Huhhuh, sain melkoisesti nähdä vaivaa tän osan eteen! Ostin nimittäin uuden koneen ja sain aloittaa operaatiolla, johon kuului kaikkien simssien asentaminen. Koska Hardwickeja haluan jatkaa, jouduin tietenkin kopioimaan kaikki simssiin liittyvät jutut vanhalta koneeltani ja siirtää uudelle. Ei sekään sujunut ongelmitta, mutta kaikista käynistysongelmista huolimatta osa on nyt valmiina!
Kiitokset kaikille edelliseen osaan kommentoineille ja uusista osistaan ilmoitelleille. Jättäkää ihmeessä kommenttia tämänkin osan loppuun :---)
-----------------------------
"Ooks sä nyt ihan varma? Ettei se vaa ois kuitenki näyttäny väärin?!" Isabella tilitti sormet sauhuten facebookin chattiin. Huokaus. Eikö hän vaan voisi uskoa? En mä vitsillä tätä sanois, luulis sen tietävän.
"Tein niit jo kolme. Oon ihan varma :/"
"Ei se voi olla! Ei vaan voi..." Hän kirjoitti ja tiesin mitä hänen päässään liikkui. Samaa mitä minun päässäni oli liikkunut viimeiset kolme päivää. En ollut kertonut vielä kellekkään olevani raskaana.
"Isabella mä oon tehny jo kolme testii kuten jo sanoin. Mä en vaa tiiä et mitä seuraavaks..." Kirjoitin viimeisimmän pienen harkinnan jälkeen. Tiesin kyllä mitä hän tulisi sanomaan. Saman kuin viimeksikin.
"Hoidetaan homma vaa yhtä siististi ku viimekski. Ei sun porukat saanu tietää sillonkaa ja nyt ei tarttis kertoo Milollekaan. Voisitte jatkaa normaalisti, niinku mtn ei ois tapahtunu :)<3"
Miksei Isabella vaan voinut ymmärtää, että viimekertakin oli liikaa? En varmasti jaksaisi sitä uudestaan. Mutta en mä kyllä toisaalta mikää teiniäitikään haluu olla.
"En tiiä. Aattelin kyl kertoo Milolle."
"Et oo tosissas!?!"
"En mä kestä salata silt tätä. En haluis tehä samoi virheit uusiks mut silti. Haluun kuulla Milon mielipiteen."
"Mä voin kertoo sen sulle jo: Se ei tuu tykkää ja jättää sut. Taas. Tee nyt vaa fiksusti. Mä voin varaa sulle ajan Barnsleyn sairaalaan. Ne osaa hoitaa homman siististi ja nopeest. Voin tulla mukaanki :)<3"
Mietin hetken, että mitä tähän tulis vastata. Voisin toimia kuten hän toivoo, mutta en tiedä haluanko sitä todella. Halusin todella päästä jo puhumaan Milon kanssa. Sen jälkeen voisin hoitaa homman päiväjärjestykstä jos tilanne niin vaatisi.
"Kiitti Isa, mut mä taidan ihan oikeest soittaa Milolle eka. Kerron sit huomenna miten kävi..:"
Meni hetki ennekuin Isabella vastasi.
"Sä teet tyhmästi. Ja tuut katuu."
Tämän jälkeen hän kirjautui ulos. Tunsin ikävän pistoksen rinnassani, kun ajattelin hänen kiukkuaan. Hylkäisikö Isabellakin minut? Elenen kanssa en ollut vieläkään saanut sovittua, hän pisti välimme poikki kuultuaan minun ja Milon seurustelevan virallisesti. Serena oli valinnut Elenen kannan ja poistanut minut jopa facebookin kavereista. Isabella oli tähän asti purjehtinut koettaen löytää kultaisen keskitien, mutta mahtaisiko enään. Olikohan Isabella kuitenkin oikeassa, teinkö tyhmästi kun halusin kertoa Milolle? Mitä se muuttaisi?
Päädyin istumaan huoneeni lattialle ja puristamaan jalkoja lähemmäs vatsaani. Tiesin, että olin odottanut turhan pitkään kertomista kellekkään, olihan raskaus varmasti jo kolmannella kuulla. En ollut erityisesti huolestunut kuukautisten poisjäämisestä. Ajattelin sen johtuvan riitelyn tuottamasta stressistä, mutta ei näköjään.
"Miten mä voin olla näin tyhmä..." parahdin hiljaa ja nojasin päätä käteeni. Entä jos Milo ihan oikasti jättäisi mut? Jos äiti ja iskä eivät hyväksyisi tätä? Miten mä ees kerron niille? Entä jos mä päädynkin pitää tän lapsen? Mistä mä saan töitä kun en pääsis yliopistoon? Missä mä sen lapsen kasvattaisin? Osallistuisko Milo?
Paniikin kyyneleet alkoivat tulvimaan silmiini kun kysymyksiä vain ilmestyi mieleeni lisää toisensa jälkeen. Oliko tässä mitään järkeä? Jos vain soittaisin Isabellalle ja pyytäisin anteeksi. Antaisin hänen auttaa tämän hoitamisessa.
Nousin ylos ja aloin pyyhkimään punoittavia silmiäni. Olisin kerrankin vahva ja tekisin oikean päätöksen. Enhän minä edellistäkään aborttia katunut, tunsin vain pahaa oloa siitä mitä Milo teki sen jälkeen minulle.
Lähdin talsimaan alakertaan puhelimen luokse. Oli jo myöhä, mutta tiesin Isabellan olevan yhä tavoitettavissa. Hän varmaan uskoikin minun soittavan kohta ja kertovan mielen muutoksesta. Tai no, enhän minä missään välissä ollut päättänyt pitää lasta. Abortti olisi oikein.
Kun pääsin puhelimelle asti ja olin valinnut Isabellan numeron, tunsin oloni entistäkin ahdistuneemmaksi. Ehtisin vielä muuttaa mieleni ja soittaa Milolle. Hänhän olisi varmasti samaa mieltä kuin Isabella. Pitäisiköhän tämä ajatus kuitenkin varmistaa? Jos kuitenkin soittaisin ensin Milolle..
"Mmå." Milo vastasi puhelimeen. Hymyilin pienesti, hän oli sentään hyvällä tuulella.
"Moi muru. Mul ois vähä asiaa mist haluisin puhuu... Pääsisiks sä tänne?" kysyin lopulta pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Juu khyyl mä pääsen. Eks sä voi puhelimes sanoo?" hän kuitenkin kysyi hieman varuillaan.
"Vai onks se jotai vakavaa, meihi liittyvää?" hän jatkoi vielä.
"Ei mitään sellaista, mitä sä varmaan nyt mietit. Tää vaa koskee sua tosi paljon. Oo kiltti ja tuu." vastasin ja toistin toiveeni.
"Mmm, joo mä tuun. Puen vaa eka jtn päälle." hän vastasi lopulta. Huokaisin helpotuksesta, ainakin minulla olisi kotikenttä etu. Jos hän haluaisi jättää minut, voisin suoraan käpertyä omaan sänkyyn itkemään. Helppoa.
"Joo. Mä oottelen sua ovella. Tuu nopee." huokaisin ja lopetin puhelun. Istun eteisen penkille odottelemaan ja yritin kehitellä jotain fiksua keinoa kertoa tästä Milolle.
Noin varttia myöhemmin Milo talsikin sisälle. Hän katseli uteliaana ympärilleen, mutta kun huomasi porukoitteni olevan ulkoja ja Dominicin musiikista päätellen huoneessaan, hän rentoutui hieman.
"Sul oli asiaa..." hän aloitti.
"Joo... Se on aika arkaluontoista ja mä haluan et sä et menetä malttias kun kuulet tästä. Tää ei tuu olee helppoa..." annoin ääneni vaimentua loppua kohti ja pyörittelin varpaitani mietteliäänä. Milo varautui entistä enemmän ja silmäili minua hermostuneena. Hän kuitenkin nyökkäsi lupauksen merkiksi.
"Tota... Mitä siis?" hän levitti käsiään kysyvänä. Äkkiä minua alkoi kuitenkin taas jänistämään. Tekisin virheen. Ihan varmasti.
"Mmm... Mennääks mun huoneesee puhuu? Domil on musa nii kovalla et ei se mitään kuule."
"Okei. Mut hoidetaan tää nopeesti. Sä pelotat mua." hän katsoi minua tutkivasti.
"Joo. Ei täs mee kauaa." huokaisin hiljaa ja lähdimme yläkertaan.
Aika kului ja istuimme vain hiljaa sohvallani. Miten minun pitäisi oikein aloittaa? Samalla tavalla kuin viimeksi ja vain pamauttaa faktat pöytään?
"Dakota kiltti sano jo jotain!" Milo parahti.
"Mä en usko et sä haluaisit oikeesti tietää tätä... Ainakin Isabella sanoi et..."
"Isabella? Miten Isabella liittyy tähän?" Milo kysyi ihmeissään.
"No mä tavallaan kerroin tän jo sille. Ku en oikee tiiä miten täl kertaa tulis toimii..."
"Dakota? Täl kertaa? Mitä ihmettä sä selität!?" Milo alkoi korottamaan ääntään ja katsoi minua hämmentyneenä. Samassa hän kuitenkin muisti, että oli luvannut olla asiallisesti. Hän sulki suunsa ja jäi vain katsomaan minua silmiin.
Huokaisin ja irvistin. Tästä tulisi rumaa. Niin rumaa.
"Milo..."
"Niin?"
"Sano nyt vaan. Ei se voi olla mitään niin kamalaa." hän rohkaisi, vaikkakin epäuskoa äänessään. Olin onnistunut jo tartuttamaan hermostuneisuuden häneenkin. Eipä se kyllä ollutkaan mikään ihme. Kai tässä tulisi vain avata suu ja kertoa miten asiat on.
"Mä oon raskaana."
Tuli aivan hiljaista. Milo vain siristi silmiään ja katsoi minua arvioiden. Eikö hän uskonut?
Kyyneleet kihosivat silmiini kun hiljaisuus vain jatkui.
"Oo kiltti ja sano jotain." anelin vuorostaan.
"Sä oot siis raskaana?" hän heitti kysymyksen lopulta. Nyökkäsin vain ja seurasin hänen kasvojensa ilmeitä. Oliko hän vihainen? Pettynyt? Inhon vallassa? Mitä tämä oli? Viimeksi hän vain suuttui ja lähti. Ei sen kummempaa.
"Mä sain varmuuden pari päivää sit. Oon tehy kolme testii mut en oo käyny viel lääkäris. Isabella sano et mun pitäis tehä abortti."
"No aijoks sä?" Milo kysyi lopulta.
"Se riippuu vähän siit mitä sä sanot. Kai joo."
Milo nousi seisomaan ja risti kädet rinnalleen. Hän katseli ulos mietteliäänä monta minuuttia eikä sanonut mitään. Olin jo aivan varma, että tämä olisi tässä, kunnes hän lopulta avasi suunsa ja lausui hitaasti mutta selvästi varmana niiden oikeasta merkityksestä:
"Pidetään se. Lapsi meinaan."
Nyt oli minun vuoroni mykistyä. Milon oli pakko pilailla! Eihän hän voinut olla tosissaan, vai voisiko?
"Täh?" totesin vain tymän oloisena.
"Niin,.. Pidetään se lapsi. Kasvatetaan se yhessä."
"Tiedäks sä ees mitä se meinaa? Kasvattaminen siis." tuhahdin ja seurasin Milon reaktiota. Hän oli hetken hiljaa ennenkuin vastasi:
"Tiedän. Mulla on muutaman kuukauden vanha pikkusisko kotona. Osallistun sen hoitoon päivittäin. Penelope on muuttanu aika mullistavalla tavalla mun asennetta. Välillä jopa mietin, et entä jos ei oltaiskaan sillon..."
"Se oli ainut oikee ratkasu sillon. Sä tiiät sen kanssa. Mikä täl kertaa meniskää erilailla?" kysyin ja tunsin pientä kiukkua Miloa kohtaan. Oliko tää oikeesti sille joku vitsi?
"Mä voisin muuttaa tänne. Auttaa sua. Osallistuu. Hankkii töitä." hän luetteli varman oloisena.
Olin aivan hiljaa hetken ja pyyhin kyyneleet poskiltani. Milon idea kuullosti samaan aikaan ihanalta ja kamalalta. Meistä vanhemmat? Ihan oikeasti?
"Mä en tiiä mitä mun porukat sanoo."
"Otetaan siitä selvää." Milo sanoi ja istui sängylle.
Puimme vielä monta tuntia asioita ja päädyimme lapsen pitämiseen. Kuulimme yöllä askelia portaikosta ja tiesin vanhempieni tulleen kotiin. Päätimme kuitenkin odottaa aamuun ja käperryimme pieneen sänkyyni nukkumaan aivan kiinni toisissamme.
---------------------------------------------------
"Te halusitte puhua." Äiti aloitti varautuneesti. He eivät erityisesti pitäneet siitä, että seurustelen. Ilmeisesti ihan syystä.
"Niin... Me toivotaan että te voisitte yrittää pysyä mahdollisimman rauhallisena." aloitin ja loin pelokkaan katseen Miloon. Hän nyökkäsi rohkaisevasti, mutta siitä huolimatta pelon kyyneleitä tulvi silmiini. Mitä jos he heittäisivät minut vaikka ulos?
"Dakota, älä pelkää. Kaikki menee hyvin." Milo rohkaisi ja yritti tulkita vanhempieni silmäyksiä meihin ja toisiinsa.
"Iskä, äiti..." yritin aloittaa tärisevällä äänellä.
"Dakota, älä itke. Kerro vaan." Draco rohkaisi.
"Mä oon raskaana. Ja me on päätetty pitää tää lapsi." pamautin asian esille. Tätäkö sillä kissan pöydälle nostamisella nyt tarkoitettiin?
"Sä oot mitä?" Isä heitti uuden kysymyksen, tosin kiukun ja hämmennyksen yhdistämänä. Äidin katseesta paistoi kiukkua ja häpeää.
"Ei tullu mieleen käyttää ehkäisyä niinkuin sulle on neuvottu varmaan kehdosta asti?" hän sihahti kiukkuisena.
"Rose, rauhoitu. Tää pitää nyt hoitaa jotenkin järkevästi..." isä yritti.
"Ja mikähän sellainen keino voisi olla jos tämä nuoriso on jo kerta päättänyt pitää lapsen?" äiti totesi jäätävästi ja sulki silmänsä. Hienoa. Se varmaan poistaisikin tämän ongelman, että jos sitä ei näe sitä ei ole.
"Meillä on ihan suunnitelmia ja kaikkee et miten tää hoidetaan... Peruskoulua on jäljellä enään muutama hassu viikko ja Milo alkaa hakemaan töitä. Milo vois myös muuttaa tänne ja auttaa mua..."
"Muuttaa? Antaakos Milon äiti siihen suostumuksensa?" isä kysyi ja loi Miloon kyseenalaisen katseen kulmien alta.
"Mä järjestän sen jotenkin." Milo vastasi.
"Teillä kummallakaan ei taida ees olla ihan oikeeta hajua, että mitä lastenhoito on." äiti puuttui taas puheeseen.
"Milolla on kotona 6kk vanha pikkusisko, jota hän hoitaa. Eli on." tiuskaisin takaisin. Välillä äiti osasi olla niin rasittava, vaikka tällä kertaa en voisi häntä tuomita. Heidän sanoissaan oli kyllä järkeä; ei meistä varmasti olisi vanhemmiksi.
"Jaa. No, ilmeisesti tähän taloon on sitten tulossa vauva." isä ilmoitti lyhyesti. Äiti ei sanonut mitään, mutta tiesin hänen kyllä tokenevan tästä ajan kanssa. Loin Miloon helpotuksen ja kauhun sekaisen katseen, mutta hänen hymyillessä minulle rohkaisevasti tunsin pientä helpotusta.
Kyllä tästä varmasti selvittäisiin, Keinolla millä hyvänsä. Vielä kun Milo saisi luvan muuttaa meille ja hänen äitinsä ja isäpuolensa hyväksyisivät tilanteen tämä helpottuisi heti. Vielä kun Isabellakin leppyisi...
----------------------------------------------------
"Äiti otti asian yllättävän kevyesti. Tietysti se yritti vielä puhua abortista, mutta hyväksyi asian lopulta. Saihan se mutkin 19 vuotiaana ja mä ehin täyttää jo 17 ennenku vauva syntyy. Säkin täytät talvella 16, joten kyllä tää tästä. Kyl me selvitään." Milo höpötti. Puolet puheesta meni puurona korvista sisään ja ulos.
"Isabellasta ei vissiin oo kuulunu vieläkään mitään?" Milo kysyi lopulta. Tämä oli ollut arka aihe minulle, sillä hän oli palannut takaisin Elenen ja Serenan luokse. Vissiin pysyvästi.
"Ei... Mut kyl tää tästä." lisäsin vielä. Milo katsoi minua myötätuntoisena.
"Noh, meillä on muuta kivaa mietittävää, kuten sun huoneen sisustamista. Voidaan hankkii parisänky ja kaikki." Milo vaahtosi innoissaan. Nyökkäsin vain etäisenä.
"Dakota, kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Isabellakin varmasti leppyy ajan kanssa. Ja sun pitää nyt keskittyy vaan ittees. Sä ja vauva ootte nyt kaikista tärkeimpiä."
Kaivoin kirjan yöpöydän laatikosta ja yritin syventyä siihen. Milon yllättävä vauvakuume tuntui ihmeelliseltä kaiken kokemamme jälkeen ja hieman jopa ahdisti. Olin kyllä päätynyt samaan ajatukseen hänen kanssaan, että pidämme lapsen, ei hän minua painostanut. Ajatus tuntui kuitenkin vielä niin vieraalta omaan elämään, että halusin vain paeta sitä vielä hetken kun se oli mahdollista. Uskoin kyllä kaiken muuttuvan vielä hymyksi, mutta nyt olisin liian väsynyt suunnittelemaan tulevaa. Milo selvästi huomasi uupumukseni ja päätti, että alkaisimme nukkumaan.
Yö tosin oli siitä erilainen, että nukuimme erillään. Pitäisi tosiaan hankkia se parisänky, sillä jos minä alan tästä turpoamaan en mahdu edes yksin tähän sänkyyn.
-------------------------------------------------------
3 KK MYÖHEMMIN
6kk oli tullut täyteen raskaudelleni ja Milo oli pysynyt tukenani aivan kuten oli luvannutkin. Olimme sisustaneet, tai Milo oikeammin oli tarjoutunut sisustamaan meille oman huoneen. Dominic asuisi kotona vauvan syntymään saakka ja muuttaisi sitten Bethin kanssa yhteen. Lapsi saisi siis hänen huoneensa kun vain kasvaa hieman.
"Se makkari ois nyt valmis..." Milo kuiskasi vihjailevasti ottaessaan minut kainaloon.
"Hienoa. En tosin tiedä, että pitäisikö minun olla huolissani; osaathan sinä sisustaa vai onko huone oikea äijäluola?"
"Hahhah. Saat yllättyä positiivisesti kun vain tulet katsomaan. Se on oikein soma." hän lisäsi ilkikurisesti.
"Ai, niinkuin joku barbien päiväuni vai?"
"No ei, hassu. Ihan niinku sulle." hän kuiskasi korvaani ja antoi suukon poskelleni.
"Tuu kattomaan." hän käski ja lähti edeltä yläkertaan.
"No?" Milo kysyi jännittyneenä.
"Tää on... Ihana." vastasin lopulta.
"Innostuneisuuskin on luvallista. Toi ei oo kovin vakuuttavaa." Milo härnäsi.
"Kyllä mä tarkotan sitä. Tää kaikki tuntuu vaan yhä niin oudolta. Et meistä ihan oikeesti tulee perhe ja me saadaan vauva. En ois vuos sitten viel uskonut." selitin niin nopeasti, että kieleni meinasi mennä solmuun.
Milo vain naurahti ja viittoi minut luokseen.
"Hassu. Tää kaikki tulee olemaan täydellistä. Mä lupaan"
"Lupaatko?" kysyin kuin pieni lapsi.
"Lupaan." Milo vastasi ja heilutti käsiämme hiljaa puolelta toiselle.
Tiesimme molemmat, että lupaus ei välttämättä tulisi pitämään. Ylämäet ja alamäet kuuluisivat aina elämään emmekä me voisi paeta niitä. Juuri nyt me vain tarvitsisimme hieman hyvää onnea. Että kaikki tämä onnistuisi.
"Enään muutama kuukausi niin tästä kaikesta tulee totta." Milo kuiskasi silitellen pyöristynyttä vatsaani. Hymyilin ja katsoin Milon onnesta säihkyviä silmiä.
Miten paljon suuria tunteita tämä pyöreä vatsa saattoikaan herättää.
--------------------------------------
Huhhuh! Siinä se. Ei muuten koskaan oo ollu näin paljon vaikeuksia uuden osan julkaisemisessa, sillä oikeestaan tää oli valmiina jo toissapäivänä, mutta vuodatus oli erimieltä kanssani tän julkaisusta. Toivottavasti toi teksti ei tuntunu niin tönköltä lukea kuin minusta välillä tuntui kirjoittaa sitä. Mutta, nyt toivottavasti päivitystahti hieman kiihtyisi, sillä poikaystäväni lähtee inttiin loppiaisena ja mulla pitäis olla sitten aikaa taas simssille XD No joo, kuitenkin. Hyvää joulua kaikille lukijoille! :)
-Sabrina