Noniin, täällä taas! En jaksa alkaa edes puolustelemaan itseäni, olen ollut laiska :( Toivottavasti edes kesälomalla saisin tätä tarinaa vietyä vähän eteenpäin... Mutta juuh. Nyt hyppäämme Hardwickeissa jokusen vuoden eteenpäin... ;)
Ps. En osannut lisätä Photobucketista tänne kuvia, joten oon lisännyt nää ihan tästä vuodatuksen kautta. Osaisko joku ihana neuvoa, että miten tänne saa nykyään Photobucketista kuvat?
Istuin sohvallani yrittäen saada ajatuksistani jotakin selkoa. Eilen oli taas mennyt vähän liian villiksi, eikä takaraivoni halunnut jättää tätä tietoa huomioimatta. Päässäni humisi enkä muistanut aivan varmasti, että mitä kaikkea oli tullut taas tehtyä.
Ainakin Isabellalla ja minulla oli ollut jotain miespuolista seuraa koko illan, en vain kuollakseni muistanut, että kenen kanssa oli taas tullut oltua. Ehkä Isabella muistaisi? Aloin etsimään kännykkääni, mutta kuitenkin tuloksetta. Samassa tieto iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: Annoin puhelimeni Serenalle lainaan ja hän oli unohtanut sen vessaan. Olimme käyneet etsimässä sitä, mutta tuloksetta.
”DAKOTA!” mutsi huusi alakerrasta. Jo pelkästä äänensävystä osasin päätellä, että nyt ei tulisi kiva keskustelu.
”Tule alakertaan. Meillä on asiaa.” hän jatkoi. Huokaisin ja nousin varovasti pystyyn. Turha kai tässä olisi enään yrittää valehdella, olin varmasti herättänyt kaikki tullessani kotiin. Krapulani oli myös niin huomattava, että sen näki varmaan alakerrasta asti.
Pyyhin naamani kosteuspyyhkeeseen ja lähdin talsimaan alakertaan. Pakko kai ne vanhemmat olisi joskus kohdata. Samalla voisi ottaa sen puhelimenkin puheeksi.
Tullessani olohuoneeseen mutsin pistävä katse tutki minut läpikotaisin. Pystyin kuulemaan, kuinka hänen aivonsa raksuttivat ja hän sai epäilyilleen vastinetta.
”Taisi olla aika hurja ilta.” hän aloitti.
”Mmm.” tyydyin vain vastaamaan.
”Onko sinulla jotain kerrottavaa?” hän kysyi, yrittäen saada minut tunnustamaan itse kaiken.
Tiesin saavani vain lisää sontaa niskaani, mutta päätin silti toimia lapsellisesti.
”No eipä oikeastaan. Onks teillä jotain erityistä mielessä?”
Pystyin näkemään, miten mutsin katse tiukkeni ja hänen hengityksensä alkoi tiheentymään. Tästä ei seuraisi hyvää, mutta ehkä juuri sen takia päätinkin toimia näin.
”Rose rauhoitu. Hän ärsyttää ihan tahallaan.” faija puuttui puheeseen. Hän oli pysynyt ihan hiljaa tähän asti, varmaankin toivoen minun ottavan vastuun teoistani. En kuitenkaan jaksanut ymmärtää, että mikä heillä oli niin kovasti minun nuoruuttani vastaan. Elämä olisi liian lyhyt tylsistymiseen.
”Näethän sinä, että miten hän valehtelee! Emme me hänestä tuollaista kasvattaneet, tätä se huono seura teettää!” mutsi jupisi yrittäen löytää jotain syypäätä käytökseeni, joka ei millään tavalla tulisi heidän vastuulleen.
”No toi on kyllä vähän kaukaa haettua. Ei mun kaverit sitä juomaa mun kurkkuun kaada. Ehkä teidän pitäis vähän antaa myöten, oon mä kuitenkin jo 15.” totesin.
Olin harjoitellut tämän lauseen sanomista jo pitkään, mutta nyt vasta sain sen ulos.
Nyt alkoi faijastakin löytyä virtaa, kun he aloittivat samaan aikaan saarnaamaan:
”Kuules nuori neiti, meidän talossamme ei vanhemmille puhuta tuohon sävyyn... Olet vasta viisitoista, itsehän sen juuri sanoit!... Äläkä esitä, että tiedät oman parhaasi... Kotiarestia tästä pitäisi antaa... Läksyjä minä tuon ikäisenä puuhasin, enkä kontannut ilman housuja jossakin pensaikossa pää sekaisin... Ties mitä kaikkea muuta on tullut kokeiltua..” he valittivat ja sättivät minua puhuen päällekkäin.
”Okei lopettakaa, en saa mitään selvää!” sähähdin lopulta.
Molemmat hiljenivät ja katsoivat toisiaan merkittävästi.
”Mä haluaisin mennä suihkuun, jos te ette saa mitään järkevää sanottua.”
”Dakota, tämä ei voi jatkua näin. Ei vain voi. Sinun lukiosi menee aivan pilalle, jos et viitsi tehdä muuta kuin riehua. Sinulla on nytkin puolet kursseista vasta käytynä suositellusta määrästä. Ei rehtori sinua ikuisesti armahda.” faija valitti yrittäen löytää minusta sen kunnollisen ja kiltin Dakotan. Sain aina yllättyä uudelleen ja uudelleen, että miten vähän he minua oikeasti tunsivat.
”Mmm, voin yrittää. Tarttisin kuitenkin uuden puhelimen sitä varten.”
”Sinä et ole nyt se, joka ehtoja laatii! Sitä paitsi, mikäs vanhassa on vikana? Sait sen juuri jouluna.” mutsi tilitti.
”No se katosi, jos nyt välttämättä tahdotte tietää.” huokaisin, sillä tiesin uuden saarnan olevan jo tulossa.
”Katosi?! Ja nytkö neiti kuvittelee, että hän saa uuden puhelimen aivan tuosta noin vain. Miksi ostaisimme sinulle edes uutta puhelinta kun et kerta vanhastakaan osannut pitää huolta?” faija raivosi.
”No anteeks. Se nyt vaan jäi jonnekkin. En mä nyt ilman puhelintakaan voi olla.” totesin uskoen, että vanhemmat heltyisivät kuten aina ja saisin uuden puhelimen.
”Jaa.” faija totesi lyhyesti.
”iPhone 5 ois kiva, Elene sai just sellasen.” jatkoin.
”ÄLÄ KUULE TYTTÖ UNTA NÄE. SINÄ OSTAT ITSE UUDEN PUHELIMESI!” faija alkoi mylvimään ja tällä kertaa mutsi sai yrittää rauhoittaa hänet. Minulla meni hetki sisäistää faija sanomat asiat, mutta kun tajusin, että minulle ei oltu ostamassa uutta puhelinta pakokauhu iski:
”Siis mitä, etteks te oikeesti osta mulle puhelinta!?! En mä voi elää ilman!” huusin toivoen saavani heidät heltymään. Tällä kertaa he kuitenkin näyttivät pysyvän lujina.
”Kuulit oikein. Uutta puhelinta ei ole tulossa. Saat säästää itse omilla viikkorahoillasi.” mutsi totesi.
”Ja tältä viikolta ei tule viikkorahaa, rangaistuksena alkoholin käytöstä.” faija täydensi.
”Just. Vittu te ootte syvältä.” sähähdin ja nousin ylös.
”Pyydä heti anteeksi.” faija totesi aivan rauhallisena.
”Niin tai viikkorahat menevät seuraavaltakin viikolta.” mutsi uhkasi ja isä hymähti vain perään:
”Tässä aletaan kyllä kohta puhumaan koko viikkorahan poistamisesta.”
”Aha. No anteeks.” mutisin ja lähdin kohti portaikkoa.
”Tee sitten läksyt kanssa. Emme halua nähdä wilmassa yhtäkään negatiivista merkintää.” faija ilmoitti vielä.
”Aivan varmasti.” tyydyin vastaamaan.
”Kotiintuloajatkin muuttuvat sitten. Arkisin saat olla kotona jo 21 ja viikonloppuisin 22.” mutsi ilmoitti selvästi tietäen, että tulisin hetkessä takaisin huutamaan heille.
”No toi on kyllä jo ihan liikaa mutta miten vaan.” tiuskaisin ja marssin kahta kovempaa yläkertaan. Saisivat alkaa tottumaan sitten siihen, että istun omassa huoneessani kaikki illat naamakirjassa kaveireiden kanssa.
Jäin kuitenkin portaiden yläpäähän kuuntelemaan, kun vanhempani jatkoivat uudenlaisen kasvatusohjelmansa läpikäymistä:
”Dakota on mennyt ihan vallattomaksi. Edes Dominicin kanssa ei tullut samanlaisia ongelmia.” mutsi huokaisi.
”Niin. Luojalle kiitos, että emme hankkineet enempää lapsia. Tämähän kävisi ihan eläintarhasta.” faija täydensi ja tiesin, että mutsi loukkaantuisi tuosta.
”Helppo sinun on ajatella noin, sinulla on jo kolme lasta. Minulla on vain Dakota. Ja kyllä sinä tiedät, että minä olisin halunnut Dakotalle pikkusisaruksen. Nyt kun Ashleykin on raskaana.” hän tilitti. Faija vain huokaisi, selvästi kyllästyneenä tähän keskusteluun.
”Rose rakas, älä viitsi. Dominic on ihan yhtälailla sinun lapsesi. Kohta hän ja Beth muuttavat yhteen, kun vain asunto löytyy. Sitten sinä saatkin alkaa odottelemaan lapsenlapsia tallustelemaan näille lattioille.”
”En koe olevani vielä niin vanha, että haluaisin lapsenlapsia.” mutsi äyskähti.
”Hyvä on, hyvä on! Ei lapsenlapsia... Koetetaan nyt vain keskittyä Dakotaan. Hänellä on nyt selvästi vaikea vaihe menossa, joten voisimmeko lopettaa tämän aiheen puimisen. Et ole saanut ajatusta muista lapsista pois mielestäsi sitten häämatkamme.” faija yritti, mutta turhaan.
”Draco! Sinä kävelet taas ylitseni tässä asiassa! Äläkä ota sitä häämatkaa puheeksi, senkin sinä sait päättää. Minä halusin käymään Italiaan, mutta sitten sinä ja sinun Intialainen kiinnostuksesi kävelitte ylitseni...”
En jaksanut enään kuunnella vanhempieni avioliiton lukuisia kriisejä, joten päätin alkaa miettimään, että mistä saisin rahat uuteen puhelimeen. Serena oli sanonut, että hänellä ei olisi rahaa uuteen puhelimeen, mutta hän voisi tarjota minulle ensi kerralla juomat. Nyt kuitenkin juomarahojen siirtäminen kännykkäsäästöön alkoi kuullostamaan ihan kohtuulliselta idealta.
Tästä muistin kuitenkin seuraavan ongelman, minulla ei olisi rahaa viikonloppujen viettoon enään pitkään aikaan! Jos haluaisin sen iPhone 5, saisin suoraan sanoa hyvästit hauskanpidolle siihen asti, että valmistuisin. Olisi pakko olla jokin toinen keino!
Samassa kuulin naurua viereisestä huoneesta, missä Dominic majaili. Samassa mieleeni ilmestyi idea, joka oli kyllä hyvin kaukainen saavuttaa, mutta kannattaisihan sitä kokeilla... Koputin Dominicin oveen ja sain vastauksekseni vain yninää, mutta oletin sen tarkoittavan lupaa tulla sisälle.
”Moi.”
”Mm, moi.”
”Mitäs teet?” kysyin yrittäen saada ilmapiirin hieman mukavammaksi.
”Oon koneella, niinkuin ehkä näet itsekin.” veljeni vastasi tylysti. Välimme taisivat siis olla yhä aivan yhtä tyrehtyneet.
”Okei... Tota, onks kaikki niinku ookoo meidän välillä?” kysyin ja aloin samassa katumaan kysymystäni. Dominic tuhahti ja napsautti koneen lepotilaan. Kaikki ei siis ollut kunnossa.
”Miten sä voit ees luulla, et kaikki on ookoo? Sä veit mun ja Bethin säästöistä 100 euroa jotain ryyppäämistä varten? Kai sä tajuut et niillä rahoilla meidän piti ostaa sohva!” hän sähähti. Mietin, että voisinko vastata mitään, mikä ei saisi häntä vihaisemmaksi. Päätin olla hiljaa ja katsoa, että mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Dom kääntyi poispäin minusta ja huokaisi. Ei hänkään tainnut haluta tapella.
”Anteeks.” kuiskasin hiljaa. Hän oli hetken ihan hiljaa, kunnes kääntyi minua kohti.
”Noh, kai siitä on ihan turhaa kantaa kaunaa. Et sä kuitenkaan pysty maksaa sitä takaisin, joten ei auta kuin aloittaa säästäminen uusiks.” hän totesi ja tunsin suurta helpotusta. Samassa tajusin, että hän puhui jo rahasta ennekuin olin itse edes kertonut miksi tulin.
”Niin, siitä rahasta...” aloitin ja Dom käänsi päätään silmät viiruina.
”Mitä siitä?” hän kysyi varuillaan.
”No siis kyllähän mä jätin sinne rahaa, tai siis en mä kaikkea vienyt...”
”No joo, jätit sä sinne sentään 400e, eli onneks se oli vaan satanen.”
”Niin...”
”No mikä nyt on?” hän tiuskaisi lopulta, kun ei enään jaksanut kiertelyäni.
Huokaisin. Ojasta allikkoon oltiin menossa, mutta minkäs sille mahtaa.
”Mä tarttisin rahaa.” sanoin lopulta.
Hetken Dom oli ihan hiljaa ja vain katsoi minua epäuskoa silmissään.
”Miten sä edes kehtaat!” hän sähähti lopulta ja päätin pikakelata asiani.
”Nokun Serena hukkas mun puhelimen ja se ei pysty ostaan mulle uutta. Mutsi ja faijakaan ei suostu antaa mulle rahaa uuteen puhelimeen ja justhan sä itsekin totesit että mulla ei oo rahaa.”
Dom vain naurahti huvittuneena ja vasti sitten:
”Älä unta näe sisko hyvä.”
Arvasin että tämä menisi näin.
”Mut kai sä tajuut että en mä voi olla ilman puhelinta?! Kyllähän sullakin on sellainen!”
”No mee inisee sille Surinalle vai mikä sen nimi olikaan.”
”Serena. Ja en todellakaan mee!” tiuskaisin ja jatkoin:
”Ei sillä oo rahaa ja sen vanhemmat ei saa koskaan tietää, et mitä eilen tapahtui.”
”Ja vittuako se mua kiinnostaa. Hanki töitä niinkuin muutkin vastuulliset ihmiset.”
”En mä silloin vois nähä kavereita viikonloppusin!” huusin ja käännyin lähteäkseni.
”Vittu se tekis sulle hyvää! Ottaa ittees niskasta kii, meinaan. Tää ei tuu päättyyn hyvin jos sä jatkat tota rataa, sen mä sulle sanon.” Dom huusi perääni, mutta olin jo ulkona siinä vaiheessa.
Menin parvekkeelle purkamaan kiukkuna siinä toivossa, että kukkaruukkuun piilottamassani röökiaskissa olisi vielä jotain jäljellä. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ruukkua missään. Mutsi oli varmaan heittänyt sen roskiin, koska kukat olivat kuihtuneet. Hienoa, ei siis sitäkään helpotusta tiedossa.
Haukkasin hetken raikasta ilmaa ja päätin palata huoneeseeni. Jos minulla ei ollut kännykkää, voisin edes koneella ilmoittaa olevani elossa. Jos ketään nyt sattui tähän aikaan aamusta olemaan paikalla.
Kävelin takaisin huoneeseeni tutkaillen sitä samalla. En tiennyt missä kaikki lattiallani olleet pyykit olivat, mutta mutsi oli varmaan laittanut ne pesuun. Niin sen tapaista sanoa, että ei auta mua mun omissa kotitöissä, mutta hoitaa ne kuitenkin. Meinaan, miks alkaa pesemään pyykkiä, jos joku voi tehdä sen sulle?
Annoi asian kuitenkin olla ja menin työpöytäni äärelle, missä läppärini majaili. Uusi läppärikin ois kiva, mutta siihen menisi varmaan jokunen vuosikymmen, että mutsi tai faija suostuis harkita uuden hankkimista.
Avasin koneen ja netin mennen suoraan facebookiin. Aurinko alkoi jo nousemaan ja ensimmäiset säteet paistoivat suoraan koneen näytölle. En antanut sen häiritä, vaan aloin selailemaan, että ketä oli paikalla.
En ehtinyt edes koko listaa läpi, kun sivulle hyppäsi viesti:
Serena Stone sanoo:
”Moi mussu, miten menee<3?
Hymyilin ja vastain:
”Mitäs tässä, entäs sulle :*?<3”
”Ihan jees, ikävä :(<3!”
”Niin mullakin, mut en saa tänään varmaan lähtee ulos. Jäin kiinni DDDD:!!”
”Ääää!! Eikä!!! Miten se nyt sillee? :(((<3”
Huokaisin ja selitin Serenalle koko tarinan. Haukuimme molemmat vanhempani ja Domin patalutuiksi ennenkuin saimme tarpeeksemme kiukuttelusta. Sen sijaan päätimme siirtyä aiheeseen, että miten saisimme minulle iPhone5.
”Jos sä yrittäisit vaikka arpoja? :D” hän ehdotti ja naurahdin vain.
”Joo mut ei oo ikää eikä rahaa arpoihin.”
”Aaa :(( No jos Isabellal tai Elenel ois lainaa?” hän kirjoitti.
”Mmm. Kyl tää täst, kyl ne joskus leppyy :)) <3” kirjoitin, vaikka en ollut asiasta aivan niin varma. Serenalla oli jo valmiiksi huono omatunto, joten en halunnut surettaa häntä lisää.
”Okei... Yritä hei saada asiat kuntoo! Mä soittelen sit teidän kotipuhelimeen ja infoon kans Isalle ja Elenelle.”
”Joo!<3 Mä meen nyt kyl hei pesulle ja pukemaan, koska on nii paskanen olo :D!”
”Joo, jutellaa tänää taas <33!”
Suljin facebookin ja istuin hetken aloillani miettien vanhempieni ja Domin sanoja siitä, että minun olisi otettava itseäni niskasta kiinni. Tiesin kyllä itsekin, että välillä meno meni niinkin hurjaksi, että olisi voinut käydä ihan oikeasti huonosti. En kuintekaan halunnut vaarantaa omia ihmissuhteitani vain mutsin ja faijan sanojen takia. Tämä oli kuitenkin minun elämäni.
----
Vihdoin ja viimein sain kaiken eilen kertyneen paskan pois ihostani ja hiuksistani, joten oloni oli huomattavasti parempi. Päätä jomotti edelleen epämielyttävästi enkä löytänyt mistään särkylääkettä. Porukat olivat varmaan laittaneet ne piiloon etten saisi helpotusta pääkipuuni. Ihankuin se mua hidastais.
Laitoin kosteusvoidetta kasvoilleni ja siistin kulmakarvani. Vaikka olinkin vain kotona, voisin silti edes näyttää siedettävältä. Ei sitä tiedä, vaikka joku tulisi käymään.
”Yhh, unohdin pestä hampaat!” voihkaisin ja otin purkan suuhun. Tämä saisi riittää hetkeksi, sillä hiukseni alkoivat jo kuivua, eli ne pitäisi laittaa nopeasti. Etsin harjaa huoneeni jokaisesta nurkasta, mutta tuloksetta. Missä kaikki mun tavarat oikein olivat?
Kävin harjaamassa hampaat ja päätin antaa hiusten olla. Olkoot sitten rumasti jos se on niin vaikeeta. Aloin tutkimaan vaatekaappiani, mutta se näytti uhkaavan tyhjältä. Jos mutsi kerta pesi vaatteeni, miksei se voinut palauttaa niitä saman tien?!
”Paljon parempi.” totesin 15 minuutin päästä kun olin saanut ulkomuotoani hieman ehostettua. Hiusharja tosiaan oli yhä ukassa, mutta kylppäristä varmaan löytyisi joku rämä mitä voisin käyttää sen löytymiseen asti. Äkkiä oveeni koputettiin:
”Dakota, alhaalla on joku sun kaveri, joka kysyy sua.” mutsi huikkas oven takana. Kukahan siellä olisi? Serena sanoi ilmoittaneensa muille, että en voisi nähdä tänään.
”Joo, mä tuun.” vastasin ja lähdin ovelle.
Mutsi kuitenkin tuli sisään, yritti vissiin saada mut kiinni pahanteosta. Ei kuitenkaan onnistuneesti.
”Mä sanoin et mä tuun.” totesin ja kävelin hänen ohitseen. Mutsi vain huokaisi ja pudisti päätään lähtien omaan makkariinsa.
Matkalla alas aloin pohtimaan, että kuka se ihan oikeesti voisi olla. Kuulin Domin puhuvan jonkun kanssa ja kiukku iski kasvoilleni: pitikö hänen aina olla siellä, missä minulla oli jotain? Että hän osasikin olla rasittava.
Marssin alakertaan sen kummempia miettimättä ja tarrasin Dominicista kiinni.
”Onks sun pakko aina olla mun tiellä?” kysyin ivallisesti hänen hakatessa kylkiäni.
”No ei oo mun vika että sun ihailijat tulee kotiin asti sua etsimään.” hän vastasi ja samassa muistin, että minulla oli ihan oikeakin syy tulla alakertaan. Käännyin ja näin jotain, mitä en olisi halunnut nähdä.
”Mm... Moi Mats.” sanoin ja katsoin poikaa arvioivana. Mitä hän täällä teki?!
”Moi. Mä tulin vaa tarkistaa, et mikä sun vointi on. Olit eilen loppuajasta vähän huonossa hapessa.” hän sanoi ja vaimensi ääntään loppua kohti. Ihankuin Dom ei tota kuulisi. Katsoin Domiin merkitsevästi ja hän lähti naurahdellen pois olohuoneesta.
”Aa. Joo. Mä oon ihan ok.” vastasin ja jäin odottamaan, että olisiko hänellä jotain muuta sanottavaa.
”No hyvä. Se on tosi hyvä.” hän riemuitsi ja en ollenkaan tajunnut, että mitä se hänen persettään kutitti, että miten minä jakselin.
”Tota... Oliks sulla jotain muuta?” kysyin toivoen, että saisin hänet jo pois kotoani. Mats oli luokan pelle, eikä hänen seuransa ollut kovinkaan ihailtavaa.
”Joo. Muistaks sä mitään eilisestä? Tai siis mitä tapahtui?” hän kysyi ja antoi taas äänensä vajota loppua kohti.
”No empä oikeestaan. Tapahtuiks jotain erikoista?” kysyin ja sydämeni alkoi pamppailemaan ihan hulluna. Ei kai vaan...
Matsin ilme vakavoitui. Hän vissiin toivoi, että muistaisin.
”No emmä tiiä oliks siinä sulle jotain muistettavan arvosta, mutta mulle ainakin oli. Me mentiin sänkyyn.” hän pamautti ja laski katseensa maahan.
Bingo. Tätä mä just pelkäsin.
”Aaa...”
”Et vissiin pidä ideasta?” hän kysyi hiljaa. Mietin hetken, että valehtelisinko, mutta totesin sen vain pahentavan kuviota.
”En. Anteeks.”
”Mmm. Aina mulle käy näin.” Mats sanoi ja lähti. Katsoin vaitonaisena hänen peräänsä. Miten mä aina onnistuin tekemään jotain tyhmää kännissä? Ei muille kävisi näin. Ei ainakaan Matsin kanssa.
Kävelin puhelimelle miettien, että kenelle aikoisin valittaa ensimmäisenä tapahtuneesta. Valitettavasti Dom ilmoittautui listani kärkeen tulemalla paikalle keittiöstä.
”Oli vissiin villi yö.” hän tyrskähteli.
”Vittu turpa kiinni. Mä olin kännissä.” sähähdin, vaikka tiesin hänen tietävän sen jo.
”Kas kun en arvannut.” hän naurahti. Että tuo aasi osasi olla rasittava. Faija kuitenkin katsoi taustalla minuun vakavana. Hänkin oli vissiin kuullut keskustelumme. Päätin antaa asian kuitenkin olla ja soittaa Isabellalle. Hän oli seurassani eniten ja olin aivan varma, että hänelle oli käynyt samalla tavalla jonkun muun kanssa. Mutta ei juuri Matsin. Toivottavasti ainakaan.
Annoin Domin jäädä taustalle kuuntelemaan valitessani Isabellan numeron. Puhelin tuuttasi pitkään ennen vastaamista.
”Isa.”
”Moi, Dakota täs. Mun puhelin katos nii soitan kotoo.”
”Aaa nii juu, Serena sanoikin jotain sellaista.” hän huudahti.
”Jep. Mut hei, mulla oli sulle ihan asiaa.”
”No anna tulla.”
Katsoin Dominicia merkitsevästi ja hän lähti yläkertaan. Annoin hänen sulkea huoneensa ovenkin ennenkuin jatkoin.
”Muistaks sä mitään eilisestä?” kysyin lopulta.
”Ai sen, että sä olit Matsin kanssa?” hän tyrskähti. Hienoa. Kaikki muut siis tiesivät paitsi minä.
”Joo hei hyi vittu. Se tuli just kertoo mulle ihan kotiovelle asti.”
”Haha, niin sen tapasta. Mut arvaa kenen kaa mä olin?” hän jatkoi sitten.
”No?”
”Milon.”
Tuli pitkä hiljaisuus. Isabella tiesi, että mitä ajattelin tästä.
”Ooks sä siellä?” hän kysyi lopulta.
”Joo.
”No?”
”Mitä mun muka pitäis sanoa?”
”No kuule en tiiä. Mut et sä voi ikuisesti kantaa Milolle kaunaa. Elämä on.”
Mietin Isan sanoja ja tiesin niiden olevan totta. Ei auttaisi kuin mennä eteenpäin. Ei se kuitenkaan ollut niin helppoa.
”Muuten, mulla on sulle yks uutinen.” Isabella sanoi lopulta, kun en vastannut taaskaan mitään.
”Älä pliis oo raskaana.” parahdin ja sain vastaukseksi vain kolkon naurahduksen.
”En todellakaan. Mutta. Muistaks sä mun äidin? Tai siis sen jota me etittiin sillon muksuna ihan sikana?”
Sydämeni hypähti hämmästyksestä ja jännityksestä, kun odotin Bellan jatkavan.
”Joo. Mitäs siitä?” kysyin lopulta, kun en enään jaksanut odottaa pidempään.
”Se soitti mulle eilen illalla. Se haluu tavata mut.” hän vastasi lopulta ja luulin jalkojeni pettävän alta. Tapaisivatko he lopulta?
”No? Näätkö sä sen?” kysyin ja tunsin käsieni hikoavan jännityksestä.
”Joo. Huomenna. Mä meen sen luo.” hän vastasi hiljaa.
Hymy kohosi huulilleni kun ajattelin, että Elene tapaisi vihdoin äitinsä.
Kommentit