellä ei olisi rahaa uuteen puhelimeen, mutta hän voisi tarjota minulle ensi kerralla juomat. Nyt kuitenkin juomarahojen siirtäminen kännykkäsäästöön alkoi kuullostamaan ihan kohtuulliselta idealta.

Tästä muistin kuitenkin seuraavan ongelman, minulla ei olisi rahaa viikonloppujen viettoon enään pitkään aikaan! Jos haluaisin sen iPhone 5, saisin suoraan sanoa hyvästit hauskanpidolle siihen asti, että valmistuisin. Olisi pakko olla jokin toinen keino!

Samassa kuulin naurua viereisestä huoneesta, missä Dominic majaili. Samassa mieleeni ilmestyi idea, joka oli kyllä hyvin kaukainen saavuttaa, mutta kannattaisihan sitä kokeilla... Koputin Dominicin oveen ja sain vastauksekseni vain yninää, mutta oletin sen tarkoittavan lupaa tulla sisälle.

”Moi.”

”Mm, moi.”

”Mitäs teet?” kysyin yrittäen saada ilmapiirin hieman mukavammaksi.

”Oon koneella, niinkuin ehkä näet itsekin.” veljeni vastasi tylysti. Välimme taisivat siis olla yhä aivan yhtä tyrehtyneet.

”Okei... Tota, onks kaikki niinku ookoo meidän välillä?” kysyin ja aloin samassa katumaan kysymystäni. Dominic tuhahti ja napsautti koneen lepotilaan. Kaikki ei siis ollut kunnossa.

”Miten sä voit ees luulla, et kaikki on ookoo? Sä veit mun ja Bethin säästöistä 100 euroa jotain ryyppäämistä varten? Kai sä tajuut et niillä rahoilla meidän piti ostaa sohva!” hän sähähti. Mietin, että voisinko vastata mitään, mikä ei saisi häntä vihaisemmaksi. Päätin olla hiljaa ja katsoa, että mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Dom kääntyi poispäin minusta ja huokaisi. Ei hänkään tainnut haluta tapella.

”Anteeks.” kuiskasin hiljaa. Hän oli hetken ihan hiljaa, kunnes kääntyi minua kohti.

”Noh, kai siitä on ihan turhaa kantaa kaunaa. Et sä kuitenkaan pysty maksaa sitä takaisin, joten ei auta kuin aloittaa säästäminen uusiks.” hän totesi ja tunsin suurta helpotusta. Samassa tajusin, että hän puhui jo rahasta ennekuin olin itse edes kertonut miksi tulin.

”Niin, siitä rahasta...” aloitin ja Dom käänsi päätään silmät viiruina.

”Mitä siitä?” hän kysyi varuillaan.

”No siis kyllähän mä jätin sinne rahaa, tai siis en mä kaikkea vienyt...”

”No joo, jätit sä sinne sentään 400e, eli onneks se oli vaan satanen.”

”Niin...”

”No mikä nyt on?” hän tiuskaisi lopulta, kun ei enään jaksanut kiertelyäni.

Huokaisin. Ojasta allikkoon oltiin menossa, mutta minkäs sille mahtaa.

”Mä tarttisin rahaa.” sanoin lopulta.

Hetken Dom oli ihan hiljaa ja vain katsoi minua epäuskoa silmissään.

”Miten sä edes kehtaat!” hän sähähti lopulta ja päätin pikakelata asiani.

”Nokun Serena hukkas mun puhelimen ja se ei pysty ostaan mulle uutta. Mutsi ja faijakaan ei suostu antaa mulle rahaa uuteen puhelimeen ja justhan sä itsekin totesit että mulla ei oo rahaa.”

Dom vain naurahti huvittuneena ja vasti sitten:

”Älä unta näe sisko hyvä.”

Arvasin että tämä menisi näin.

”Mut kai sä tajuut että en mä voi olla ilman puhelinta?! Kyllähän sullakin on sellainen!”

”No mee inisee sille Surinalle vai mikä sen nimi olikaan.”

”Serena. Ja en todellakaan mee!” tiuskaisin ja jatkoin:
”Ei sillä oo rahaa ja sen vanhemmat ei saa koskaan tietää, et mitä eilen tapahtui.”

”Ja vittuako se mua kiinnostaa. Hanki töitä niinkuin muutkin vastuulliset ihmiset.”

”En mä silloin vois nähä kavereita viikonloppusin!” huusin ja käännyin lähteäkseni.

”Vittu se tekis sulle hyvää! Ottaa ittees niskasta kii, meinaan. Tää ei tuu päättyyn hyvin jos sä jatkat tota rataa, sen mä sulle sanon.” Dom huusi perääni, mutta olin jo ulkona siinä vaiheessa.

Menin parvekkeelle purkamaan kiukkuna siinä toivossa, että kukkaruukkuun piilottamassani röökiaskissa olisi vielä jotain jäljellä. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ruukkua missään. Mutsi oli varmaan heittänyt sen roskiin, koska kukat olivat kuihtuneet. Hienoa, ei siis sitäkään helpotusta tiedossa.

Haukkasin hetken raikasta ilmaa ja päätin palata huoneeseeni. Jos minulla ei ollut kännykkää, voisin edes koneella ilmoittaa olevani elossa. Jos ketään nyt sattui tähän aikaan aamusta olemaan paikalla.

Kävelin takaisin huoneeseeni tutkaillen sitä samalla. En tiennyt missä kaikki lattiallani olleet pyykit olivat, mutta mutsi oli varmaan laittanut ne pesuun. Niin sen tapaista sanoa, että ei auta mua mun omissa kotitöissä, mutta hoitaa ne kuitenkin. Meinaan, miks alkaa pesemään pyykkiä, jos joku voi tehdä sen sulle?

Annoi asian kuitenkin olla ja menin työpöytäni äärelle, missä läppärini majaili. Uusi läppärikin ois kiva, mutta siihen menisi varmaan jokunen vuosikymmen, että mutsi tai faija suostuis harkita uuden hankkimista.

Avasin koneen ja netin mennen suoraan facebookiin. Aurinko alkoi jo nousemaan ja ensimmäiset säteet paistoivat suoraan koneen näytölle. En antanut sen häiritä, vaan aloin selailemaan, että ketä oli paikalla.

En ehtinyt edes koko listaa läpi, kun sivulle hyppäsi viesti:

Serena Stone sanoo:

”Moi mussu, miten menee<3?

Hymyilin ja vastain:

”Mitäs tässä, entäs sulle :*?<3”

”Ihan jees, ikävä :(<3!”

”Niin mullakin, mut en saa tänään varmaan lähtee ulos. Jäin kiinni DDDD:!!”

”Ääää!! Eikä!!! Miten se nyt sillee? :(((<3”

Huokaisin ja selitin Serenalle koko tarinan. Haukuimme molemmat vanhempani ja Domin patalutuiksi ennenkuin saimme tarpeeksemme kiukuttelusta. Sen sijaan päätimme siirtyä aiheeseen, että miten saisimme minulle iPhone5.

”Jos sä yrittäisit vaikka arpoja? :D” hän ehdotti ja naurahdin vain.

”Joo mut ei oo ikää eikä rahaa arpoihin.”

”Aaa :(( No jos Isabellal tai Elenel ois lainaa?” hän kirjoitti.

”Mmm. Kyl tää täst, kyl ne joskus leppyy :)) <3” kirjoitin, vaikka en ollut asiasta aivan niin varma. Serenalla oli jo valmiiksi huono omatunto, joten en halunnut surettaa häntä lisää.

”Okei... Yritä hei saada asiat kuntoo! Mä soittelen sit teidän kotipuhelimeen ja infoon kans Isalle ja Elenelle.”

”Joo!<3 Mä meen nyt kyl hei pesulle ja pukemaan, koska on nii paskanen olo :D!”

”Joo, jutellaa tänää taas <33!”

Suljin facebookin ja istuin hetken aloillani miettien vanhempieni ja Domin sanoja siitä, että minun olisi otettava itseäni niskasta kiinni. Tiesin kyllä itsekin, että välillä meno meni niinkin hurjaksi, että olisi voinut käydä ihan oikeasti huonosti. En kuintekaan halunnut vaarantaa omia ihmissuhteitani vain mutsin ja faijan sanojen takia. Tämä oli kuitenkin minun elämäni.

 

----

 

Vihdoin ja viimein sain kaiken eilen kertyneen paskan pois ihostani ja hiuksistani, joten oloni oli huomattavasti parempi. Päätä jomotti edelleen epämielyttävästi enkä löytänyt mistään särkylääkettä. Porukat olivat varmaan laittaneet ne piiloon etten saisi helpotusta pääkipuuni. Ihankuin se mua hidastais.

Laitoin kosteusvoidetta kasvoilleni ja siistin kulmakarvani. Vaikka olinkin vain kotona, voisin silti edes näyttää siedettävältä. Ei sitä tiedä, vaikka joku tulisi käymään.

”Yhh, unohdin pestä hampaat!” voihkaisin ja otin purkan suuhun. Tämä saisi riittää hetkeksi, sillä hiukseni alkoivat jo kuivua, eli ne pitäisi laittaa nopeasti. Etsin harjaa huoneeni jokaisesta nurkasta, mutta tuloksetta. Missä kaikki mun tavarat oikein olivat?

Kävin harjaamassa hampaat ja päätin antaa hiusten olla. Olkoot sitten rumasti jos se on niin vaikeeta. Aloin tutkimaan vaatekaappiani, mutta se näytti uhkaavan tyhjältä. Jos mutsi kerta pesi vaatteeni, miksei se voinut palauttaa niitä saman tien?!

”Paljon parempi.” totesin 15 minuutin päästä kun olin saanut ulkomuotoani hieman ehostettua. Hiusharja tosiaan oli yhä ukassa, mutta kylppäristä varmaan löytyisi joku rämä mitä voisin käyttää sen löytymiseen asti. Äkkiä oveeni koputettiin:

”Dakota, alhaalla on joku sun kaveri, joka kysyy sua.” mutsi huikkas oven takana. Kukahan siellä olisi? Serena sanoi ilmoittaneensa muille, että en voisi nähdä tänään.

”Joo, mä tuun.” vastasin ja lähdin ovelle.

Mutsi kuitenkin tuli sisään, yritti vissiin saada mut kiinni pahanteosta. Ei kuitenkaan onnistuneesti.

”Mä sanoin et mä tuun.” totesin ja kävelin hänen ohitseen. Mutsi vain huokaisi ja pudisti päätään lähtien omaan makkariinsa.

 

Matkalla alas aloin pohtimaan, että kuka se ihan oikeesti voisi olla. Kuulin Domin puhuvan jonkun kanssa ja kiukku iski kasvoilleni: pitikö hänen aina olla siellä, missä minulla oli jotain? Että hän osasikin olla rasittava.

Marssin alakertaan sen kummempia miettimättä ja tarrasin Dominicista kiinni.

”Onks sun pakko aina olla mun tiellä?” kysyin ivallisesti hänen hakatessa kylkiäni.

”No ei oo mun vika että sun ihailijat tulee kotiin asti sua etsimään.” hän vastasi ja samassa muistin, että minulla oli ihan oikeakin syy tulla alakertaan. Käännyin ja näin jotain, mitä en olisi halunnut nähdä.

”Mm... Moi Mats.” sanoin ja katsoin poikaa arvioivana. Mitä hän täällä teki?!

”Moi. Mä tulin vaa tarkistaa, et mikä sun vointi on. Olit eilen loppuajasta vähän huonossa hapessa.” hän sanoi ja vaimensi ääntään loppua kohti. Ihankuin Dom ei tota kuulisi. Katsoin Domiin merkitsevästi ja hän lähti naurahdellen pois olohuoneesta.

”Aa. Joo. Mä oon ihan ok.” vastasin ja jäin odottamaan, että olisiko hänellä jotain muuta sanottavaa.

”No hyvä. Se on tosi hyvä.” hän riemuitsi ja en ollenkaan tajunnut, että mitä se hänen persettään kutitti, että miten minä jakselin.

”Tota... Oliks sulla jotain muuta?” kysyin toivoen, että saisin hänet jo pois kotoani. Mats oli luokan pelle, eikä hänen seuransa ollut kovinkaan ihailtavaa.

”Joo. Muistaks sä mitään eilisestä? Tai siis mitä tapahtui?” hän kysyi ja antoi taas äänensä vajota loppua kohti.

”No empä oikeestaan. Tapahtuiks jotain erikoista?” kysyin ja sydämeni alkoi pamppailemaan ihan hulluna. Ei kai vaan...

Matsin ilme vakavoitui. Hän vissiin toivoi, että muistaisin.

”No emmä tiiä oliks siinä sulle jotain muistettavan arvosta, mutta mulle ainakin oli. Me mentiin sänkyyn.” hän pamautti ja laski katseensa maahan.

Bingo. Tätä mä just pelkäsin.

”Aaa...”

”Et vissiin pidä ideasta?” hän kysyi hiljaa. Mietin hetken, että valehtelisinko, mutta totesin sen vain pahentavan kuviota.

”En. Anteeks.”

”Mmm. Aina mulle käy näin.” Mats sanoi ja lähti. Katsoin vaitonaisena hänen peräänsä. Miten mä aina onnistuin tekemään jotain tyhmää kännissä? Ei muille kävisi näin. Ei ainakaan Matsin kanssa.

Kävelin puhelimelle miettien, että kenelle aikoisin valittaa ensimmäisenä tapahtuneesta. Valitettavasti Dom ilmoittautui listani kärkeen tulemalla paikalle keittiöstä.

”Oli vissiin villi yö.” hän tyrskähteli.

”Vittu turpa kiinni. Mä olin kännissä.” sähähdin, vaikka tiesin hänen tietävän sen jo.

”Kas kun en arvannut.” hän naurahti. Että tuo aasi osasi olla rasittava. Faija kuitenkin katsoi taustalla minuun vakavana. Hänkin oli vissiin kuullut keskustelumme. Päätin antaa asian kuitenkin olla ja soittaa Isabellalle. Hän oli seurassani eniten ja olin aivan varma, että hänelle oli käynyt samalla tavalla jonkun muun kanssa. Mutta ei juuri Matsin. Toivottavasti ainakaan.

Annoin Domin jäädä taustalle kuuntelemaan valitessani Isabellan numeron. Puhelin tuuttasi pitkään ennen vastaamista.

”Isa.”

”Moi, Dakota täs. Mun puhelin katos nii soitan kotoo.”

”Aaa nii juu, Serena sanoikin jotain sellaista.” hän huudahti.

”Jep. Mut hei, mulla oli sulle ihan asiaa.”

”No anna tulla.”

Katsoin Dominicia merkitsevästi ja hän lähti yläkertaan. Annoin hänen sulkea huoneensa ovenkin ennenkuin jatkoin.

”Muistaks sä mitään eilisestä?” kysyin lopulta.

”Ai sen, että sä olit Matsin kanssa?” hän tyrskähti. Hienoa. Kaikki muut siis tiesivät paitsi minä.

”Joo hei hyi vittu. Se tuli just kertoo mulle ihan kotiovelle asti.”

”Haha, niin sen tapasta. Mut arvaa kenen kaa mä olin?” hän jatkoi sitten.

”No?”

”Milon.”

Tuli pitkä hiljaisuus. Isabella tiesi, että mitä ajattelin tästä.

”Ooks sä siellä?” hän kysyi lopulta.

”Joo.

”No?”

”Mitä mun muka pitäis sanoa?”

”No kuule en tiiä. Mut et sä voi ikuisesti kantaa Milolle kaunaa. Elämä on.”

Mietin Isan sanoja ja tiesin niiden olevan totta. Ei auttaisi kuin mennä eteenpäin. Ei se kuitenkaan ollut niin helppoa.

”Muuten, mulla on sulle yks uutinen.” Isabella sanoi lopulta, kun en vastannut taaskaan mitään.

”Älä pliis oo raskaana.” parahdin ja sain vastaukseksi vain kolkon naurahduksen.

”En todellakaan. Mutta. Muistaks sä mun äidin? Tai siis sen jota me etittiin sillon muksuna ihan sikana?”

Sydämeni hypähti hämmästyksestä ja jännityksestä, kun odotin Bellan jatkavan.

”Joo. Mitäs siitä?” kysyin lopulta, kun en enään jaksanut odottaa pidempään.

”Se soitti mulle eilen illalla. Se haluu tavata mut.” hän vastasi lopulta ja luulin jalkojeni pettävän alta. Tapaisivatko he lopulta?

”No? Näätkö sä sen?” kysyin ja tunsin käsieni hikoavan jännityksestä.

”Joo. Huomenna. Mä meen sen luo.” hän vastasi hiljaa.

Hymy kohosi huulilleni kun ajattelin, että Elene tapaisi vihdoin äitinsä.

Kesti taas aika pitkään saada tämäkin osa tehtyä, mutta nyt se on valmis! Kommenttia sitten mielellään taas tulemaan ;)




"Elene tää sun uus huone on ihan yliveto! Säkö tän sisustit?" Isabella kysyi keinahdellessaan edestakaisin lattialle tuodulla patjalla.



"Joo, sain suunnitella tämän ihan itse, mutta isä halusi kuitenkin kelpuuttaa kaiken ensin." Elene vastasi välinpitämättömän kuuloisena. En tiennyt, että millainen Elenen vanha huone oli ollut, mutta tämä ainakin oli aivan yliveto!
"Tää huone on oikeesti ihan sika ihana, oispa mulla samanlainen! Tai edes oma huone!" huokaisin ja katselin ihaillen ympärilleni. Elene vain kohtautti harteitaan ja sanoi, että ei tämä nyt mitään niin ihmeellistä ollut. Hän oli varmaankin aina saanut kaiken mitä oli halunnut, tai ainakin sen, mitä on rahalla saanut. Hänen isänsä huhuttiin olevan todella rikas ja tämän talon näkemisen jälkeen en ollut epäillyt enään yhtään.



"Ihan oikeasti Elene, tarkoitan sitä. Olet niin onnekas kun sinulla on niin ihana koti ja muutenkin kaikki hyvin." jatkoin. Huoneeseen tuli hetkeksi vaivaantunut hiljaisuus ja pysytyin miettimään vain, että mitä väärää olin sanonut. Halusin tietysti korjata tilanteen mahdollisimman nopeasti ja jatkoin:
"Anteeksi, sanoinko jotain väärää? Olen vain niin lumoutunut tästä kaikesta, tämä on kuin satua!"



"Ei, et sanonut mitään väärää." Elene korjasi sitten. Huokaisin helpotuksesta ja hymyilin sitten huojentuneena. En halunnut heti ensimmäisellä tapaamisellani sössiä kaikkea. Olimme juuri tulleet elokuvista ja olimme sitten jäämässä Elenelle yöksi.



Samassa Isabella kuitenkin keskeytti ajatukseni ja jatkoi aiheesta, johon olimme jääneet:
"Elene, minustä hänenkin kuuluisi saada tietää, onhan hän ystävämme."
Huoneeseen tuli taas painostava hiljaisuus, mutta viimekertainen oli aivan huomaamaton tähän verrattuna. Elene ja Isabella katsoivat toisiaan silmiin, kunnes Isabella avasi suunsa:
"En tiedä mitä tarkoitat." hän totesi hieman tylysti, selvästi olettaen. että Isabella perääntyisi. Hän kuitenkin jatkoi:
"Kyllä sinä tiedät. Ja Dakota varmasti ymmärtäisi."



"Toivottavasti ette loukkaannu, mutta en aijo jatkaa tästä aiheesta." hän sähähti, minkä jälkeen tuli taas hiljaista. Miten aivan yht´äkkiä niin mukava ilmapiiri oli muuttunut näin riidanhaluiseksi? En haluaisi olla paikalla kun he riitelevät, saati sitten osa sitä!



Päätin yrittää pelastaa tilanteen, tai ainakin sen, mitä siitä oli jäljellä:
"Okei, jos vaihdetaan aihetta? Elene ei selvästikkään halua kertoa nyt mitään ja se on ihan okei minulle." sanoin ja toivoin tyttöjen kuuntelevan minua. Elene oli ainakin heti puolellani, sillä hän hymyili minulle ja vastasi:
"Kiitos, uskoinkin että sinä ymmärtäisit."



Isabella oli aivan hiljaa, mutta sitten Serena päätti ottaa myös osaa keskusteluun:
"Elene, minusta..."



"Serena, älä sinäkin aloita!" hän parahti ja käänsi katseensa pois meistä. Olin aivan puulla päähän lyöty, mistä ihmeestä täällä oli kysymys? Ilmeisesti Elenellä oli jokin salaisuus, jota hän ei ollut valmis jakamaan kanssani, saati sitten halunnut.



"No se nyt vaan olisi ihan hyvä sanoa hänellekkin." Serena yritti.
"Niin. Se auttaisi kyllä luottamuksen ja ymmärryksen lisääntymiseen." Isabella puuttui taas.
Tässä kohtaa tiesin jo, että kohta mentäisiin karille ja lujaa. Sitä minä en todellakaan halunnut, juuri kun kaikki oli ollut niin kivasti!



"Ihan oikeasti, lopetetaan tämä tässä ja nyt. En halua tietää, että mistä tämä riita johtuu mutta en haluaisi riidellä. Mennään mielummin vaikka ulos?" yritin ja koetin vakuuttaa muut, että minua ei kiinnostanut Elenen salaisuus. Tosiasia oli kuitenkin niin, että olisin kuollakseni halunnut tietää mikä sai Elenen ja muut noin kuohuksiin.

'

"Joo, minusta olisi kivaa mennä ulos. Voisit nähdä meidän terassimme. Se on tosin vielä kesken, samoin kuin piha muutenkin, mutta kyllä siellä voi jo aikaa viettää." Elene vastasi. Hymyilin vain tyytyväisenä takaisin, kun Serena ja Isabellakin antoivat siunauksensa ehdotukselleni.



"Joo, minusta olisi kivaa nähdä millainen teidän terassinne on." totesin hymyssä suin. Myös Elene oli palautunut normaaliksi iloiseksi itsekeen. Isabella ja Serenakin tuntuivat tajunneen lopettaa, ainakin hetkeksi.

------------------------------------------------------------------------------



"Vitsi nää kalusteet on hienoja." sanoin Elenelle hymyillen. Elene hymyili pienesti takaisin ja kiitti. Serena vieressäni oli aivan hiljaa ja Isabella taas jutteli Elenen kanssa illan suunnitelmista.
"Serena, onks sulla joku?" kysyin varoen, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo ainakin minuutin ajan. Hän huokaisi ja vastasi ääni ppingottuneena yhtä kireäksi kuin kuminauha:
"Ei tässä muuta kuin Elenen käytös. En vain ymmärrä, että miksi hän ei voi luottaa sinuun tässä asiassa.



Elenen pää käännähti salamana takaisin Serenaan ja hän tuijotti häntä varoittavasti. Isabella oli kuitenkin jo saanut suunsa auki;
"Niin. Ei se ole mitenkään hävettävää tai kamalaa Elene, kyllä hän ymmärtäisi."



Elene huokaisi ja sulki silmänsä. Kurkkuani kuristi, alkaisiko hän huutamaan? Tulisiko nyt sitten se kauan pelätty riita? Enkö saisikaan olla enään heidän ystävänsä? Ainakin Elene tuntui suhtautuvan minuun varauksella, kun taas Isabella ja Serena tuntuivat luottavan minuun aivan täysin ja pitävän minua ja yhtenä heidän porukkansa jäsenenä.
"En ihan oikeasti halua puhua siitä nyt. Siitä tulee vain paha olo ja en haluaisi tämän olevan itkuinen päivä. Kerron kyllä Dakotalle, kun vain olen siihen valmis." hänen äänensä vajosi yhä kuulumattomampiin loppua kohden. Pystyin huokaista helpotuksesta, ei hän ollutkaan vihainen, ainakaan kovin paljoa.



"Ymmärrän aivan hyvin Elene, ei sinun tarvitse kertoa minulle mitään sellaista, joka tuntuu noin pahalta. Ei ainakaan nyt, sillä minäkin tahdon meillä olevan kivaa." sanoin hymyssä suin. Isabella ja Serena pyöräyttivät silmiään ja olivat taas hijaa. Joku suuri salaisuus täällä nyt tuntui olevan?



"Kiitos Dakota. Noin viisaalla asenteella sinusta tulee oikein hyvä ystävä meille kaikille. Isabellalle ja Serenalle ei pieni opin ottaminen tekisi pahaa." hän vastasi ja katsoi Isabellaa ja Serenaa hieman toruvana, mutta silti hymyillen. Heidän ystävyydestään näki kyllä, että se oli vahva ja kestävä.



Olimme kaikki hetken hiljaa ja keskityin silloin katsomaan Elenen kotipihaa. Piha oli aika avara, oletettavasti siis aika kesken. Puutarhaa ei näkynyt muuta kuin talon edustalla pieni läiskä, samoni terassi oli aika pieni, vaikka olikin todella hieno. Kalusteetkin olivat varmasti todella kalliita. Mitähän kummaa hänen isänsä teki työkseen?
"Hei, mille kuullostais jos mentäs kiipeilemään vähän?" Serena kysyi rikkoen hiljaisuuden.



"Juu, kyllä se mulle käy. Mun iho on kuitenkin niin herkkää, että tässä istuskelu ei tee sille kamalan hyvää." Isabella vastasi ja katsoi kysyvänä Eleneen.



"Mm, en ole kamalan hyvä kiipeilemään, mutta kait sitä kokeilla voi." hän vastasi ja katseli taivaalle. Odottavat katseet kääntyivät minun puoleeni, vaikka kaikki varmasti jo tiesivät minun suostuvan.



"Mennään ihmeessä, en ole aikoihin ollut missään leikkimässä ja kiipeilemässä." vaahtosin kun nousimme ylös ja lähdimme kävelemään talon taakse.

------------------------------------------------



Ilta oli alkanut jo pikkuisen hämärtymään ja kaikki muut olivat kiipeilystä innoissaan, paitsi Elene. Hän oli kovin hento, eikä meinannut jaksaa roikottaa itseään puolista, minkä takia hän oli enemmänkin keskittynyt katsomaan.
"Kokeile nyt, Elene!" Isabella kannusti kun Serena meni jo pitkällä. Itse päätin aloittaa toisesta päästä ja lopettaa ennen Eleneä, että hän saisi harjoitella.
"Mua pelottaa." Elene parkaisi kiivetessään puolia ylös.
"Ihan turhaan, jalat vaan irti puolista ja pidät käsillä tiukkaan kiinni." Serenakin ohjeisti.



Ja niin Elene teki, kuitenkin huonolla menestyksellä.



Hän läsähti maahan parkaisten tuskastuneena:
"AU!"



"Sattuiko sinuun?" kysyin kun näin hänen vajoavan maahan jalkaansa pidellen.
"Joo..." hän sai vastatuksi kyynelten seasta.
"Pahasti?" Serena kysyi vuorostaan. Tyttö ei kuitenkaan vastannut nyyhkytyksen seasta.



Me kaikki kolme tiputtauduimme alas ja lähdimme tulemaan nyyhkyttävän Elenen luokse. Hän istui maassa kädet jalkojensa ympärillä, mutta näytti muuten olevan ihan kunnossa fyysisesti.



"Ooks sä okei?" Serena kysyi varovasti saaden tytön pudistamaan päätään. Mietin kuumeisesti, että miten tällaisessa tilanteessa kuuluisi toimia? Kyllä minulle oli varmasti joskus kerrottu! Kaikki me kuitenkin nyhväsimme paikallaan, kunnes Elene päätti alkaa puhumaan.



"Haluan isän tänne." hän totesi topakasti kyyneltensä seasta. Samassa kyseinen idea tuli myös minun mieleeni, Elenen isähän oli kotona huoneessaan töitä tekemässä!



"Minä menen hakemaan hänet." totesin ennenkuin kukaan muu ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Kaikki tuntuivat hyväksyvän idean, joten jähdin juoksemaan ovelle.



Juoksiessani aloin vihdoin miettimään, että missähän tarkalleen ottaen Elenen isä mahtoi olla? Heidän talonsa koosta päätellen hänellä saattoi olla työhuone vaikka missä. Makuuhuone oli ainut, jonka paikan tiesin, joten päätin aloittaa sieltä.



Jep, ensimmäisellä oikein. Elenen isä istui komeella pöytänsä luona niin keskittyneesti että ei edes huomannut minua.
"Elene satutti jalkansa..." sanoin hieman arasti, kun hän ei tuntunut huomaavan minua.



Hän hätkähti ja sulki äkkiä kaikki välilehdet, mitä hänellä oli koneellaan.
"Oletkos koskaan kuullut, että ovella ollessa koputetaan?" hän kysyi kireästi.



"Mmm, anteeksi... Koputin, mutta kukaan ei sanonut mitään." selitin nopeasti ja tunsin pientä pelkoa vatsani pohjassa. Miksi hän suuttui noin paljon? Sitäpaitsi, Elene oli satuttanut itsensä, eikö se haitannut häntä yhtään?



"Joten päätit vain kävellä sisään?" hän jatkoi kuulusteluaan.
"No, minun oli pakko löytää sinut." totesin ja tunsin kiukun kihisevän sisälläni, mikä kumma hänellä oikein oli?
"Ja mikähän on niin tärkeää?" hän kysyi huokaisten.



"Sanoin sen sinulle aivan ensimmäisenä." totesin koppavana hänen kävellessään luokseni.
"Ensin tulet kutsumatta huoneeseeni ja sitten alat näsäviisastelemaan? On sinulla kyllä otsaa. Eivät taida vanhempasi pahemmin kasvatuksesta välittää." hän sähisi. Nyt minuakin alkoi suututtaa, mikä tätä miestä oikein vaivasi? Elene odotti häntä itkien alhaalla ja hän ei osannut muuta kuin haukkua vanhempiani ja minua.
"No ei oma huolesikaan Eleneä kohtaan ole kovinkaan ihailtavaa." suustani pääsi ennenkuin ehdin edes harkita koko asiaa. Hän katsoi minua kylmästi ja pystyin kyllä kuvittelemaan siihen myös inhoa.
"Mitä oikein tarkoitat?" hän kysyi kylmällä äänellä.
"Sitä vain, että Elene loukkasi itsensä ja odottaa pihalla että tulet hänen luokseen." vastasin ja lähdin kävelemään ulos, Elenen isä perässäni.



Saavuimme pihalle missä alkoi toden totta olemaan jo hämärää.
"Mikä hätänä?" Elenen isä kysyi päästessään tyttärensä luokse.
"Löin jalkani ja sitä sattui, mutta se on nyt jo parempi." hän vastasi isänsä kysymykseen hiljaisena.
"Mitä tapahtui?" hänen isänsä kysyi taas katsoen vuorollaan jokaista meistä vuorollaan, antaen katseensa viipyä etenkin minussa.
"Kiipeilimme ja Elene tipahti." Isabella vastasi ja silitti Elenen kättä.
"Jaa, noh ehkä on kuitenkin parempi, että te tytöt menettekin tänään kotiin ja me jäämme Elenen kanssa seurailemaan hänen jalkansa vointia." hän sanoi sitten ja samassa Elene ponkaisi pystyyn.



"Isä, minähän sanoin että olen ihan okei. Se vain tärähti ja siihen sattui. Se helpotti jo sillä aikaa kun Dakota oli hakemassa sinua." hän sanoi ja alkoi taas itkemään.
"Me voimme olla rauhassa loppuilta ja jutella vain Elene huoneessa ja auttaa häntä jos hän tarvitsee apua." Serena ehdotti varoen. Elenen isä kuitenkin pudisti päätään ja katsoi Eleneen:
"Olen sinun isäsi ja isänäsi sanon myös miten teemme. Jos minä sanon, että tytöt eivät voikkaan olla tänään asia on myös niin. Lähden soittamaan heidän vanhemmilleen:" hän totesi kylmän rauhallisesti ja lähti kävelemään ovelle päin, mutta sitten Elene sihahti jotain:
"Minä VIHAAN sinua. Olisipa minulla äiti, niin ei tarvitsisi kääntyä tuollaisen hirviön puoleen."



Elenen isä kääntyi salamana ympäri ja katsoi tyttöään silmissään puhdasta vihaa.
"Anna olla viimeinen aika kun puhuttelet minua tuohon sävyyn nuori neiti, varsinkaan ystäviesi aikaan. Ja mehän olemme myös sopineet, että äidistäsi ei puhuta. Nyt ystäväsikin tietävät sinun häpeällisestä tilanteesta." hän vastasi ja katsoi häntä kylmästi.


 
"Luulitko sinä muka todella, että he eivät alkaisi koskaan ihmettelemään, että missä minun äitini on? Tottakai mun kaverit tietää!" Elene sihahti ja sai isänsä leukapielet kiristymään.



Seurasin riitelyä aivan lamaantuneena vierestä. Tämäkö se salaisuus oli, jota Elene ei ollut halunnut muiden painostuksesta huolimatta kertoa. Elenellä ei siis ollut äitiä? Mitä tämä sitten mahtoi käytännössä tarkoittaa? Olivatko vanhemmat eronneet? Vai oliko Elene adoptoitu? Pyörittelin näitä kysymyksiä hetken päässäni, kunnes päätin palata maan pinnalle seuraamaan, että mihin tässä päädyttäisiin.



"Elene, nyt sinä pyydät anteeksi ja menet omaan huoneeseesi rauhoittumaan. Iltapalastakaan on turha haaveilla ennenkuin olet keksinyt keinon hyvittää sanomasi. Lähden nyt soittamaan tyttöjen vanhemmille, että olet loukannut jalkasi ja siitä johtuen yökylä ei nyt onnistukkaan. Olikos ne puhelinnumerot jääkaapin ovessa?" hän kysyi vielä loppuun. Elene tapitti isäänsä inhoa katseessaan ja sylkäisi ryöpyn haukkumasanoja ilmoille:
"Sä oot ihan kauhea hirviö, en voi tajuta että miten tuollainen sika on ikinä omistanut ystäviä jos toimit näin."



"Elene, nyt olet aivan hiljaa!" hän huusi ja me kaikki tiesimme, että Elene olisi varmasti pulassa meidän lähdettyämme.
"Sä olet maailman kamalin ihminen!" Elene huusi niin kovaa kuin jaksoi. Hänen isänsä laittoi kädet korvilleen ja kääntyi poispäin tyttärestään. Tämän jälkeen hän ihan oikeasti lähti sisälle, luultavasti soittamaan koteihimme.



Elene kääntyi meihin päin ja kävelin hänen luokseen pahoitteleva ilme kasvoillani.
"Anteeksi äskeinen, ei teidän olisi tarvinnut olla todistamassa tätä." hän sanoi hiljaa surullisena. Katsoimme kaikki häntä surkeina, kun kyyneleet vierivät hänen poskillaan.



"Ei se mitään, Elene." Isabella rikkoi hiljaisuuden.
"Niin. Ei se sun syytäs ollu, et sä mitään tehnyt." Serenakin täydensi.



"Kiitti kaverit, ja Dakota, nyt sä sitten tiedät. Toivottavasti sä et levitä tätä kellekkään, tää on aika vaikea asia mulle." Elene mumisi katse varpaissaan. Katsoin häntä ja vastasin:
"Elene, en tietenkään kerro kellekkään mitään tästä."
"Kiitos." hän vastasi ja hymyili minulle.
"Ootko sä Elene muuten saanut mitään uutta tietoa sun äidistäs?" Serena kysyi varoen kun Elene näytti jo hieman rauhallisemmalta.



Samassa tyttö kuitenkin purskahti taas sydäntä särkevään itkuun ja pudisteli vain päätään. Mietin kuumeisesti, että miten voisin helpottaa hänen oloaan, mutta sitten Serena alkoi kertoa minulle, että mistä tarkalleen ottaen oli kysymys:
"Elenen äiti jätti Elenen ja hänen isänsä kauan sittä, Elene oli alle vuoden vielä silloin. Hänen isänsä on poistanut kaiken häneen liittyvän Elenen elämästä, eikä hän edes tiedä äitinsä nimeä, saati sitten missä hän on. Hänen isänsä ei suostu vastaamaan mihinkään häntä koskevaan kysymykseen ja suuttui kamalasti kun sai meidät kerran kiinni tutkimasta Elenen äidistä johtolankoja. Hän vannotti Elenen pitämään salaisuuden äidin lähdöstä ja kielsi myös tietojen etsimisen."
Mietin kaikkea kuulemaani hetken aikaan aivan puhtaasti järkyttyneenä. Elene ei siis tiennyt mitään äidistään? En voisi edes kuvitella, että millaista se on.



Harkitsin tarkkaan, ennenkuin päästin seuraavan lauseen ulos suustani:
"Mitä jos yrittäisimme uudestaan? Nyt meitä on yksi enemmän ja löytäisimme varmasti jonkin vihjeen siitä, että mistä sinun äidin voisi tavoittaa."
Serena ja Isabella vilkaisivat toisiinsa ja nyökkäsivät hyväksyvästi idealleni. Nyt me kaikki vain odottelimme Elenen vastausta asiaan.



"Oikeesti, oisiks sä valmis auttamaan mua? Vaikka mun isä on tuollainen?" hän henkäisi ihastuksissaan. Nyökkäsin vain ja hymyilin hänelle rohkaisevasti.
"Oi, olisi ihanaa vihdoin saada tietää, että kuka äitini on, miksi hän hylkäsi minut ja missä hän on ja mitä hän ajattelee minusta." hän jatkoi ja pieni hymy nousi hänen itkuisille kasvoilleen, kunnes hän taas vakavoitui:
"Tuskin me löydämme mitään, emme me viimeksikään löytäneet." hän sanoi hiljaa ja kyyneleet alkoivat taas valumaan tasaista tahtia.



"Älä itke Elene, olen aivan varma, että löydämme äitisi ja saamme vastaukset kysymyksiisi." sanoin äkkiä ja hymyilin hänelle rohkaisevasti. Sisälläni kuitenkin kuohusi epävarmuus, sillä eihän meillä ollut mitään takuuta hänen mahdollisesta löytymisestään.

--------------------------------------------------

Noniin, sellainen osa tällä kertaa. Yritän saada seuraavaa osaa tässä tämän kuun puolella aloitettua jos koeviikon lähestyminen vain sallii (: Kommenttia olisi taas mukavaa saada, niin risuja kuin ruusujakin.
- Sabrina